perjantai 28. helmikuuta 2014

Ian McEwan: Lauantai

Ian McEwan kirjoittaa yhdenpäivänromaanissaan ison kaaren, mutta helppo tämä romaani ei ole lukijalle, eikä helppo se varmaan ole ollut myöskään kirjailijalle: Lauantai (Otava, 2013; suom. Juhani Lindholm; ISBN 978-951-1-27432-2).



Romaani on sijoitettu vuoteen 2003, hetkeen ennen Irakin vastaisen sodan käynnistymistä, kun rauhanliike järjesti ison mielenosoituksen ja Englannissa pääministeri vetosi Irakin joukkotuhoaseisiin syynä sotaoperaatioon. Mutta tämä sotaan liittyvä pohdinta on vain taustaa varsinaiselle tarinalle, jossa neurokirurgi Henry Perowne valmistautuu lauantaihin, ensimmäiseen vapaapäiväänsä kiireisen työviikon jälkeen.

Kirjan varsinainen jännitysmomentti lähtee käyntiin vasta romaanin puolivälissä, siihen asti saamme seurata Henryn pohdiskelua elämästään, siitä miten hän elämäänsä ja maailmankuvaansa miettii.

Päällisin puolin Henryllä on kaikki kunnossa, mutta elämän varsinainen sisältö tuntuu olevan jossain määrin hukassa. Työ kiinnostaa ja vie mukanaan, lapset ovat löytämässä oman paikkansa maailmassa - toinen runoilijana ja toinen blues-muusikkona - mutta silti jotain tuntuu puuttuvan.

Neurokirurgin näkökulmasta ihmisen ymmärrys maailmasta on loppujen lopuksi aivojen kudosten toimintaa - tai toimintahäiriöitä - ja Henry pohdiskelee elämänsä tilannetta analyyttisesti, pyrkien palauttamaan huolenaiheensa rationaalisiin argumentteihin, puolesta ja vastaan. Mutta onko elämä loppujen lopuksi rationaalista tai ennustettavaa?

torstai 27. helmikuuta 2014

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta

Shimo Suntila on kirjoittanut sata lyhyttä novellia, joissa piisaa yllätyksiä, ja huumoriakin löytyy: Sata kummaa kertomusta (Kuoriaiskirjat, 2013; ISBN 978-952-7021-17-0).



En Suntilasta tiennyt mitään ennen tähän kirjaseen tarttumista, mutta vaikutuksen kokoelma teki. Ensin on kuitenkin syytä selvittää, mitä nämä lyhyet novellit oikein ovat, lainaamalla kirjan esipuhetta:

Raapaleella on määrämitta. Sen pituus on täsmälleen sata sanaa. Lisäksi otsikossa (joka yleensä on nimi) ja väliotsikoissa saa olla viisitoista sanaa. Mikä tahansa sadan sanan rykäisy ei kuitenkaan ole raapale. Tarinan täytyy olla eheä, kuin tislattu novelli. Parhaimmillaan raapale on kirjailijan taidonnäyte siitä, miten hän osaa tiivistää näkyviin olennaisen, ja vain olennaisen.


Tuo kuvaus sopii hyvin näihin novelleihin, parhaimmillaan ne yltävät juuri siihen mistä tuossa määrittelyssä puhutaan. Toisaalta raapaleissa on jonkin verran toistoa, kymmenittäin näitä ei kannata yhteen pötköön lukea, niin kuin ensiksi sorruin tekemään.

Lopuksi näyte, tässä on raapale nimeltään "Hiukkasetsivä":

Nimeni on Marlowe. Ovessani lukee hiukkasetsivä.

Sade piiskaa pimeää kujaa, kun vedän liipaisimesta. Suuliekin välähdys ja aseen paukahdus ajaa myonin esiin roskiksen takaa. Paiskaan hänet seinää vasten. "Alahan puhua", ärähdän.

"Älä ammu! Hadronin baari, Cernin liepeillä. Et sitten kuullut tätä minulta."

Jatkan matkaa ja pistän tupakaksi. Jälki alkaa lämmetä. Viime hetkellä huomaan takaa tulevan auton. Väistän konepistoolin sylkemän neutriinosuihkun syöksymällä maihin.

Baarissa lahjon itseni sisään muutamalla gigaelektronivoltilla. Totinen ilmeeni ja Tevatronin vilautus avaavat tieni takahuoneeseen. Kaksi kännistä elektronia vaeltaa joka puolella, kunnes huomaavat minun tarkkailevan niitä. Vaalea bosoni istuu nurkkapöydässä naukkailemassa viskiä. Istuudun.

"Neiti Higgs. Tiedättekö, teitä on etsitty pitkään.”

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Matti Rämö: Polkupyörällä Islannissa - tuulen tiellä laavakenttien poikki

Matti Rämö polkee myötätuuleen ja vastatuuleen Islannissa, ja hienosti tämä matkakertomus rullaa, jylhien maisemisen keskellä: Polkupyörällä Islannissa - tuulen tiellä laavakenttien poikki (Minerva, 2013; ISBN 978-952-492-733-8).



Luin aiemmin Rämön Jäämeri-kirjan ja tiesin suunnilleen mitä odottaa, mutta omat yllätyksensä tässä Islannin reissussa oli, vuosi Jäämeren pyöräilyn jälkeen.

Jäämeri-kirjan lopussa oli pitkä kuvaus siitä, millaisia varusteita Rämö pyöräretkellään käyttää. Tässä kirjassa vastaavaa liitettä ei ollut, mutta melko lailla samoilla vehkeillä oltiin edelleen liikkeellä.

Tosin painon tasaamiseksi (ja takarattaan pinnojen kestämisen vuoksi) pyörässä oli tällä kertaa myös etulaukut. Ja polkimet olivat järeämpää mallia, jotta poljinrikkoja tapahtuisi vähemmän.

Ilman haavereita ei mennyt tämäkään reissu, sillä pyörän tukijalka meni irtipoikki, ja tästä oli aika lailla harmia pysähtyessä ja liikkeelle lähtiessä. Ja omat haasteensa oli myös purojen ja jokien ylittämisessä, sillä tien laatu vaihteli aika lailla Islantia ympäri ajellessa.

Kirjasta löytyy myös melkoisen tunnelmoivaa tekstiä, suorastaan proosarunoa, kun pyöräilijä oikein herkistyy havaitsemaan ympärillä olevaa luontoa. Tästä ei luontokuvaus paljon parane, ja ihmisen paikka maailmassa, se on tässä.


tiistai 25. helmikuuta 2014

Toby Litt: Hospital - a dream-vision

Jos kuvittelet, että tämän kirjan kansikuva vähän liioittelee mitä romaanissa tapahtuu, olet väärässä, sillä Toby Litt pistää romaanissaan sairaalan sellaiseen pyöritykseen että maailmanloppukin kalpenee: Hospital - a dream-vision (Penguin Books, 2008; ISBN 978-0-141-03554-3).



Kieltämättä tartuin teokseen kansikuvan innostamana, sillä kirjailijana Litt oli minulle täysin tuntematon. Enkä tiedä haluanko toista kirjaa häneltä lukea, sillä jos muissakin kirjoissa on tällaista meininkiä, on parasta pitää useampi vuosi taukoa.

Mutta luetuksi tämä 536-sivuinen romaani kuitenkin tuli, ja sairaalassa kun ollaan, niin monenmoista asiaa ehtii tapahtua ennen kuin lukija pääsee ulos sairaalasta, jos pääseekään.

Voodoo ja saatananpalvonta ovat merkittävässä roolissa siinä mitä tapahtuu, mutta yhtä lailla tässä pyöritään huumeiden ja kuoleman parissa, tai pikemminkin sen ajatuksen että mitä seuraa jos kukaan ei enää kuolekaan vaan päinvastoin: kuolleet, niin ihmiset kuin eläimet, alkavat herätä henkiin.

Tarinassa ei ole uskottavuutta nimeksikään, ja on vieläkin epäselvää mitä Litt lukijalle oikeastaan haluaa tällä romaanillaan kertoa, mutta sitä ei voi kieltää etteikö tässä totaalisen pähkähullussa tarinassa olisi jotain kieron kiehtovaa ja lukemaan houkuttelevaa. Tämä sairaala on ihan sairas, eikä siitä voinut olla nauttimatta.

maanantai 24. helmikuuta 2014

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Rosa Liksom on jäänyt itselleni kovin etäiseksi kirjailijaksi, ja ilman sen kummempia odotuksia tartuin tähän romaaniin, vuonna 2011 Finlandia-palkittuun: Hytti nro 6 (WSOY, 2012; ISBN 978-951-0-39707-7).



Ajattelin suunnilleen niin että ei tämä romaani niin hirveän huonokaan voi olla, mutta voi sentään miten tässä kävi: olin kirjan pauloissa niin että tuskin huomasin mitä ympärillä tapahtuu, tarina vei mukanaan.

Ja vaikka Likson käyttää monenlaisia keinoja lukijan etäännyttämiseen, mukaan lukien varsin teatraalisia kerronnan keinoja, niin siitä ei pääse mihinkään että tässä on mestariteos joka vie mukanaan, joka ei helpolla otetaan irti päästä.

Romaanissa on jotain samanlaista kuin Kristina Carlsonin teoksessa Maan ääreen, joka teki suuren vaikutuksen yhtä lailla. Likson piirtää romaanissaan virtuoosin tarkkuudella kuvaa ihmisistä ja pitkästä matkasta, kohtaloista jotka voivat kääntyä miten päin vain, kohtaloista jotka ovat jumittuneet uomaansa toistamaan aina vain samaa tarinaa.

Tämän lyhyen romaanin sivuilla tuntui elävän kokonainen manner, aamusta iltaan, talven keskellä, kevättä odottaen, muutoksen kourissa mutta pohjimmiltaan samana kuin vuosikymmeniä, vuosisatoja sitten, niin kuin ihminen aikojen alusta asti on ollut.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Josephine Cox: The broken man

En tiennyt Josephine Coxista mitään ennen tämän romaanin lainaamista, vaikka olisi ehkä pitänyt, mutta hyvin äkkiä kävi ilmi mistä kirjassa on kyse: The broken man (HarperCollins, 2013; ISBN 978-0-00-741989-0). Sitä kyllä ihmettelen miten kustantajalla on kanttia laittaa teoksen takakanteen "mestariteoksesta" kertovia lainauksia.



Kirjailijan Wikipedia-sivu on vain muutaman rivin mittainen, ja tässä on kaikki olennainen: "Josephine Cox, born in Blackburn, Lancashire in 1941, is an English author. Her books are frequently best sellers and the UK Public Lending Rights figures often list her in the top three borrowed authors."

Cox on viihdekirjailija, ja häneltä on ilmestynyt kymmeniä teoksia. Oli suorastaan ihmeellistä miten Cox otti sinänsä tärkeän aiheen, perheväkivallan ja kaltoinkohtelun, ja lähti tästä teemasta kirjoittamaan romaania jolla ei tuntunut olevan mitään tekemistä todellisuuden kanssa, ellei todellisuutta sitten määritellä television saippuaoopperoiden ehdoilla.

No, ehkä on parempi että kirjoitan tästä romaanista niin vähän kuin mahdollista.

lauantai 22. helmikuuta 2014

Miina Supinen: Säde

Miina Supinen sai hämmennyksiin tällä romaanilla, sillä mietin koko ajan ollaanko tässä vakavissaan fantasian kanssa vai fantasioidaanko tässä vakavilla asioilla: Säde (WSOY, 2013; ISBN 978-951-0-39962-0). Ja kokonaan tämä romaani oli luettava, jotta vastaus selviäisi, eikä ollenkaan hassummin Supinen pitänyt tarinaa koossa, ihan loppuun asti.



Kirja on suosittu, siitä on tätä kirjoittaessa 59 varausta Helmet-järjestelmässä, ja kappaleita 87. Kirja kertoo Säde-nimisestä naisesta ja hänen kumppanistaan Antista, joiden ihmissuhteen ympärille rakentuu erikoislaatuista kolmiodraamaa. Hahmojen nimeäminen herätti hiukan kummastusta, esimerkiksi tutkija nimeltä Victor Allcock, mutta ei tämäkään saanut pahemmin lukemista kangertelemaan.

Kirjassa kerrotaan Helsingin lähituntumassa sijaitsevasta luonnonpalvontaa harrastavasta yhteisöstä, Tiedon Akatemiasta, ja tähän mystiseen vireeseen liittyy arkeologista tutkimustyötä, kaivauksia joissa etsitään menneiden aikojen uskonnon salaisuuksia, ehkä jopa porttia tuonpuoleiseen.

Kirjan hahmoista ehkä erikoisin on Antti, hyvinkin autistisesti käyttäytyvä mies, mutta omaa karua runollisuutta on tässä pariskunnassa Antti ja Säde, joista toinen kaihtaa kaikkea tunteellisuutta, toinen taas ei tunnu saavan tunteista koskaan kyllikseen.


perjantai 21. helmikuuta 2014

Terry Pratchett: Unseen academicals

Jalkapallon peluuta Kiekkomaailmassa? Kyllä, jalkapallo pysyy hyvin Terry Pratchettin hallussa, sen todistaa fantasiaromaani Unseen academicals (Corgi Books, 2010; ISBN 978-0-552-15337-9).



Sitä ei voi kieltää, etteikö romaanin lähtöasetelma olisi varsin epäuskottava, kun käy ilmi että yliopiston on osallistuttava jalkapalloturnaukseen tai yliopisto menettää ison osan tuloistaan. Mukavasti Pratchett ironisoi yliopiston ja jalkapallon pelaamisen erikoista suhdetta, ja samalla syventää Näkymättömän Yliopiston kuvausta, sillä nyt kerrotaan palvelusväestä ja siitä mitä tapahtuu yliopiston kellarikerroksissa.

En nostaisi teosta ihan Pratchettin tuotannon kärkeen, mutta kärjen lähituntumaan tämä nousee. Jonkin verran tyhjäkäyntiä tässä 540-sivuisessa romaanissa on, mutta ei kovin pahasti kuitenkaan.

Kirjan päähenkilö on Mr. Nutt, joka työskentelee yliopistossa kynttiöiden valuttajana ja alkaa valmentaa yliopiston jalkapallojoukkuetta. Käy ilmi, että Mr. Nutt on jotain ihan muuta mitä kuvittelee olevansa, voisi sanoa että tässä mennään pelottavien asioiden ytimeen, mutta samalla on ilmeistä että Pratchett virittelee varsin erikoislaatuista rakkaustarinaa, useallakin rintamalla.

Ja niinpä lopulta Lordi Vetinari joutuu tilanteeseen jossa on vain luotettava siihen että tarinan hirviö on inhimillisempi kuin häntä jahtaavat ihmiset.

torstai 20. helmikuuta 2014

Esajuhani Seppänen: Huppumies - skitsofreenikon tarina

Esajuhani Seppänen kertoo sukunsa tarinaa, ja omaa tarinaansa, jota vakava sairaus värittää: Huppumies - skitsofreenikon tarina (Kustannusliike Anneli, 2010; ISBN 978-952-5831-08-5).



Tarina saa hiljaiseksi, miettimään sitä miten itse kukin oman päänuppinsa sisällä kokee maailman omalla kummallisella tavallaan, ja sitten on vielä tämän kaltainen kummallisuus, jossa aika ajoin ollaan melko lailla vinossa kulmassa maailmaan, tai ollaanko aina kiinni maailmassa ollenkaan.

Kirja kertoo siitä millaista on sairastua skitsofreniaan, psykiatrisen potilaan elämästä, kuntoutumisesta, harhoista joita tauti tuo mukanaan, ja siitä elämästä jota ihminen elää, tässä elämässään.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Liz Williams: Bloodmind

Tämä Liz Williamsin romaani on jatkoa tieteisromaanille Darkland, jota en ollut lukenut, ja siksi teoksen lukeminen tökki heti alkuunsa: Bloodmind (Tor, 2007; ISBN 978-1-4050-5549-9). Olen törmännyt Williamsin nimeen useammankin kerran, ja siksi teos tarttui kirjastosta mukaan kun näin sen palautettujen kirjojen pinossa.



Joskus kirjasarjan jälkimmäisiä osia voi hyvin lukea tietämättä mitä aiemmin on tapahtunut, mutta tämän kirjan kanssa oli toisin. En millään saanut otetta kirjan päähenkilöstä, tapahtumapaikka tuntui lattealta ja asetelma pinnalliselta.

Teoksessa viitataan kansikuvaa myöten arktiseen ympäristöön, ja päähenkilö Vali Hallsdottir tuntuu viittaavan Islannin suuntaan, mutta tässäkään ei tunnu olevan mitään syvällisempää merkitystä, ikään kuin päälle liimattuja symboleita kertomuksessa joka ei jaksanut viehättää.

Voi hyvin olla, että aloittamalla romaanista Darkland olisi lukukokemus vallan toinen, mutta nyt jäi lukeminen kesken muutaman kymmenen sivun jälkeen.

tiistai 18. helmikuuta 2014

Agatha Christie: Roger Ackroydin murha

Rikosromaanien kirjoittajat äänestivät marraskuussa 2013 tämän Agatha Christien dekkarin kaikkien aikojen parhaimmaksi: Roger Ackroydin murha (WSOY, 2013; ISBN 978-951-0-39822-7). Teos on ilmestynyt suomeksi jo vuonna 1929 nimellä Kello 9.10; tämän suomennoksen on tarkistanut Kirsti Kattelus.



Ennen teokseen tarttumista tulin lukeneeksi netistä, että teoksen lopun juonenkäännettä pidettiin aikoinaan melkolailla tyrmistyttävänä, joten tiesin odottaa yllätystä, mutta toisaalta kuluneina vuosikymmeninä on monet yllättävät käänteet käytetty jo moneen kertaan, ja niin on tätäkin temppua versioitu. Mutta ei se teoksen viehätystä poistanut, mainiosti Christie tarinaa kuljettaa ja lukijaa pitää jännityksessä.

Hercule Poirot on tässä romaanissa jättänyt etsivänhommat, mutta kuinka sattuukaan, pikkuisessa englantilaisessa kylässä tapahtuu kummia kuolemantapauksia, jotka huipentuvat lukitun huoneen mysteeriin.

Kirjan kertoja on tohtori James Sheppard, josta myöhemmin tulee Poirot'n apulainen, joka saa ihmetellä miten epäillyt yksi kerrallaan osoittautuvat syyttömiksi - kunnes ketään ei enää tunnu olevan jäljellä. Ja sitten onkin loppuratkaisun aika.

maanantai 17. helmikuuta 2014

Joe Abercrombie: Ase itse

Lainasin kirjastosta samalla kertaa kaksi Joe Abercrombien romaania, esikoisteoksen Ase itse (Kirjava, 2009; suom. Satu Hlinovsky; ISBN 978-952-5802-03-0) ja myöhemmin ilmestyneen romaanin Red country (Gollancz, 2012). Tässä oli yksi teos liikaa luettavaksi.



En nykyisin ihmeemmin jaksa innostua miekka ja magia -kirjallisuudesta, mutta Ase itse ei kuitenkaan hassumpi ollut, varsinkin kun hyppi aika ajoin sivuja eteenpäin. Romaani on kirjasarjan ensimmäinen osa, ja käynnistää ilmeisen monivaiheisen tarinan, jossa riittää juonittelua, käänteitä, salaliittoja ja ties mitä vielä.

Saman tapaista tarinaa on tullut luettua liikaakin, erityisesti tuli mieleen Gene Wolfen Kiduttajan varjo, mutta melkein mikä tahansa fantasiakirja tuntuu kummittelevan tämän teoksen taustalla. Ei niin etteikö tässä olisi omaperäisyyttäkin, mutta tarina on kovin moneen kertaan jo kerrottu.

Niin, ja tuo Red country -romaani on kylläkin lähtökohdiltaan toisenlainen, mutta kovin tutulta se alkoi parinkymmenen sivun jälkeen kuulostaa, joten en jaksanut sitä sen pidemmälle.

Mutta tasapuolisuuden nimissä lienee syytä lainata Ase itse -romaanin esittelytekstiä:

Logen Yhdeksänsormi on pahamaineinen barbaari ja pohjoisen pelätyin mies. Oikeastaan hän haluaisi vain elää rauhassa, mutta hänen lukuisat vihollisensa yrittävät kaikin tavoin saattaa hänet haudan lepoon. Kapteeni Jezal dan Luthar on itseriittoinen aatelismies ja keikari, jonka mielessä ei ole mitään sen vaarallisempaa kuin ystävien kyniminen kortinpeluussa ja unelmat miekkailukilpailun voitosta. Mutta sota on tulossa, ja pohjoisen taistelukentillä kamppaillaan kaikin puolin verisemmin säännöin. Inkvisiittori Glokta on entinen sotasankari, nykyinen raajarikko ja kiduttaja. Hän näkisi mielellään Jezalin palaavan kotiin arkussa, mutta toisaalta Glokta inhoaakin kaikkia: petturuuden kitkeminen Unionista tunnustus kerrallaan jättää niukalti aikaa ystävyyssuhteille. Hänen tuorein ruumiilla viitoitettu polkunsa saattaa johdattaa hänet suoraan hallinnon korruptoituneeseen ytimeen... jos hän pystyy selviämään hengissä riittävän pitkään seuratakseen sitä. Vaarallisia salaliittoja paljastuu, vanhoja velkoja erääntyy maksettavaksi, ja raja sankarin ja roiston välillä on viiltävän terävä. Ennalta arvaamaton, vastustamaton, julman hauska ja mieliin painuvien henkilöhahmojen täyttämä Ase itse on fantasiaa terävimmillään.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Josh Bazell: Villipeto

En olisi tätä Josh Bazellin romaania lainannut, jos olisin tiennyt sen teoksen Niittaa noutaja jatko-osaksi, mutta ei se lukukokemusta haitannut, reipas jännäri tämä on: Villipeto (Siltala, 2013; suom. Markku Päkkilä; ISBN 978-952-234-147-1).



Kirja on melkoisen pähkähullu tarina lääkäristä joka on töissä risteilyaluksella joka maksaa henkilökunnalle minimipalkkaa eikä aina sitäkään. Tarina on niin kiero, että lienee syytä lainata kirjan esittelytekstiä tähän:

Lionel Azimuth (ent. tohtori Brown ja palkkamurhaaja Pietro Brnwa) pakoilee mafiaa ja haaskaa elämäänsä laivalekurina risteilyaluksella. Surkeutensa alhossa hän ottaa vastaan omalaatuisen miljardöörin Ujo-Billin tarjoaman keikan, ja löytää itsensä etsimästä legendaarista järvihirviötä minnesotalaisesta pikkukaupungista.

Tutkimusmatka pakottaa Lionelin samaan kanoottiin katastrofeihin erikoistuneen paleontologin Violet Hurstin kanssa, joka on kuuma pakkaus, muttei ihmisenä ihan niitä elämänmyönteisimpiä. Kumpi mahtaa löytää Lionelin ensin - järvihirviö vai mafia?


Entinen palkkamurhaaja lääkärinä on jo riittävän kummallista, mutta koko kirja on ahdettu täyteen vastaavaa mustaa huumoria, jopa siinä määrin että se alkaa vaikuttaa itsetarkoitukselliselta. Mutta hyvin Bazellin kerronta rullaa eteenpäin, ja vaikka kirjan henkilöhahmot ovat kaikki jollain tavalla vinksahtaneita ja luontaantyöntäviä, on heissä samalla jotain arkisen tuttua niin että tarina vetää mukanaan.

En tiedä onko tälle romaanille tulossa vielä jatkoa, ja jos on, en ihan heti halua sitä tietääkään, mutta pienen levähdystauon jälkeen voisi tämän palkkamurhaaja-lääkärin pariin vielä palatakin.

lauantai 15. helmikuuta 2014

Mikko Kilpi: Lapinmaa - runoja

Mikko Kilpi on tehnyt runot ja Urpo Huhtanen kuvituksen tähän 73-sivuiseen runokirjaan, joka löytyi Pasilan kirjavarastosta ja ilmestyi yli puoli vuosisataa sitten: Lapinmaa - runoja (WSOY, 1961; kontrollinumero kr10208623).



Joku oli antanut kirjalle kolme tähteä, mutta itse antaisin enemmän, osin mainioiden piirrosten mutta myös runojen takia, eivät nämä ihan mitättömiä runoja ole, kyllä näissä on sanottavaa tämän päivän ihmisellekin. Mutta ehkä enemmän sellaiselle joka Lapista ja erämaasta pitää, ei sellaiselle joka etsii runosta post-post-postmodernia kokemusta.



perjantai 14. helmikuuta 2014

Bill Willingham: Fables. Vol. 18 - Cubs In Toyland

Näitä Bill Willinghamin kirjoittamia Fables-tarinoita on tullut luettua puolitoista tusinaa, tämä on jo 18. osa, ja vieläkin jaksoin sarjakuvakirjaan tarttua: Fables. Vol. 18 - Cubs In Toyland (DC Comics 2013; ISBN 978-1-4012-3769-1).



Tämä tarina oli tyyliltään melkoisen rosoinen, sillä nyt seikkaillaan "lelumaassa", joka ei olekaan ihan mikä tahansa paikka vaan eräänlainen kiirastuli, jonne lapsen kuoleman aiheuttaneet lelut ovat joutuneet.

Fantasiaan limittyy kauhua ja jännitystä, sillä lelut haluavat saada itselleen kuningattaren, mutta mitä sitten kun uudelle kuningattarelle selviää mistä oikeastaan on kyse.



Tarinassa pohditaan syyllisyyttä ja kärsimystä ja sitä, voiko pahan teon hyvittää tekemällä hyvää.

torstai 13. helmikuuta 2014

Robert Kirkman: The walking dead - toinen kirja

Robert Kirkmanin luoma kauhusarjakuva oli tauolla pitemmänkin aikaa, mutta sitten tartuin toiseen osaan: The walking dead - toinen kirja (Egmont, 2012; ISBN 978-952-233-598-2). Piirrosten tekijöinä ovat Charlie Adlard ja Cliff Rathbur, teoksen on suomeksi toimittanut Jouko Ruokosenmäki ja suomentanut Antti Koivumäki.



Tämän kirjan tapahtumat sijoittuvat vankilaan, josta eloonjääneet yrittävät tehdä itselleen turvapaikkaa, ja osin elämä alkaakin vakiintua, mitä nyt aika ajoin törmätään zombeihin, tai niitäkin pahempiin uhkiin: eloonjääneisiin ihmisiin.



Teoksen päähenkilö on Rick Grimes, joka on ottanut eloonjääneiden joukossa johtajan roolin, mutta johtajuus alkaa säröillä monellakin tavalla kun kauhistuttavat tapahtumat seuraavat toisiaan. Se että on selvinnyt hengissä epidemiasta ei tarkoita sitä, etteikö olisi saanut tartuntaa.

Sarjakuvan dystopia kertoo vallankäytön eri muodoista, ihmisten kyvyttömyydestä toimia yhdessä sekä maailmasta jossa ei enää ole mieltä, mutta eloonjäämisen vaisto silti ajaa eteenpäin.

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Fred Vargas: Normandialainen tapaus - komisario Adamsbergin tutkimuksia

Fred Vargas pistää komisario Jean-Baptiste Adamsbergin jälleen kerran hämmennyksiin, mutta vielä enemmän hämmennyksissä ovat hänen kollegansa jotka yrittävät ymmärtää mitä komisario nyt oikein on saanut päähänsä: Normandialainen tapaus - komisario Adamsbergin tutkimuksia (Gummerus 2013; suom. Marja Luoma; ISBN 978-951-20-8775-4).



Myös teoksen lukijat ovat hämmentyneet, sillä Helmetissä teos oli saanut vain kolme tähteä (kolme arviointia), mikä tuntuu olevan alakanttiin. Toisaalta Helmetissä oli dekkarista kommentti: "Jos Vargasin kirjoista alkaa etsiä järkeä tai uskottavuutta, ei niistä oikeastaan pysty nauttimaan."

Kirjassa törmätään vanhaan pohjoiseurooppalaiseen legendaan, joka kertoo aaveratsastajien joukkiosta, Raivoisasta armeijasta, joka saapuu noutamaan murhamiehet, varkaat ja muut konnat. Tässä lainaus kirjan esittelytekstistä: "Nuori nainen normandialaisessa pikkukylässä on nähnyt tämän pahamaineisen joukkion kulkevan pimeässä huutaen, ja kaikki kylän asukkaat, joiden omatunto ei ole puhdas, alkavat pelätä. Naisen kauhistunut äiti hakeutuu sinnikkäästi Adamsbergin puheille ja vakuuttaa, että pian ihmisiä kuolee."

Vargasin dekkarit eivät oikeastaan ole dekkareita, vaikka muodollisesti tässä rikosta selvitetäänkin ja rikollinenkin löytyy. Mutta enemmänkin teoksissa on kyse tunnelman luomisesta, haahuilemisesti pitkin poikin maisemaa, kohtaamisista erikoislaatuisten ihmisten kanssa, ratkaisun etsimisestä ongelmaan siten että sekä ratkaisu että ongelma ovat kummatkin lopultakin aivan toisarvoisia.

Tarinan keskiössä on aaveratsastajien joukon nähnyt Lina ja hänen perheensä, kokoelma hahmoja jotka ovat kaikki vallan kummallisia, siinä määrin että Adamsberg joka hahmona on jo valmiiksi hahmoton joutuu kerrassaan hämmennyksiin:

- Tapaatte vielä Vendermotin perheen. Älkää hirveästi hämmästykö, Linan kolme veljeäkin ovat täysiä kaistapäitä. Niin kuin sanoin, Adamsberg, heillä on siihen syitä vaikka millä mitalla. Isä terrorisoi heitä kaikkia. Jos haluat, että kaikki sujuu hyvin, älä vain missään nimessä lähesty Antoninia äkkinäisesti.
- Onko hän vaarallinen?
- Kaikkea muuta. Hän pelästyy heti kun hänen lähelleen tullaan, ja koko perhe suojaa häntä yksissä tuumin. Antonin uskoo vakaasti, että hänen vartalonsa koostuu puolittain savesta.
- Kerroitkin siitä jo.
- Murenevasta savesta. Antonin luulee menevänsä rikki, jos häntä tönäistään liian kovaa. Ihan pähkähullua. Muuten hän vaikuttaa kyllä ihan normaalilta.


Ihan parhaimmillaan Vargas ei tässä dekkarissa ole, mutta sekin riittää vallan mainioon lukukokemukseen.

tiistai 11. helmikuuta 2014

Janet Evanovich: Kahta kovemmin

Yritin vielä kerran lukea Janet Evanovichin dekkaria, mutta virheeni ilmeisesti oli se että ajattelin tämän olevan dekkari, mutta ei tämä mikään dekkari ole, vaan viihdekirjallisuutta, jonkinlaista chick lit -tarinointia, joka ei isommin iskenyt: Kahta kovemmin (WSOY, 2010; suom. Hanna Tarkka; ISBN 978-951-0-36367-6).



Teos on ilmeisesti suomennettu jo aiemminkin (Kristiina Drewin toimesta), ja tämä on toinen suomennus, mikä tarkoittanee että teoksella on kovastikin lukijoita. Tähtiä teos oli saanut Helmetissä peräti neljä (kaksi arviointia), mitä suuresti ihmettelen.

Teoksen päähenkilö on Stephanie Plum, joka on jonkinlainen palkkionmetsästäjä, ja sitten on tietysti mieshahmo, Joe Morelli, jota tomera (mutta asiat solmuun saava) päähenkilömme ei oikein voi sietää, tai mitä tästä nyt sanoisi, "kissa kuumaa puroa" tai vastaavaa.

Epäilemättä en ole tämän teoksen kohderyhmää.

maanantai 10. helmikuuta 2014

Karen Russell: Vampires in the lemon grove

Karen Russell kirjoittaa vampyyritarinalle uudenlaisen tulkinnan tämän novellikokoelman niminovellissa, jonka tunnelma on hyvin kaapattu kirjan kansikuvaan: Vampires in the lemon grove (Chatto & Windus, 2013; ISBN 978-0-70118-788-0).



Humoristinen vampyyritarina, voiko sellainen toimia? No, oikeastaan tämän kirjan tarinoiden huumori on sitä luokkaa, joka on lähempänä itkemistä kuin naurua, mutta huumoria siitä huolimatta, elämän ja kuoleman tragedian kuvausta, vinoa perspektiiviä siihen todellisuuteen jota maailmasta rakennamme.

Niin ja mainittakoon vielä novelli Dougbert Shackleton's rules of Antarctic tailgating jossa määritetään tutkimusmatkailulle aivan uudenlainen merkitys, siinä määrin etten vieläkään oikein tiedä mistä tässä oli kyse, mutta sen kyllä tiedän että aikamoiseen pyöritykseen Russell lukijan tässä novellissa laittaa, oikeastaan proosarunosta tässä on kyse, sanojen merkityksien tutkimusretkestä.

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Neil Gaiman: Hämähäkkijumala

Neil Gaiman ei ole tässä kirjassa parhaimmillaan, mutta siitä huolimatta tämä teos voitti vuonna 2006 Mythopoeic-palkinnon, British Fantasy -palkinnon ja Locus-palkinnon: Hämähäkkijumala (Otava, 2009; suom. Inka Parpola; ISBN 978-951-1-21002-3).



Gaiman kertoo teoksessa eräänlaisesta perhekronikasta, miehestä nimeltä Paksu Charlie, joka ei oikeasti ole paksu mutta kun hänen isänsä herra Nancy antoi jollekulle nimen, se nimi pysyi. Sitten käy ilmi, että Charliella on velikin, ja siinä missä Charlie on kovin tavallisen oloinen, on veljellä isältä perittyjä kykyjä saada kummallisia asioita tapahtumaan.

Helmetissä teos on saanut kolme tähteä (13 arviointia), mikä on jotakuinkin oikein. Gaiman pyörittää tarinaansa paikoitellen mallikkaastikin, mutta mitenkään järisyttävä tämä lukukokemus ei ollut. Mutta siitä huolimatta, kyllä tämä tuli luettua, lähes yhdeltä istumalta.

PS. En tiedä pitäisikö tätä jotenkin noteerata, mutta noteerataan nyt kuitenkin: tämä on 1501. postaus täällä Valopolussa. Näistä postauksista yli 1300 on ollut kirja-arvioita, loput sekalaista pohdintaa milloin mistäkin aiheesta.

lauantai 8. helmikuuta 2014

Janet Evanovich: Wicked appetite

Olenkohan nyt ymmärtänyt oikein? Yritin joskus aiemminkin lukea Janet Evanovichin kirjaa, mutta se tökkäsi pahasti kesken, ja niin kävi tämänkin kanssa, mutta syynä taisi olla se että kuvittelin että tässä on muutakin kuin pintaviihdettä, eikä tässä mitään muuta ole: Wicked appetite (Headline Review, 2010; ISBN 978-0-7553-5276-0).



Kirja kertoo leivoksia myyntiin väsäävästä Lizzy Tucker -nimisestä naisesta, joka törmää paranormaaleihin ilmiöihin ja ennen kaikkea kahteen mieshenkilöön, joita kumpaakaan ei oikein herrasmiehiksi voisi sanoa, pahikseen nimeltä Gerewulf Grimoire (heh!) ja lihaskimppuun nimeltä Diesel (!).

Jep, ja tässä sitten tarina pyörii pyörimistään ja Lizzy pyörii tässä pyörityksessä, ja kaiketi tämäntyyppinen chick lit sitten lukijoita kiinnostaa. Hoh-hoijaa.

perjantai 7. helmikuuta 2014

Sokal: Houkutuslintu

Sokalin sarjakuvakirjan sankari - tai pikemminkin antisankari - tarkastaja Ankardo on tällä kertaa poliittisen kähminnän parissa, ja kulttuuriministerille viritetään ansa: Houkutuslintu (Jalava, 2013; suom. Juhani Tolvanen; ISBN 978-951-887-480-8).



Aikoinaan luin useammankin Ankardo-albumin, mutta pitkiksi ajoiksi näiden lukeminen on jäänyt, ja siispä olin vallan yllättänyt miten nykyaikaisen tuntuista menoa kännyköineen ja kähmintöineen tässä albumissa olikaan.



Tässä kuvaus kirjan juonesta tiiviissä paketissa:

Työmatkallaan Brysseliin Belgamburgin kulttuuriministeri törmää hemaisevaan naiseen, jonka auto on hajonnut, ja ottaa tämän kyytiin. Nainen on kuitenkin houkutuslintu, jonka tehtävänä on johtaa naisiin menevä ministeri ansaan. Kun talvikeli yllättää autoilijat ja ministerin matka keskeytyy, suunnitelmat menevät uusiksi. Operaatiota valvoo omaan epämääräiseen tapaansa tarkastaja Ankardo. Toimintaa, huumoria ja juonenkäänteitä, jotka eivät ole kaukana tosielämän skandaalinkäryisestä politiikasta. Parasta Ankardoa!


Mikä ei erityisemmin yllättänyt oli sarjakuvan alakuloinen, voisi sanoa kyyninenkin tarina, jossa ihmisten tekemiset osoittautuvat kovin heppoisiksi, voisi sanoa että hauraalla jäällä tässä elämässä liikutaan.

torstai 6. helmikuuta 2014

Ville Ranta: Kyllä eikä ei

Joku oli antanut tälle Ville Rannan sarjakuvakirjalle Helmetissä kolme tähteä, joka tuntui vähänlaiselta, mutta toisaalta ei tämä ihan täysosumakaan ole: Kyllä eikä ei (WSOY, 2013; ISBN 978-951-0-39895-1).



Kirja kertoo 1800-luvun Suomesta, Pohjois-Pohjanmaasta ja Oulusta, jossa herätysliikkeet nousevat ja syntyy ristiriitoja niin yhteiskuntaluokkien kuin kulttuurienkin välillä. Paavo Ruotsalainen väheksyy sivistystä ja puhuu kansanihmisille, ja toisaalta kilvoitellaan paikasta yhteiskunnan tai vähintäänkin paikkakunnan silmäätekevien parissa.



Teoksen päähenkilöt ovat miehiä, eikä naisen asema ole kadehdittava, mutta jotain kovin tuttua tässä yhteiskunnan kuvauksessa on, körttiläisyys rinnastuu tämän päivän populistisiin poliitikkoihin.

Sarjakuvan päähenkilö on Hans Nyman. Hän on pappi ja paikallislehden päätoimittaja ja pyrkii kirkkoherran virkaan. Vaimonsa kuoltua Nyman jää yksinhuoltajaksi, eikä elämässä tunnu olevan mieltä. Ihmiset etsivät toisiaan, löytämättä.

Kulmikas tämä teos on, piirrosjäljeltäänkin, eikä tarinan kuljetus kaikilta osin tunnu ihan toimivan. Mutta omaperäinen kuvaus suomalaisuudesta tämä on.

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Tiina Pystynen: Jos lintu ei laula sinulle, laula sinä linnulle

Mitä tästä Tiina Pystysen kirjasta pitäisi - tai voisi sanoa? Rujoa, paljastavaa, pistävää - ja kertakaikkisen upeaa, niin kai tästä pitäisi sanoa: Jos lintu ei laula sinulle, laula sinä linnulle (WSOY, 2013; ISBN 978-951-0-39942-2).



Sarjakuvakirjaksi tätä voisi sanoa, mutta oikeastaan kyse on piirroksista joiden yhteydessä on tekstiä, kukin piirros on ikään kuin aforistinen mietelmä tai tuokiokuva eämästä. Pystynen kommentoi ikääntymistä, parisuhdetta, rakkautta. Ja naisnäkökulma on vahva, mutta kyllä tämä miehenkin luettavaksi sopii.


tiistai 4. helmikuuta 2014

Jim Thompson: Lumienkelit

Jim Thompson on kirjoittanut kovaotteisen Lappiin sijoittuvan jännärin, joka jotenkin kummallisella tavalla sai suomalaisen elämänmenon tuntumaan jenkkiläiseltä eksotiikalta: Lumienkelit (Johnny Kniga, 2010; suom. Tarja Lipponen; ISBN 978-951-0-36697-4).



Teos oli saanut Helmetissä neljä tähteä (kaksi arviointia), mikä on vähän yläkanttiin mielestäni, vaikka ei tämä kirja huonosti kirjoitettu ole.

Jim Thompson aluksi hämmensi kirjailijanimenä, sillä olen lukenut kaksi Thompsonin kirjaa, ja ne eivät kyllä ole sinne päinkään mistä tämä jännäri kertoo. Ja eri kirjailija tässä on kyseessä, Suomessa asuva ja Suomeen tapahtumansa sijoittava.

Jännärin päähenkilö on poliisi Kari Vaara, joka Kittilän tienoilla joutuu selvittelemään väkivaltarikosta, jossa johtolangat alkavat vähä vähältä viitata Vaaran omaan henkilöhistoriaan. Melko rutiininomainen kirja tämä on, mutta parhaimmillaan Thompson kirjoittaa oikein vetävästi.

Se millainen kuva suomalaisesta alkoholinkäytöstä ja kaamosmasennuksesta sekä taipumuksesta mielisairauksiin tässä kirjassa esitetään ei ole erityisen houkuttelevaa Suomi-eksotiikkaa, mutta oma kiero kiehtovuutensa varmaan on tässäkin.

Monessa kohdin Thompson tuntuu oivaltaneen yhtä ja toista meistä suomalaisista, mutta samalla jotenkin hän on jäänyt ulkopuolelle tästä kulttuuristamme. Ei tässä Suomesta puhuta vaan jonkinlaisesta amerikkalaishenkisestä tulkinnasta siitä mitä suomalaisuus voisi olla, vähän samaan tapaan kuin joku kirjoittaisi jännäriä "Amerikan syvän etelän" asukkaista.

maanantai 3. helmikuuta 2014

Gail Carriger: Soulless - the manga. 2

Luulen lukeneeni tämän sarjakuvakirjasarjan ensimmäisen osan, mutta mitään merkintää en siitä löytänyt. Joka tapauksessa Gail Carrigerin romaanien sarjakuvasovituksen tehnyt Rem on onnistunut urakassaan varsin hyvin: Soulless - the manga. 2 (Orbit, 2012; ISBN 978-0-316-18206-5).



Kirjassa liikutaan fantasiamaailmassa jossa ihmissudet ja vampyyrit elävät omissa piireissään, pyrkien jonkinlaiseen keskinäiseen tasapainoon, ja sitten on tietenkin sarjakuvan päähenkilö Alexia Tarabotti, jolla on kyky tehdä näistä kuolemattomista olennoista kuolevaisia.



Piirrosjälki oli paikoitellen vähän kulmikasta, mutta yleisesti ottaen ihan kohtuullista, ja mukavasti tämä steampunk-henkisyyttäkin sisältävä tarina rullaa eteenpäin. Kirjassa liikutaan Lontoon ja Skotlannin välissä, 1800-luvun vaihtoehtoisessa historiassa. Ilmalaiva ja yhtä ja toista mielenkiintoista tekniikkaa on keksitty, mutta samalla ollaan selvästi fantasiamaailmassa.

Saa nyt nähdä tuleeko näitä sarjakuvakirjoja luettua eteenpäin. Melkoisen jännittävään kohtaan kirja kyllä päättyi, tässä selvästi pedataan jatko-osalle menekkiä.

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Taylor Stevens: Soluttautuja

Taylor Stevens esikoisromaani jyrähti käyntiin kuin Robert Ludlumin kirjoittamat Bourne-jännärit, ja romaanin sankarittaressa on jotain yhtä lailla kieron viehättävää kuin Stieg Larssonin Millenium-trilogian Lisbeth Salanderissa: Soluttautuja (WSOY, 2012; suom. Ulla Selkälä; ISBN 978-951-0-38969-0).



Teoksen kirjoittajasta kerrotaan seuraavasti:

Taylor Stevens syntyi Children of God -nimiseen, Kalifornian hippiyhteisöltä vaikutteita saaneeseen apokalyptiseen lahkoon. Hän eli lapsuutensa ja nuoruutensa eristettyä, liikkuvaa elämää liki kahdessakymmenessä maassa. Lahkon johtaja kielsi lähes kaiken kirjallisuuden lukemisen; koulun sijaan Stevens kerjäsi kaduilla ja 12-vuotiaana hänet ”vieroitettiin” vanhemmistaan. Vietettyään neljä vuotta Afrikassa hän alkoi suunnitella karkaamista perheensä kanssa. Nykyään hän asuu lastensa kanssa Dallasissa ja ihailee Robert Ludlumin jännäreitä. Stevensin sankarittareen on ujuttautunut osa kirjailijan omista hylätyksi tulemisen ja kodittomuuden tunteista.


Ja otetaan tähän vielä esittely kirjan tarinasta:

Hänen nimensä on Vanessa, mutta kutsumme häntä Michaeliksi. Hän näyttää upealta ja puhuu meidät ympäri 22 kielellä. Hän on häpeämätön ja kostonhimoinen, eikä hän pelkää lahjontaa, kiskontaa eikä väkivaltaa. Hänen käsissään olevat arvet eivät kieli itsetuhosta vaan halusta jäädä henkiin. Hän on soluttautumisen mestari ja paras lajissaan tulkitsemaan näkymätöntä tietoa ja poliittisia hierarkioita. Tehtävä, jonka myötä Michaeliin tutustumme, vie hänet lapsuutensa maisemiin Afrikkaan, Kameruniin ja Päiväntasaajan Guineaan etsimään öljypohatta Richard Burbankin adoptiotytärtä Emilyä.


Teos on nopealukuinen jännäri, eikä pyri muuta olemaankaan, mutta sellaisena täytyy kyllä kiittää Stevensin taitoa, varsinkin kun tämä romaani oli hänen esikoisteoksensa. Kuvaus Afrikan todellisuudesta tuntui henkilökohtaisesti koetulta, vaikkakin jännärin juonenkulun tarpeisiin viritetyltä.

Jatkoakin tässä romaanisarjassa on, mutta pakko on hengähtää, ei tämmöistä menoa jaksa yhtä mittaa kovin pitkään.

lauantai 1. helmikuuta 2014

Emma Garcia: Never google heartbreak

Että tämmöinenkin tarttui kirjastosta mukaan, sitä täytyy ihmetellä, mutta varmasti Emma Garcian hömppäromaanille lukijoitakin piisaa: Never google heartbreak (Hodder, 2013; ISBN 978-1-444-74149-0).



Olisiko kirjan lainaamiseen ollut syynä se, etten aiemmin ole nähnyt google-sanaa käytettävän verbinä romaanin nimessä?

Mistään nörttitarinasta tässä ei ole kyse, vaan chick lit -tyylisestä tarinasta, jossa häitä suunnitteleva nainen saa kuulla avopuolisoltaan, ettei tämä ole vieläkään valmis sitoutumaan, ja päättää vihaistuksissaan näyttää miehelle muuttamalla omaan kämppään.

No, sotkujahan tässä on luvassa yllin kyllin, eikä sitä voi kieltää etteikö päähenkilö saisi elämäänsä solmuun oikein kunnolla ja vieläpä kohtalaisen riemastuttavalla tavalla. Mutta en tätä hömppää jaksanut lukea muutamaa kymmentä sivua enempää, ja tietenkin lunttasin tarinan lopun romaanin lopusta. Jep, niinpä.