Miten tässä nyt niin kävi, että luen näitä Janet Evanovichin hömppätyylisiä dekkareita yksi toisensa jälkeen, kun alun perin suorastaan haukuin teokset ja olin sitä mieltä että ainakaan minulle näitä kirjoja ei ole tarkoitettu luettavaksi: Luuvitonen (WSOY, 2012; suom. Hanna Tarkka; ISBN 978-951-0-38729-0).
Kirjojen huumori on melko lailla ennalta arvattavaa, sillä päähenkilö Stephanie Plumin merkittävin taito on saada itsensä pulmatilanteisiin jotka ovat kerta kaikkiaan pähkähulluja. Melkein kirjassa kuin kirjassa vähintäänkin poltetaan tai räjäytetään Stephanien auto, eikä tässä tietysti ole vielä kaikki.
Tällä kertaa Stephanien 72-vuotias setä on kadonnut, ja tietenkin palkkionmetsästäjämme saa tästä työtehtävän, mikä ei tälläkään kertaa mene ihan putkeen. Ihmistyypit ovat melkoisen outoja, eikä setäkään ole ihan tavanomainen iäkäs ihminen, yllätyksiä piisaa hengästyttävään tahtiin.
Mutta mikä kirjojen tyylilaji oikeastaan on? Sanoisin että "hömppä" on aika hyvä, eikä chick lit ole myöskään harhaanjohtava, mutta voisi toki puhua jännityskirjallisuudesta tai jopa kovaksikeitetystä rikoskirjallisuudesta.
No, ehkä se syy miksi näitä kirjoja on tullut lopulta luettua useampikin johtuu teosten mustasta huumorista, joka kieltämättä alkaa hiljalleen maistua niin että aika ajoin taas uusi kirja tarttuu mukaan kirjaston hyllystä.
Tekstit
i was fortunate enough to meet him
4 tuntia sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti