perjantai 31. tammikuuta 2014

Maarit Verronen: Varjonainen

Tällä romaanilla oli Helmetissä vain yksi arviointi, mutta se osuu maaliin: viisi tähteä. Hyvin Maarit Verronen pyörittää tarinaansa selviytyjästä, joka keinot keksii tulkoon millainen tahansa tilanne vastaan: Varjonainen (Tammi, 2013; ISBN 978-951-31-7135-3).



Tarina käynnistyy Virosta lähteneellä autolautalta, lautalle päässeen salamatkustajan näkökulmasta. Nainen sulautuu pian muiden matkustajien joukkoon, mutta havahtuu yöllä ensimmäisten joukossa siihen, että kaikki ei ole kunnossa, laiva käyttäytyy kummallisesti.

Kun laiva kallistuu ja alkaa upota, alkaa eloonjäämisen taistelu, mutta päähenkilömme ei tunnu olevan tästä moksiskaan, jääkylmän rauhallisesti hän arvioi parasta toimintamallia hengissä säilyäkseen.

Verronen kirjoittaa toteavasti, etäännyttävästi, tuoden mainiosti esiin päähenkilönsä kyvyn hahmottaa tilanteita äärimmäisissä oloissa selviytyjäksi hioutuneen ihmisen näkökulmasta.

Eräänlaisesta psykopatologiasta tässä on kyse, ajatusleikistä jossa kysytään millainen ihmisen tulisi olla jotta hän selviytyisi mistä tahansa mitä eteen tuleekaan.

Jollain kierolla tavalla tuntui myös siltä että Verronen henkilöhahmonsa kautta kuvaisi jotain olennaista piirrettä nykyajan ihmisessä, jota pommitetaan mainosten ja suorituspaineiden jatkuvalla syötteellä. Onko ihmisistä tulossa selviytymiskoneita, sellaisia kuin tämän romaanin Varjonainen?

torstai 30. tammikuuta 2014

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Antti Heikkinen kertoo romaanissaan tarinaa suomalaisesta miehestä, joka kirjoittaa tarinaa suomalaisesta miehestä: Pihkatappi (Siltala, 2013; ISBN 978-952-234-150-1).



Varsin hyvin tarina toimiikin, vaikka aika ajoin päähenkilö Jussin tuskailut niin kirjoittamisensa kuin perhesuhteidensa kanssa tuntuvat tökkivän tarkoituksellisen kovasti. Tässä eletään 1960-luvulla, 1970-luvulla ja 1980-luvulla, osittain sota-ajan kokemusten varjossa, toisaalta myös siinä murroksessa jossa maatalous-Suomesta tuli lopulta kaupunkilaistunut.

Jussin itsetilitys ja menneiden aikojen arkielämän kuvaus maistui eletyltä ja koetulta. Esikoisteokseksi romaani on kypsä työnäyte, ja sukuromaanina vallan uskottava. Jonkin verran toistoa ja tankkausta ja ehkä samojen teemojen tahatonta toistoa kirjassa oli, mutta ei se lukemista pahemmin haitannut, Heikkinen osaa kertomisen taidon.

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki ottaa oppaakseen Sei Shonagonin tyynykirjan ja matkustaa Japaniin tutustumaan keisarinna Fujiwara-no-Sadakon hovinaisen elämään. Kankimäen kirjan nimikin on lainattu tyynykirjasta: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava, 2013; ISBN 978-951-1-27250-2).



Kankimäen kirjoitustyyli on mukavan rentoa ja maanläheistä, kirjoittaja jakaa itselleen sattuneita kommelluksia lukijalle mikä saa kiinnostumaan sekä Sein tarinasta että Kankimäen matkasta. Saako Kankimäki Japanissa selvää siitä, mikä Sei oikein oli naisiaan?

Ihan aina kaikki ei mene suunnitellusti, joskus yllättää sadekuuro ja paikallinen McDonalds tarjoaa turvapaikan:

[...] Mäkkärissä soi kuitenkin moderni jazz (japanilaisten käsitys rentouttavasta hissimusiikista) ja sen maisemaikkunan edessä on pieni kivipuutarha, joten ehkä tuplajuustohampurilainenkin maistuu vähän tavallista paremmalta. Sitä paitsi: "Istuessani McDonald'sissa matkalla Shisendōon" kuulostaa lauseelta, jolla sinä, Sei, olisit voinut aloittaa merkintäsi.


Mutta lopulta Kankimäki pääsee temppeliin:

Pääsen lopulta perille. Hämyisen portin edessä seisoskeleva taksikuski haluaa välttämättä ottaa minusta kamerallani kuvan kun astun unelmieni temppeliin hikisenä ja hengästyneenä. Mutta siellä se on: intiimi, salaperäinen, runollinen, rustiikkinen, ikiaikaisen viilentävä. Tummaa puuta, valkoista haravoitua hiekkaa, pyöreiksi leikatut atsaleat, kameliat, vesiputous. Täällä aika on pysähtynyt, sen kulusta muistuttaa vain säännöllinen vedellä täyttyvän bambuputken, sōzun, kalahdus. Mielen valtaa avaruus – vain tämä on tärkeää, vain tämä.

Nähtyäni tämän, olenko nyt lopun elämääni onnellinen?


Tätä kirjoittaessa teoksesta on peräti 308 varausta, lukijoita siis riittää. Ja mikäs tätä kirjaa on lukiessa, Kankimäki tarinoi näppärästi niin asuinkumppaneistaan "Yoshidayaman torakkaluolassa" kuin Sein elämästä vuoden 1000 paikkeilla Japanin hovissa.

tiistai 28. tammikuuta 2014

Osmo Pekonen: Joka paikan akateemikko

Osmo Pekonen hallitsee kolumnien kirjoittamisen, ja kolumnien kirjoittamisen taidosta on tässä aivan erinomainen oppitunti oppia haluavalle: Joka paikan akateemikko (Enostone, 2012; ISBN 978-952-5960-11-2).



Osa kolumneista on ilmestynyt aiemmin Helsingin Sanomissa, mutta mikäs siinä, hyvin kirjoitettuja ja hyvin ajateltuja tekstejä on ilo lukea toiseenkin kertaan. Minulle ei Helsingin Sanomia näinä vuosina tullut, joten tekstit olivat vallan tuoreita ja tuntuivat pääsääntöisesti kestäneen aikaa erinomaisen hyvin.

Pekosen teksti tihkuu sivistystä siinä määrin että joskus suorastaan hämmentyy, tuntuu kuin tässä oltaisiin ihan toisella vuosisadalla kuin nykyajan tosi-tv:stä tuttujen julkkisten parissa. Tässä näyte siitä miten suomalainen kulttuuri asettuu sivistyksen kartalle:

Oppineella miehellä pitäisi olla maapaikka, jonne hän välillä vetäytyy pääkaupungin hyörinästä kuuntelemaan linnunlaulua ja puron solinaa, katselemaan tähtiä ja kirjoittamaan runoja tai esseitä. Cicerolla oli Tusculum, Linnéllä Hammarby ja Montaignella kirjatorninsa Périgordissa. Suomessa, kesäpaikkojen luvatussa maassa, tällainen elämäntyyli on täysin mahdollinen.

Jokin aika sitten sanomalehti Le Monde lähetti toimittajan etsimään, asuisiko Suomessa yhtään sivistynyttä ihmistä, jonka kesänvietosta voisi kirjoittaa jutun. Sain olla hänen oppaanaan Suomen suvessa. Hiukan ylimielinen toimittaja tuhahteli näkemilleen puisille kesämökeille. Lopulta ajoimme professori Anto Leikolan tiluksille Virtasalmen Pölkönhoviin. Leikola avasi kuriosireettikabinettinsa. Ja katso: Siellä olivat Buffonin kootut teokset - sivistyksen varma merkki!

maanantai 27. tammikuuta 2014

Eveliina Talvitie: Keitäs tyttö kahvia - naisia politiikan portailla

Lainaan liikaa kirjoja kirjastosta, sillä tässäkin kävi niin että teos piti palauttaa ennen kuin sain sen luettua. Ja mielenkiintoista luettavaa Eveliina Talvitie tässä naisen asemaa pohtivassa kirjassa lukijalle tarjoilee: Keitäs tyttö kahvia - naisia politiikan portailla (WSOY, 2013; ISBN 978-951-0-39485-4).



Teos on suosittu, tätä kirjoittaessa Helmetissä on kirjasta varauksia 102. Ja palautettava teos oli, kun laina-aika meni umpeen. Olin päässyt vähän yli puoleenväliin, naispresidenttiimme asti.

Mikä yllätti oli monien kirjan henkilökuvien aitouden ja välittömyyden tunne, ilman että kirjoittaja tuntui tunkeilevan liian lähelle kuvattavia henkilöitä. Mitään järisyttäviä paljastuksia kirja ei sisällä, ainakaan tietääkseni, eikä sellaisia silmiini osunut, mutta jonkinlaisen käsityksen kirjasta kyllä saa naispolitiikkojen urasta ja henkilökohtaisista tavoitteista.

Miehistä kirjassa ei kovin paljon kerrota, eikä kai liene tarpeenkaan, jossain määrin tuntui jopa siltä kuin miehet olisivat statisteja näihin naisiin verrattuna.

Mikä taas tuntui päälleliimatulta oli se osa kirjasta jossa pohdittiin "lehdistä tuttujen" naispolitiikkojen tekemisiä ja uria pintapuolisesti, lähinnä toisen käden tietojen tai lehtijuttureferenssien kautta. Kovin paljon iloa ei tästä materiaalista itselleni ollut. Mutta nämä varsinaiset henkilökuvat, näissä oli ytyä.

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Antti Tuomainen: Parantaja

En tiennyt ollenkaan mitä odottaa kun tartuin tähän Antti Tuomaisen dekkariin, joka oli jäänyt kirjapinossa pohjalle. Vasta kun olin uusinut teoksen lainan kolmesti ja palautus oli edessä, rupesin lukemaan, ja luin teoksen päivässä alusta loppuun: Parantaja (Helsinki-kirjat, 2010; ISBN 978-952-5874-09-9).



Teoksen lukeminen oli jäädä pariin otteeseen kesken, mutta jatkoin kuitenkin loppuun, eikä tämä huono jännitysromaani ollut, suunnilleen sen kolmen tähden arvoinen mitä Helmetissä 13 arviointia ovat teokselle antaneet.

Teos on saanut Vuoden johtolanka -palkinnon 2011, ja kyllä teoksella ansionsa on, erityisesti asetelma on kiinnostava. Lainaan tähän teoksen esittelytekstiä:

Tapani Lehtinen on varma siitä, että hänen toimittajavaimonsa on kadonnut. Ilmastonmuutoksen kourissa kamppailevassa Helsingissä yhden naisen vuorokauden mittainen puhelinhiljaisuus ei tietenkään kiinnosta ketään. Niinpä Tapani Lehtisen on itse löydettävä vaimonsa - ja seurattava jälkiä, jotka vievät hetki hetkeltä syvemmälle särkyvän maailman pimeään sydämeen.


Kirjassa on maailmanlopun tunnelmaa kun se Helsinki jonka tunnemme on sortumassa anarkian ja vesimassojen kurimukseen. Mutta kiinnostavasta asetelmasta huolimatta tuntui kerta kerran jälkeen kuin jäisin tarinasta osattomaksi, ulkopuolelle, se ei oikein jaksanut kiinnostaa, enkä vieläkään kunnolla osaa sanoa miksi niin oli. Ehkä tarinassa oli liikaa tekemällä tehdyn tuntua, tai sitten maailmalopun asetelma ja ihmisten käyttäytyminen eivät oikein sopineet yhteen, jotain epäaidon tuntuista tässä oli.

Mutta silti, vaikutuksen kirja kaikesta huolimatta teki, ja Tuomaisen tuotantoon on epäilemättä tartuttava toisenkin kerran. Parhaimmillaan tarina rullaa oikein mukavasti, kuten esimerkiksi tässä kohtaa:

Avasin pinon alimpana olleen kirjan ja luin runon. Kun olin lopettanut, katsoin Johannaa. Se ei ollut ihan niin vaikuttunut kuin olin toivonut.

- En mä tiedä, se sanoi.

- Luenko toisen?

- Lue vaan.

Luin runon.

- Sä osasit sen ulkoa, se sanoi. - Sä et katsonut sitä kirjasta.

Johanna otti kirjan kädestäni, avasi sen ja näki etuliepeessä kuvani. Se nosti katseensa.

- Ovelaa, se sanoi ja hymyili.


lauantai 25. tammikuuta 2014

Taneli Eskola: Rajanylityksiä - ajan ja paikan vuoropuhelu suomalaisessa maisemavalokuvauksessa

Taneli Eskolan tekstit rytmittävät tätä kiinnostavaa katsausta suomalaiseen maisemavalokuvaukseen, maiden rajat ja aikakaudet ylittäen: Rajanylityksiä - ajan ja paikan vuoropuhelu suomalaisessa maisemavalokuvauksessa (Musta taide, 2005; ISBN 952-9851-66-9). Teoksen englanninkielinen nimi on Boundary crossings - temporal dialogues in Finnish landscape photography.



Tiedemies ja tutkimusmatkailija J.G. Granö oli taitava valokuvaaja, ja hänen kuvansa tuovat nykyajan valokuvaajien tuotantoon mielenkiintoista historiallista perspektiiviä. Alla oleva Granön valokuva vuodelta 1916 kuvaa Venäjän Altaita, ja melkoisen jylhä on tämä maisema, ja mainiosti teksti myös kertoo miltä tuntuu vaeltaa tässä ympäristössä, mitenkään helppoa se ei ole.



Näin Granö kuvaa tuntojaan Altai-teoksessa, jota kirjassa lainataan:

Niin kuin yksi ainoa päivä, niin vuodet ovat ohitseni vierineet. Mitä katkeraa olen niiden aikana kärsinyt, mitä makeaa maistanut, mitä kyynelin, mitä ilolla vastaanottanut, — kaikki on soljunut kuin veden mukana pois ja näkyvistäni häipynyt. Ainoastaan muisto on vahajäjennöksen tavoin jäänyt sydämeeni.



Lainasin teoksen kirjastosta oikeastaan Pentti Sammallahden valokuvien takia, mutta eivät Granön, Jorma Purasen ja Taneli Eskolan valokuvat nekään jättäneet kylmäksi. On epäilemättä niin että kaikkien näiden neljän valokuvaajan tuotantoon on perehdyttävä jatkossa tarkemmin.

perjantai 24. tammikuuta 2014

Bill Willingham ja Matthew Sturges: Jack of fables. Vol. 9 - The end

Tähän se sitten päättyy, Bill Willinghamin ja Matthew Sturgesin kirjoittama Jack-sarjakuvien tarina, ja sen sijaan että tässä olisi annettu vielä mahdollisuus jatko-osille laitetaankin koko porukalle varsinainen piste perään, sillä tämä tarina ei lopu vingahtaen vaan pamahtaen: Jack of fables. Vol. 9 - The end (DC Comics, 2011; ISBN 978-1-4012-3155-2).



Mitä tähän nyt sanoisi? Melkoinen show tässä sarjakuvakirjojen päätösosassa on, mutta toisaalta tästä kyllä käy ilmi missä määrin väsähtäneitä tekijät alkoivat Jack-hahmoon ja hänen seuralaisiinsa olla. Ei muuta kuin porukka vielä kerran kokoon ja PAM!, se on siinä.


torstai 23. tammikuuta 2014

Graham Greene: The Ministry of Fear

En ole lukenut pitkiin pitkiin aikoihin Graham Greenen teoksia, mutta 20-30 vuotta sitten pidin niistä kovasti ja luin toistakymmentä hänen romaaneistaan. Lainasin kirjastosta tämän jännitysromaanin, jonka nimiösivulla luki aliotsikko An Entertainment, ja varsin viihdyttävää luettavaa tämä olikin: The Ministry of Fear (Penguin, 1974; ISBN 0-14-001897-2).



Romaani ilmestyi vuonna 1943, ja Fritz Lang ohjasi siitä samannimisen elokuvan vuonna 1944. Ja vaikka Greene käytti tästä teoksesta entertainment-termiä, tarina on syvällinen, siinä sukelletaan ihmisen olemassaolon perimmäisiin kysymyksiin. Kyse on rakkaudesta, säälin tunteesta, syyllisyydestä ja ennen kaikkea pelosta, pelon erilaisista ilmentymistä.

Romaanin otsikossa mainittu pelon ministeriö viittaa useaan eri asiaan, pinnallisimmalla tasolla natsi-Saksan tapaan käyttää pelkoa vallankäytön välineenä, eikä tässä paljon tarvitse ajatuksen lentää niin mieleen tulee NSA-vakoilujupakkaan liittyviä ajatuksia:

‘The Germans are wonderfully thorough,‘ Johns said. 'They did that in their own country. Card-indexed all the so-called leaders, Socialites, diplomats, politicians, labour leaders, priests — and then presented the ultimatum. Everything forgiven and forgotten, or the Public Prosecutor. It wouldn't surprise me if they’d done the same thing over here. They formed, you know, a kind of Ministry of Fear - with the most efficient under-secretaries. It isn‘t only that they get hold on certain people. It’s the general atmosphere they spread, so that you can’t depend on a soul.‘


Mutta tämä on vasta vakoilujännärin pintaa, suurenmoisempaa on se tapa miten Greene kuvaa päähenkilön mielenmaisemaa, joka on järkkynyt pahasti. Arthur Rowe kantaa lamauttavaa syyllisyyden taakkaa, ja kun hän sitten sattumalta ajautuu keskelle salajuonta jossa keneenkään ei voi luottaa, keikahtaa Rowen maailma päälaelleen.

Kirja on kuvaus pelosta ja rakkaudesta, rakkaudesta ja pelosta, ja oikeastaan tässä onkin teoksen varsinainen pelon ministeriö, siinä miten rakkaus saa ihmisen pelkäämään, eikä tästä pelosta eroon pääse niin kauan kuin on elossa. Näin Greene kuvaa Rowen rakkautta: "Her face looked ugly in the attempt to avoid tears; it was an ugliness which bound him to her more than any beauty could have done; it isn't being happy together, he thought as though it were a fresh discovery, that makes one love – it's being unhappy together."

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Bill Willingham ja Matthew Sturges: Jack of fables. Vol. 8 - The fulminate blade

Bill Willingham ja Matthew Sturges lähestyvät Jack-tarinoiden loppua, sillä tämä on sarjan toiseksi viimeinen teos, ja jonkinlaista jäähdyttelyn makua tässä sarjakuvakirjassa jo on: Jack of fables. Vol. 8 - The fulminate blade (DC Comics, 2011; ISBN 978-1-4012-2982-5).



Sarjan edellisissä jaksoissa kävi Jackille köpelösti, sillä hän päätyi lohikäärmeeksi vartioimaan aarrettaan, joten tämän kirjan sankarina on Jackin poika Jack Frost, joka syventyy sankarin uraansa. Ja monenmoista saa kokematon sankarimme kokea, sillä kerran jos toinenkin saa seikkailija huomata tulleensa pahan kerran huijatuksi.



Kovin kummoinen tämä sarjakuvakirja ei ollut, enkä kovin paljon sarjan viimeisestä kirjasta odota.

tiistai 21. tammikuuta 2014

Peter Watts: Sokeanäkö

Peter Wattsin tieteisromaani tarttui mukaan kirjastosta ilman sen kummempia ennakko-odotuksia, ja osoittautui varsin kelvolliseksi tarinaksi kontaktista vieraaseen sivilisaatioon: Sokeanäkö (Gummerus, 2013; suom. J. Pekka Mäkelä; ISBN 978-951-20-9137-9).



Helmet-järjestelmässä joku oli antanut romaanille viisi tähteä, mikä on pikkuisen yläkanttiin. Ottaen huomioon että kirjan voi sanoa kuuluvan spekulatiivisen avaruus-scifin genreen jota nykyisin vähän vierastan, täytyy myöntää että lukukokemus oli oikein onnistunut, ehkä sen takia että iso osa tapahtumista on sijoitettu avaruusalukseen joka on lähestymässä muukalaisten avaruuteen piilottamaa tukikohtaa.

Kirja kertoo muukalaisten lisäksi myös ihmisistä, geneettisen muuntelun myötä syntyneistä ihmislajin kummajaisista, jotka joiltakin osin tuntuvat yhtä vierailta kuin kontaktia ottava vieras sivilisaatio.

Entä mistä kirjassa on loppujen lopuksi kyse? Ehkäpä ihmisen ymmärryksestä omasta olemuksestaan, siitä illuusiosta jonka ansiosta kuvittelemme olevamme olemassa. Onko se välttämätön osa rationaalista suhtautumista maailmaan, vai voisiko olla olemassa aivan toisenlaisia, ja menestyksekkäämpiä, tapoja elää maailmankaikkeudessa?

maanantai 20. tammikuuta 2014

Caroline Paul: Lost cat - a true story of love, desperation, and GPS technology

Caroline Paul on kirjoittanut mainion kirjan ihmisen suhteesta lemmikkieläimeen, kissaan: Lost cat - a true story of love, desperation, and GPS technology (Bloomsbury, 2013; ISBN 97-8-14088-3557-9). Teoksen piirrokset on tehnyt Paulin asuinkumppani Wendy MacNaughton.



Mitä voi tehdä, kun kissa katoaa pihasta? Ja kun kissa tulee takaisin viiden viikon päästä, missä se on aikansa viettänyt? Entä miksi kissa ei enää suostu syömään ruokaa kotona? Tästä tilanteesta lähtee liikkeelle tarina, jossa kissan omistaja yrittää selvittää kissan kulkemisia turvautuen niin GPS-teknologiaan kuin kaiken maailman selvännäkijöihin ja lemmikkietsiviin.



Tarina on mitä mainioin, omalla absurdilla tavallaan, ja piirrokset istuvat tarinaan täydellisesti, kuvaten sitä miten ihminen yrittää ymmärtää kissan maailmaa.

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Johannes - poliittisesti epäkorrekti

Mika Svenskin pilapiirroksista ja sarjakuvista kertovat Reijo Valta ja Harri Filppa tässä suomalaisuutta luotaavassa kirjasessa: Johannes - poliittisesti epäkorrekti (Oulun sarjakuvaseura, 2012; ISBN 978-951-95179-6-4).



Svenskin poliittinen epäkorrektius ei ehkä niin hirveä raflaavalta tuntunut, en tiedä miten sitten aikoinaan kun nämä pilapiirrokset ja sarjakuvat ilmestyivät.

Ja se että Svensk otti tähtäimeensä tupakoinnin vastustajat tuntuu hämmentävältä, ikään kuin tässä vastustuksessa (ja tupakoijien "oikeuksien" puolustamisessa) olisi jonkinlaista sankaruutta. En minä ainakaan kaipaa aikoja jolloin tupakoitsijat saivat savustaa ympäristöään miten tahtoivat.

Kirjassa on 59 sivua, eli kovin massiivinen katsaus Svenskin tuotantoon tämä kirja ei ole, mutta pikaesittelyn Svenskin huumoriin tämä teos kyllä tarjoaa.


lauantai 18. tammikuuta 2014

István Örkény: 100 minuuttinovellia

Tämän lyhyitä novelleja sisältävän kirjan teemaan sopinee hyvin se, että teoksen lukeminen jäi kesken ennen sen palautusta kirjastoon. Mutta tämä ei tarkoita, etteikö István Örkényn novellikokoelma olisi mitä mainioin: 100 minuuttinovellia (Atena, 2012; suom. Juhani Huotari; ISBN 978-951-796-857-7).



Tarinoissa on absurdia meininkiä, ja viehättävyys syntyykin asiallisesta ja kaikin puolin toteavasta kerronnasta jossa selostetaan mitä uskomattomimman epätodennäköisiä tapahtumakulkuja.

Tämä musta huumori kumpuaa sellaisesta yhteiskunnallisesta todellisuudesta, joka Suomessa on ehkä vierasta, mutta jotain kumman tuttua tässä silti on. Ikään kuin klassiset hölmöläistarinat olisi politisoitu tavalla jossa nauretaan samalle kertaa sekä yhteiskunnalliselle järjestelmälle että sen kritiikille.


perjantai 17. tammikuuta 2014

Eeva Tikka: Virranhaltijan salaisuus ja muita satuja

Eeva Tikka on kirjoittanut nämä sadut ja kuvituksen on tehnyt Anu Vanas: Virranhaltijan salaisuus ja muita satuja (Gummerus, 1987; ISBN 951-20-2971-5). Kirja tuli ostettua kirjastojen poistokirjojen myynnistä, ja useaankin kertaan se on ollut iltasatukirjana.



Sadut toimivat sekä lapsille että aikuisille, joistakin voisi ehkä ajatella että lukijaksi on ajateltu pikemminkin aikuinen kuin lapsi, mutta kyllä lapsikin näitä jaksaa kuunnella. Näin Tikka kertoo siitä mitä sävel voi saada aikaan:

Kun hän lähestyi linnunlaulupuuta, hän lopetti viheltämisen, kulki hitaammin ja kuunteli.

- Kas miten se laulaa, hän sanoi. - Ihan kuin sillä olisi jotain erityistä mielessään.

Hän tuli esiin puiden takaa ja näki naisen, ja nainen näki hänet, ja kumpikin astui muutaman askeleen toisiaan kohti, kunnes he olivat lähekkäin.

- Minä olin tulossa, nainen sanoi.

- Minäkin olin tulossa, sanoi mies.

He olivat hiljaa niin kauan kunnes lintu lopetti. Sitten mies kysyi:
- Mennäänkö?

- Sinun taloosi vai minun? nainen kysyi.

- Samantekevää, vastasi mies. - Pääasia että ollaan taas yhdessä.

Ja he lähtivät jommankumman taloon, ja vaikka polku oli kapea, he jotenkin mahtuivat kulkemaan rinnakkain.

torstai 16. tammikuuta 2014

J. Pekka Mäkelä: Alas

J. Pekka Mäkelä tarjoilee pätevän ja uskottavan tieteistarinan tulevaisuudesta, maailmasta jossa ihmisten sivilisaatio törmää niin sisäisiin ristiriitoihin kuin yllättävään ulkopuoliseen toimijaan: Alas (Like, 2013; ISBN 978-952-01-0948-6).



En ole Mäkelän Alshain-planeetalle sijoitettuja tarinoita aiemmin lukenut, joten tämä romaani tuli kohdalle ilman sen kummempia odotuksia. Ja mainiosti tarina on rakennettu, hyödyntäen näkökulmatekniikkaa jossa tapahtumien luonne valkenee lukijalle pikku hiljaa, samalla kun käy ilmi miten eri osapuolten ymmärrys tilanteesta on vaillinnaista ja keskenään ristiriitaista.

Muodollisesti kyse on avaruushississä tapahtuvasta onnettomuudesta, jonka takia hissi romahtaa alas planeetalle, mutta samalla pohditaan yhteiskunnan rakenteita ja sivilisaation olemassaolon tarkoitusta ja oikeutusta. Terrorismiinkin romaanissa viitataan, mutta enemmänkin tässä on kyse yksittäisten ihmisten ja heidän muodostamansa yhteisön kyvystä toimia järkevällä tavalla.

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Ian McEwan: Makeannälkä

Tämä Ian McEwanin romaani on saanut niin paljon kehuja, ja niin kirjailijakin ("sukupolvensa paras brittikirjailija"), että oli jonkinlainen rimakauhu tarttua tähän romaaniin kun lopulta sen jonottamisen jälkeen sain lainaan kirjastosta: Makeannälkä (Otava, 2013; suom. Juhani Lindholm; ISBN 978-951-1-26933-5).



Kirja koukutti heti ensi kappaleesta alkaen, tarrasi kiinni siinä määrin että suorastaan ihmettelin mikä tässä nyt niin viehättäää. Nimittäin McEwan kertoo tarinasta kaiken olennaisen jo ensimmäisessä kappaleessa:

NIMENI ON SERENA Frome (lausutaan siten että se rimmaa sanan plume kanssa), ja yli neljäkymmentä vuotta sitten Britannian turvallisuuspalvelu lähetti minut suorittamaan salaista tehtävää. Se ei onnistunut. Palvelukseen astumisestani ei mennyt kuin puolitoista vuotta, kun sain potkut häpäistyäni itseni ja saatettuani rakastajani tuhoon, olkoonkin että hän sai osittain syyttää siitä myös itseään.


Teoksen kertoja kirjoittaa jutustelevaan sävyyn, jossa on sarkasmia tai ironiaa, miten tämä nyt ottaa, kuten kertoessaan isästään joka oli anglikaaninen piispa: "Isämme jumalusko oli hillittyä ja kohtuullista, ei juuri vaikuttanut meidän kummankaan elämään mutta riitti sopivasti edistämään hänen urakehitystään kirkon hierarkiassa [...]"

Serena kertoo yhtä sun toista lapsuudestaan ja erityisesti opiskeluajoistaan. Hän oli intohimoinen kirjojen lukija, mutta hänen äitinsä ei halunnut että tytär opiskelee kirjallisuutta, joten Serana meni yliopistoon lukemaan matematiikkaa, missä hän ei pärjännyt mitenkään hyvin mutta valmistui kuitenkin.

Erikoislaatuisten ihmissuhdekoukeroiden jälkeen Serena tulee palkatuksi konttorityöläiseksi brittien tiedustelupalveluun MI5:een, jossa hän kituuttaa töissä pienellä palkalla asuen soluasunnossa oikeustieteen opiskelijoiden kanssa. Näinä aikoina oli ensimmäistä kertaa mahdollista, että naiset pääsivät tiedustelupalvelussa muihinkin kuin konekirjoitus- ja vastaaviin hommiin, mutta Serenalle urapolku ei tuntunut millään aukeavan.

Lopulta kuitenkin Serena saa tehtävän, joka liittyy länsimaiden haluun tuottaa Neuvostoliiton vastaista propagandaa, kirjallisuutta jossa arvosteltaisiin neuvostosysteemiä ja sen valtakoneistoa. Serenan tehtäväksi tuli rekrytoida palkkalistoille kirjailija, joka kuvittelisi saavansa palkkansa puhtaasti kirjallisten ansioidensa perusteella.

Tässä on todettava, että tämäntyyppisistä koukeroista tiedustelupalvelujen toimista kylmän sodan aikana en tiennyt ennestään juuri mitään, paitsi sen että neuvostoliittolaista "realismia" yritettiin kampittaa tukemalla abstraktia taidetta tekeviä länsimaisia taiteilijoita, mikä kuulostaa aika uskomattomalta kuviolta sekin.

Näin McEwan kuvaa virkamiesten arkipäivää tiedustelupalvelussa:

MAX OLI SANONUT uuden huoneensa olevan pienempi kuin siivouskomero, mutta oli se sentään vähän isompi. Pöydän ja oven väliin olisi mahtunut pystyasennossa toistakymmentä harjaa, ja vielä muutama lisäätuolin ja seinien väliin. Ikkunalle ei sen sijaan ollut tilaa. Huone oli kapean kolmion muotoinen, ja Max oli puristunut sen kärkeen, kun minä taas istuin selkä kolmion kantaan päin. Ovi ei mennyt kunnolla kiinni, joten varsinaista yksityisyyttä ei ollut. Koska ovi aukesi sisäänpäin, minun olisi täytynyt nousta seisomaan ja työntää tuolini pöydän alle, mikäli joku olisi halunnut tulla sisään. Pöydällä oli pino kirjoituspapereita, joihin oli painettu Freedom International -säätiön Upper Regent Streetin osoite sekä picassomainen kuva kyyhkysestä, joka nousee lentoon avoin kirja nokassaan. Meillä oli kummallakin edessämme säätiön esite, jonka kannessa komeili yksinäinen sana ”Freedom” eli ”Vapaus”. Se oli painettu viistoon epätasaisin kirjaimin niin, että syntyi vaikutelma kumileimasimella lyödystä merkistä. Freedom International oli rekisteröity yleishyödyllinen yhteisö, jonka tarkoituksena oli edistää ”korkealaatuista taidetta ja ilmaisuvapautta kaikkialla maailmassa”.


Romaani on harvinaisen kirjallinen, siinä viitataan tuttuihin kirjailijoihin ja kirjailijoihin joista en ollut kuullutkaan, ja lisäksi McEwan kertoo kirjailija Tom Haleyn tuotannosta, tämän romaanin toisesta fiktiivisestä päähenkilöstä, kirjailijasta jonka MI5 halusi saavan rahoitusta tuotannolleen.

Serena ahmii kirjoja hurjaa tahtia, ja pääsee ikään kuin Tomin kirjalliseen valmennukseen, keskustelemaan kirjoista, erityisesti runoudesta, mutta samalla tuntuu siltä että hänen elämänsä ajautuu yhä tiukempaan umpisolmuun, sillä Serenan ja Tomin suhde perustuu valheeseen, jonka myöntäminen käy ajan kuluessa yhä vaikeammaksi.

Kirjassa on monenlaista pohdintaa, ja välillä tuntui että tarina menee jaaritteluksi, mutta teksti veti siitä huolimatta mukaansa. Ja kun kirjan loppu alkaa häämöttää, yllätti McEwan minut pariinkin kertaan, vaikka kuvittelin kyllä tietäväni mistä tässä tarinassa on kyse.

Niin, ja mainittakoon sekin että kirjassa puhutaan myös matematiikasta, hyvinkin osuvasti, erityisesti Monty Hallin ongelmasta, joka loppujen lopuksi tuntuu olevan avain siihen miten tarinan viimeistä käännettä voisi tulkita. Harvoinpa matematiikka avaa kaunokirjallisessa teoksessa oven siihen miten toistensa kanssa limittyvien salaisuuksien viidakosta lopulta löytyy totuus.

tiistai 14. tammikuuta 2014

Nicole Krauss: Man walks into a room

Nicole Krauss yllätti pariin kertaan tällä romaanilla, joka on toisaalta melko lailla realistinen kuvaus siitä mitä muistinmenetys (ja muistaminen) saa aikaan ihmissuhteessa, mutta toisaalta romaanissa oli myös tieteiskirjallisuuteen vivahtavia käänteitä: Man walks into a room (Penguin Books, 2007; ISBN 978-0-141-02115-7).



Kirjan päähenkilön Samson Greenen aivoissa oleva kasvain saa hänen menettämään muistinsa. Hän lähtee kuljeksimaan pitkin Amerikkaa, kunnes hänet lopulta löydetään Nevadan autiomaasta. Aivokirurgian jälkeen Greenen muisti palautuu, mutta vain kaksitoistavuotiaaksi asti, kaikki sitä tuoreempi on täysin unohtunut.

Greenen vaimo Anna joutuu elämään tutun näköisen miehen kanssa, joka ei muista yhteiselämästä mitään ja tuntuu aivan uppo-oudolta. Ja samalla Greene joutuu opettelemaan asioita ikään kuin vieraana toisen ihmisen nahoissa ja kodissa, missä kaikki on hänelle vierasta.

Kirjan lähtökohdat olivat kiinnostavia, ja Kraus osaa sinänsä kirjoittaa, mutta jotenkin kirjan tarina tuntuu hajoavan käsiin, eikä kertomuksesta tunnu löytyvän sitä olennaista ydintä. Ja tarina atomipommikokeesta tuntuu aika lailla päälle liimatulta, vaikka ei kirjan juoni nyt niitä ihan kaikkein uskomattomimpia sentaan ole.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Pirkko Vartiainen, Seija Ollila, Harri Raisio ja Juha Lindell: Johtajana kaaoksen reunalla - kuinka selviytyä pirullisista ongelmista?

Pirkko Vartiainen, Seija Ollila, Harri Raisio ja Juha Lindell ovat kirjoittaneet mielenkiintoisen teoksen organisaatioiden elämää vaivaavista hankalista ongelmavyyhdeistä: Johtajana kaaoksen reunalla - kuinka selviytyä pirullisista ongelmista? (Gaudeamus, 2013; ISBN 978-952-495-315-3).


Teos puhuu johtamisesta ja voidaan luokitella johtamiskirjallisuuden kategoriaan, mutta samalla teoksessa on kyse asioista jotka kiinnostavat muitakin kuin johtajia tai esimiehiä, sillä pirullisiksi ongelmiksi luokiteltavat ilmiöt riivaavat helposti kokonaisia työyhteisöjä ja niiden sidosryhmiä.

Teoksen johdannossa kirjoittajat määrittelevät, mistä pirullisissa ongelmissa on kyse:

Lienee monille tuttu tilanne, että kärjistyneet henkilösuhteet lamauttavat suuren osan organisaation toiminnasta. Ihmiset eivät puhu toisilleen. Yhteistyö on mahdotonta. Huhut saavat vallan. Tämän vuoksi keskitytään epäolennaiseen ja käytetään paljon energiaa toisten syyttelyyn, asioiden vatvomiseen ja oman edun tavoitteluun. Organisaatiossa kukaan ei enää voi hyvin. Ongelmavyyhti on monitulkintainen ja vaikeasti ratkaistava, ja se vaatii paljon huomiota ja suuren työpanoksen organisaation johtajilta.

Tässä teoksessa kutsumme muun muassa edellä mainitun kaltaisia organisaatioiden toimintaa leimaavia ilmiöitä pirullisiksi ongelmiksi,ja katsomme niiden kuuluvan kompleksisuusajattelun kenttään. Pirulliset ongelmat voidaan alustavasti määritellä ongelmiksi, joita on vaikea tunnistaa ja ymmärtää. Lisäksi pirulliset ongelmat ovat elinvoimaisia ja muuttuvia, koska se toimintakenttä, jossa ongelmat ilmenevät, on jo itsessään muuttuva. Nämä ominaisuudet vaikuttavat siihen, miten ongelmista voidaan selvitä ja miten niitä kannattaisi organisaatioissa käsitellä. Tarkastelemme organisatoristen ongelmien pirullisuutta sekä teoreettisena että käytännöllisenä kysymyksenä. Tarkoitus on, että lukijalle muodostuisi kuva erilaisten organisaatioiden mahdollisuuksista selvitä hankalista asioista ja tilanteista.

Kirja on joiltakin osin referaattimainen katsaus kirjallisuuteen, erityisesti liittyen ongelmanratkaisuun ja kompleksisuuteen, mutta mukana on myös kirjoittajien omaa pohdiskelua ja tapausesimerkkejä, jotka konkretisoivat pohdintaa, vaikka joiltakin osin tuntuvat liittyvän vain välillisesti kirjan varsinaiseen teemaan.

Kirjoittajat käsittelevät kuutta pirullisten ongelmien piirrettä, joista kukin avaa laaja-alaisen ongelmavyyhden:

  1. Ratkaisuvaihtoehtojen punnitseminen auttaa ymmärtämään itse ongelmaa.
  2. Ratkaisut eivät ole lopullisia.
  3. Ratkaisut eivät ole oikeita tai vääriä
  4. Pirulliset ongelmat ovat uniikkeja ja uudenlaisia.
  5. Toimintatavat ovat ainutkertaisia.
  6. Useita ratkaisuvaihtoehtoja.

Usein käsitelty esimerkki pirullisesta ongelmasta on organisaation uudistaminen, josta kirjoittajat toteavat muun muassa seuraavaa:

Organisaatiota uudistettaessa pirullisia ongelmia aiheuttaa esimerkiksi eri yksiköiden, osa-alueiden ja intressien yhteensovittaminen. Vaikka uudistaminen kohdistettaisiin tiettyyn toimintaan, se vaikuttaa samalla koko organisaatioon. Pirulliseksi uudistamisen tekee usein se, että muutoksen laajoja vaikutuksia on vaikea ymmärtää pohtimatta, miten nämä yksittäisen toiminnan muutokset näkyvät muussa toiminnassa. Lisäksi on pohdittava keinoja, joilla tavoitellut vaikutukset saadaan toteutettua mahdollisimman hyvin.

[...]

Jokainen organisaatiouudistus tulee liittää osaksi organisaation histoaa, tarpeita ja taustoja. Tämä käsitys liittyy organisaation muistiin, joka voi tuottaa joko positiivisia tai negatiivisia edellytyksiä uudistuksen onnistumiselle. Ei voida myöskään olettaa, että uudistamiselle olisi olemassa standardeja, joita voidaan soveltaa tilanteesta toiseen. Pelkästään muutamien sidosryhmien vaihtuminen voi muuttaa uudistamisen edellytyksiä niin, että aikaisemmin hyväksi koetut keinot ja tavoitteet eivät enää toimi.

Olennainen kirjoittajien viesti lienee se, että pirullisen ongelman tunnistaminen on merkittävä askel, sillä tällöin voidaan jo etukäteen tietään haasteen luonne ja varautua siihen, että tavanomaisten ongelmien reseptimäiset tai hierarkkiseen käskyttämiseen perustuvat toimintamallit eivät tule tuottamaan hyvää lopputulosta.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Lee Child: A wanted man

Kuinkahan monta kertaa olen jo päättänyt, etten lue näitä Reacher-kirjoja enää yhtään, ja taas tartuin jännäriin, Lee Childin uusimpaan: A wanted man (Bantam Books, 2013; ISBN 978-0-55382-552-7).



Kirja oli yllättäen melko lailla erilainen kuin Reacher-tarinat yleensä. Resepti ei ollut sama kuin aiemmissa kirjoissa, joissa toiminta jyrähtää käyntiin ensi sivulta ja sitten vain kierrokset lisääntyvät. Ei, tällä kertaa Reacher-hahmo toimii ikään kuin nojatuolietsivä, pohdiskelee selvittääkseen mistä oikein on kyse.

Katsoin mitä lukijoilla oli kirjasta sanottavaa Amazonin kirjakaupassa, ja moni oli antanut kirjalle yhden tähden. Lukijat pitivät tarinankerrontaa pitkästyttävänä, sillä eihän kirjan alkupuolella tapahdu juuri mitään muuta kuin että Reacher istuu peukalokyytiläisenä autossa kolmen muukalaisen kanssa ja yrittää ajattelemalla selvittää, mikä tilanteessa on vikana.

Näin kirjoitti Michael F. Cannon Amazonissa: "I have enjoyed the Reacher series quite a bit and have read them all more than once. But I was very disappointed in this one. The plot is convoluted, un-necessarily obscure and ploddingly slow. Lots of time in cars. Endless commentary on the virtues of the Ford Crown Vic. And no action until the very end."

Itse pidin juuri tästä hiljaisesta etenemisestä, hitauden tunteesta, sillä Child kyllä osaa kirjoittaa, vaikka tyypillisesti tarina onkin ennustettavalla reseptillä kasattu. Mutta mistä en pitänyt oli romaanin loppu, jossa tarjoillaan kukkuramitoin sitä toimintaa joka teoksen alkupuolelta lähestulkoon kokonaan puuttuu. Olisiko Child yrittänyt tässä kirjassa murtautua irti reseptinsä kahleista, mutta kahleet olivat liian tiukassa: yleisölle on annettava sitä mitä se haluaa.

lauantai 11. tammikuuta 2014

Rolf Dobelli: Viisaan toiminnan taito - 52 toimintavirhettä, jotka on parasta jättää muiden huoleksi

Rolf Dobellin kirja on niksipirkkamainen kokoelma lyhyitä tekstejä joita yhdistää jonkinlainen ajatusvirheiden välttämisen eetos, ja samalla ikään kuin tarjoillaan reseptejä joilla voi neuvottelupyödän vastapuolella olevia ihmisiä huijata: Viisaan toiminnan taito - 52 toimintavirhettä, jotka on parasta jättää muiden huoleksi (HS kirjat, 2013; suom. Juha Sainio; ISBN 978-952-5557-53-4).



Täytyy kyllä sanoa, että teos lupaa paljon enemmän kuin tarjoilee. Helmetissä oli varauksia kirjasta 43, kappaleita samoin 43, eli melkoisen suosion teos on saanut. Arviot eivät kylläkään ole erityisen mairittelevia: kolme tähtiä (kaksi arviointia).



Monenmoista niksiä tässä lukijalle tarjotaan, osa varmasti hyvinkin relevantteja, esimerkiksi se että kun pitää tehdä isoja päätöksiä, ne eivät väsyneinä onnistu, joten jos haluaa päätöksiä saada aikaan, on hyvä yrittää hoitaa asian käsittely heti aamusta tai lounastauon jälkeen. Tosin ihan täysin vakuuttunut en tästäkään niksistä ole.

perjantai 10. tammikuuta 2014

Morgan Ross: Kauhun kuriirit

Morgan Ross oli itselleni kokonaan uusi nimi, ja melko unohdettava on tämä jännäri, paitsi ehkä kerronnan korniuden osalta, joka kyllä lähenee maksimilukemia: Kauhun kuriirit (Viihdeviikarit, 1986; suom. Matti Kalevi; ISBN 951-611-043-6).



Teos löytyi kirjaston vaihdettavien kirjojen hyllystä, ja sinne sen myös palautin pikaisen silmäilyn jälkeen.

Ross on ladannut tarinaansa niin paljon epäuskottavuuksia että tarinan saumat irvistelevät irvokkaasti.

Naispuolinen päähenkilö on Amerikan syrjäseuduilta kotoisin oleva entinen huippumalli, joka onnettomuuden jälkeen päättää lähteä opiskelemaan lääketiedettä ja erikoistuu sydänkirurgiksi. Romaanissa hän törmää vakoiluorganisaatioiden juonitteluihin ja urhoolliseen sankariimme.

Miessankari puolestaan on törkeän rikas playboy, joka on sitäpaitsi maailmanluokan kilpaurheilija niin pujottelussa kuin autoilussa - eikä tässä vielä kaikki, hän on myös johtavan tason CIA-agentti joka selvittelee vakoilun ja vastavakoilun vyyhtiä.

Jep, kaikki kliseet vain peliin, eikä mitään väliä sillä tuntuuko lopputulos uskottavalta. En pikaisella etsimisellä löytänyt tästä teoksesta tai kirjailijasta netistä juuri mitään tietoja, mikä ei yllättänyt.

torstai 9. tammikuuta 2014

P. G. Wodehouse: Vanhin Jäsen - lisää kuolemattomia golftarinoita

En pelaa golfia (ellei minigolfia lasketa), joten miksi sitten lainasin jo toisen kokoelman golftarinoita? No, siksi että P. G. Wodehouse kirjoittaa niin mainiosti, täysin vakavissaan ja silti hervottoman hauskasti: Vanhin Jäsen - lisää kuolemattomia golftarinoita (Viestintä Tarmio, 1991; suom. Janne ja Hannu Tarmio; ISBN 951-95803-2-8).



Kirjan piirroskuvat ovat peräisin Punch-lehdestä ja sopivat hyvin tarinakokoelman henkeen.

Ja mistä tässä sitten on kyse? No, milloin mistäkin, mitä vain golfklubin terassilla tarinoiva Vanhin Jäsen saa päähänsä. Esimerkkinä Ramsdenin ja Eunicen hyvin epätodennäköinen rakkaustarina, jossa golf-peli sai aikaa varsin omalaatuisen muutoksen siinä miten Eunice suhtautuu sosiaalisesti kömpelöön Ramsdeniin.



Jotain herttaisen yhdentekevää ja samalla viiltävän inhimillistä näissä golf-pelistä kertovissa tarinoissa on.

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Valter Keltikangas: Seitsemän tuntia erämaata ja muita kertomuksia

Valter Keltikangas totisesti osaa kirjoittaa erätarinoita, tai kertomuksellisista esseistä näissä oikeastaan on kyse, sen verran tarkkaan harkiten nämä tarinat on kirjoitettu: Seitsemän tuntia erämaata ja muita kertomuksia (WSOY, 1991; ISBN 951-0-17288-X).



Kirjassa liikutaan Lapin erämaissa pääosin vuosisadan alkupuolella, silloin kun Petsamokin kuului vielä Suomeen ja siellä metsiä inventointiin ja kalastusta harrastettiin. Näissä tarinoissa on tutkimuksellista otetta, ja samalla maalaillaan Lapin luonnon kuvaa ja kokemusta herkällä kädellä.



Kirjan niminovelli, "Seitsemän tuntia erämaata", on kertakaikkisen lumoava kuvaus syrjäisestä erämaasta, paikasta jossa vain sitkeimmät selviävät.

Kirjan kuvaukset jokihelmisimpukasta, niistä ajoista kuin tämä ihmeellinen eläin oli vielä runsas Suomen joissa ja puroissa, olivat itselleni melko lailla uutta tietoa, samaten kuvaukset siitä missä määrin Lapin asukkaat erämaitaan tunsivat ja pystyivät siellä oppaana toimimaan. Joillakin tuntui olevan lähestulkoon pettämätön suuntavaisto, ainakin näiden tarinoiden perusteella.

Tämä on kirja johon täytyy ehdottomasti palata vielä uudestaan.

tiistai 7. tammikuuta 2014

Lee Child: 61 hours

Olin jo päättänyt, etten Lee Childia enää lue, mutta jotenkin vain kirjastosta tarttui mukaan tämä jännäri, jossa Jack Reacher pistää roistot kuriin yhdysvaltalaisessa pikkukaupungissa keskellä lumimyrskyä: 61 hours (Bantam Press, 2010; ISBN 978-0-553-82556-5).



Reacher päätyy kaupunkiin bussin ajauduttua ulos liukkaalta tieltä, mutta pian käy ilmi että kaupunki on kuin piiritystilassa, jotain kummallista on tekeillä. Kaupungin ulkopuolella majailee moottoripyöräjengi, ja kaupungin lähellä olevassa vankilassa majailee vanki jolla tuntuu olevan erittäin arvokasta tietoa.

Kirjassa pyöräytetään käyntiin melkoinen tapahtumien karuselli, ja Reacher joutuu venymään äärimmilleen selvitäkseen esiin pomppaavista pulmista. Ja kirjan lopetus on varsinainen pyrotekniikan näytös, mitenkäs muuten. Aivot narikkaan -viihdettä tämä kaiken kaikkiaan on. Kello käy, selviääkö Reacher. Vastaus on tietenkin selvä, eihän Child sankariaan tappaisi.

maanantai 6. tammikuuta 2014

John Scalzi: Redshirts

John Scalzi voitti tällä tieteisromaanilla vuonna 2013 sekä Locus- että Hugo-palkinnon. Ja kyllä tämä ihan luettava romaani on, vaikkakin hiukan kieli poskella -fiilis romaanista tulee. Scalzi vetää hihastaan metafiktion käsitteen ja kysyy, mitäpä jos tieteiselokuvien maailma olisi totta siinä esiintyville hahmoille: Redshirts (Orion, 2013; ISBN 978-0-575-13430-0).



Kirjan huumori on melkoisen mukaansa tempaavaa, mutta kirjan loppupuolella alkoi vähän tökkiä, kun Scalzi tempaisi maton lukijan alta ja lähti pohtimaan televisio-ohjelman hahmojen ja hahmoja näyttelevien ihmisten keskinäistä suhdetta.

Oikeastaan kirjaa voisi pitää eräänlaisena pitkitettynä vitsinä, mutta kyllä tässä on myös syvällisempää ajatusta mukana, siitä missä määrin todellisuus on todellista siinä määrin kuin me ihmiset oman päänuppimme illusorisessa maailmassa kuvittelemme.

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Håkan Nesser: Herra Roosin tarina

Håkan Nesser yllätti melko lailla tässä rikosromaanissa, jota oikeastaan pitäisi kutsua romaaniksi, tai kirjallisuudeksi, sillä rikos on tässä sivuosassa, pääosassa ovat ihmiset ja heidän vaikeutensa elää elämäänsä: Herra Roosin tarina (Tammi, 2013; suom. Päivi Kivelä; ISBN 978-951-31-7110-0).



Ihan paras Nesserin kirja tämä ei ole, mutta hyvin Nesser Barbarotti-sarjaansa jatkaa, vaikkakin poliisi Gunnar Barbarotti on pitkään sivuroolissa, muun muassa sen takia että hän on loukannut jalkansa nolossa onnettomuudessa pudottuaan katolta kottikärryjen päälle.

Kirja kertoo keski-ikäisestä miehestä nimeltä Valdemar Roos, joka tuntuu olevan sivuroolissa omassa elämässään. Kotona hän suorittaa pakollisia kuvioita ja työpaikalla olemista hän sietää joten kuten.

Kun Valdemar sitten voittaa lotossa, ei hän kerro asiasta kenellekään, vaan irtisanoutuu työstään, ostaa pienen torpan metsän keskeltä, ja viettää päivänsä torpassa eväitä syöden ja metsässä kävellen, lähtien aamulla kotoa ja palaten iltapäivällä kuten ennenkin.

Tästä lähtökohdasta Nesser rakentaa ajoittain jopa piinallisen tarkkanäköisen tarinan, jossa Valdemar tutustuu toiseen elämänsä kuvioita pakoon lähteneeseen ihmiseen, nuoreen narkomaaninaiseen Anna Gambowskaan.

Näiden kahden hyvin erilaisen ihmisen tavattoman epätodennäköinen ystävyys on tarinan keskiössä. Roos ikään kuin löytää Annasta tyttären, jota hänellä ei ole koskaan ollut, ja Roos puolestaan tuntuu tarjoavan sitä turvaa jota elämänsä solmuja selvittelevä Anna tarvitsee.

Mutta mitä tapahtuu kun aiemman elämän kuviot tavoittavat metsän keskellä olevan piilopirtin? Tarinan loppu ei ihan täysin lunasta alkupuolen lupauksia, mutta hieno romaani tämä joka tapauksessa on.

lauantai 4. tammikuuta 2014

P. G. Wodehouse: Kuolemattomia golftarinoita

P. G. Wodehousen golf-aiheiset kirjoitukset olivat itselleni vallan tuntemattomia, mutta jotenkin vain tämä kirja tarttui kirjastosta mukaani: Kuolemattomia golftarinoita (Viestintä Tarmio, 1990; suom. Janne Tarmio; ISBN 951-95803-1-X). Kirjan piirrokset ovat peräisin Punch-lehdestä, ja hyvin ne näihin tarinoihin sopivat.



En ole golfia koskaan pelannut, en lyönnin lyöntiä, ellei minigolfia sitten lasketa; siitä lasketaanko minigolf kokemukseksi voinevat golf-harrastajat minua valistaa. Mutta vaikka golfista ei mitään tietäisi mukavasti tarinat silti lukijalle avautuvat ja saavat hymyn naamalle.

Golf on näissä tarinoissa eräänlainen vertauskuva itse elämälle, tai sanoisiko että näissä tarinoissa ei elämäkään ole golfia tärkeämpää. Ja mainiosti Wodehouse on jälleen keksinyt keinon punoa tarinansa yhtenäiseen kuosiin, laittamalla tarinoiden kertojaksi lempituolissaan golfklubin kuistilla istuvan Vanhimman Jäsenen.

Näin Vanhin Jäsen kertoo siitä, mitä merkitystä uusilla golfhousuilla voi olla pelin kannalta:

Kuten jo aikaisemmin olen sanonut, ja uskon että olet samaa mieltä kuultuasi mitä myöhemmin tapahtui, kyseessä oli luultavimmin itsesuggestio. Ei ole toista alaa, jolla uskolla omaan itseen olisi niin välittömät vaikutukset kuin golfissa. Ja Wallace, saatuaan itseluottamusta, lisäsi taitojaan aste asteelta. Vajaassa viikossa hän oli raivannut tiensä ulos Toivottomista Tapauksista - luokasta, josta Peter Willard oli paras esimerkki - ja haastoi jo kavereita, jotka onnistuivat pitämään kolme lyöntiä viidestä jossakin päin fairwaytä. Kuukauden kuluttua hän piti pintansa tasoituksella kymmenen pelaavien kanssa. Ja keskikesällä hän oli päässyt niin pitkälle, että hänen nimensä putkahti silloin tällöin esiin keskusteluissa, joissa spekuloinnin kohteena oli heinäkuun lyöntipelikilpailu. Olisi ollut anteeksi annettavaa olettaa, että Wallace Chesneyn asiat olivat niin hyvin kuin ne suinkin voivat olla.

Ja silti –

perjantai 3. tammikuuta 2014

Peter Temple: Dead point

Peter Temple kirjoittaa turhia selittelemättä, jopa niin tiiviisti että ensi kertaa hänen dekkariinsa tarttuva ihmettelee pitkään mistä tässä oikein on kyse: Dead point (Quercus, 2008; ISBN 978-1-84724-572-4).



Minulla kesti tosi kauan ymmärtää, että kirjassa kerrotaan Australiasta ja että kirjassa kuvattu kaupunki on Melbourne. Ja koko ajan kirjailija toi esille päähenkilön - yksityisetsivä Jack Irish - tuttuja ja lähipiiriä millään tavalla viittaamatta aiempiin tapahtumiin, joten paikoitellen olin täysin hukassa. Eikä muutenkin töksähtelevä kirjoittamistapa lukukokemusta helpottanut.



Tartuin kirjaan sen takakansitekstien innostamana, mutta kovinkaan pitkälle tämä innostus ei riittänyt. Ilmiselvästi Temple kirjoitaa näihin dekkareihin jo aiemmin tutustuneille lukijoille, yhtään säälimättä sellaista lukijaa jolle tämä on ensikosketus sarjaan. Kaiken lisäksi tarina tuntuu jo kymmeniä kertoja kerrotulta, niin kirjallisuudessa kuin elokuvissakin.

torstai 2. tammikuuta 2014

Parhaat kirjat vuonna 2013

Julkaisin Valopolussa vuonna 2013 kuukausittain kolmisenkymmentä kirja-arviota. Seuraavassa on lista kirjoista jotka kussakin kuussa tekivät suurimman vaikutuksen suhteessa ennakko-odotuksiin:

Koska joinakin kuukausina oli taso sen verran kova, laitoin yllä esille myös muutaman varasijalle kivunneen teoksen. Ne olisivat pärjänneet muina kuukauksina kärkisijalle. Niin, ja se pitää vielä huomata, että jätin listasta pois lukemani Thomas Bernhardin teokset, koska kaikki ne olisivat olleet ykkössijalla, mikä olisi ollut epäreilua muita kohtaan.

Listalla on teoksia laidasta laitaan satiirista tragediaan, valokuvakirjasta romaaniin ja tietokirjasta fantasiaan. Kolme sarjakuvateosta mahtui myös mukaan. Makuni kirjallisuuden suhteen on monipuolistumaan päin, mikäli se ylipäänsä on mahdollista. Lähes kaikki kelpaa, kunhan tekijä on työnsä osannut.

Jäin viime vuonna hiukan siitä tahdista millä kirjoittelin tänne Valopolkuun vuonna 2012, jolloin postauksia kertyi peräti 519. Nyt postauksia oli 417, joista puolisen tusinaa oli muuta kuin kirja-arvioita.

Kirjoja tuli luettua yli 400, tosin ihan kaikista kirjoista en postauksia kirjoittanut, vaikka siihen pyrinkin, jotta jälkeenpäin tietäisin mitkä kirjat on tullut luettua tai ainakin jollain tasolla noteerattua.

Luulen että tahti tästä vielä hiljenee, ihan yhtä lailla ei kirjojen lukeminen innosta kuin vuosi tai pari sitten, joululomallakin jäi saldo laihaksi, kahteen-kolmeen kirjaan. Tosin varastossa on jo luonnosteltuja kirja-arvioita siinä määrin että pariin kuukauteen ei postauksista tule pulaa.

Edward Hogan: Hunger trace

Edward Hogan osoittautui taitavaksi tunnelman luojaksi tässä särmikkäistä ja havoittuneista ihmisistä kertovassa romaanissa: Hunger trace (Simon &​ Schuster, 2012; ISBN 978-1-84739-155-1).



Teoksen nimi viittaa siihen, että aliravittujen haukkojen höyhenet eivät kasva normaalisti ja nälän jäljet näkyvät haukan pyrstösulissa huolimatta siitä miten hyvin sitä myöhemmin hoidetaan. Samalla tavalla on romaanin ihmisten laita, kukin on jollain tavalla nälkiintynyt tai haavoittunut, ja henkisen aliravitsemuksen jäljet ovat tiukassa.

Romaanissa on tarinankuljetus oikeastaan sivuroolissa, enemmänkin on kyse tunnelmasta, hetkistä joissa pysähdytään näkemään jotain arkisen ihmeellistä, ja samalla on kyse paikasta, Derbyshiren seudun maisemista, eläintarhasta joka taistelee olemassaolostaan, haukkojen kasvattajasta jonka on vaikea kohdata toisia ihmisiä.

Romaanin lukeminen oli pätkittäistä, luin sitä parikymmentä sivua, pysähdyin, pidin vähän taukoa, mutta jatkoin sitten, ja taas pysähdyin. Kävin välillä jopa vilkaisemassa teoksen lopusta, miten romaanissa tulee käymään, mutta nyt kävi niin että ymmärsin täysin väärin sen mitä lopussa tapahtuu, ja niinpä teoksen todellinen päättyminen, jos sitä sellaiseksi voi sanoa, tuli yllätyksenä.

Teos on perheromaani, kyse on ystävyydestä, ja rakkaudesta, ja ennen kaikkea siitä kohdasta ihmisyyttä jossa pelätään toisen ihmisen tuloa liian lähelle, sitä riippuvuutta joka toiseen ihmiseen voi syntyä, ja tästä syystä sysätään toinen ihminen loitolle ennen kuin on vaarassa tulla haavoitetuksi.

Samalla on kyse sinnikkyydestä, siitä että haavoitettunakin ihminen on inhimillinen, ja toisiaan kaltoin kohtelevat ihmiset saattavat silti löytää onnen mahdollisuuden, jos he malttavat pysähtyä näkemään tavallisen arjen suurenmoisen mahdollisuuden olla ihminen juuri tässä ja nyt.

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Bill Willingham: Fables. Vol. 17 - Inherit the wind

Näin pitkälle olen jaksanut lukea Bill Willinghamin sarjakuvakirjasarjaa, ja väsymys alkaa jo vaivata, vaikka ei tämä nyt mitenkään huono kokonaisuus ole: Fables. Vol. 17 - Inherit the wind (DC Comics, 2012; ISBN 978-1-4012-3516-1). Kirjaa piirtämässä on ollut pitkä lista taiteilijoita: Mark Buckingham, Steve Leialoha, Shawn McManus, Andrew Pepoy, Dan Green, Rick Leonardi, Ron Randall, P. Craig Russell, Zander Cannon, Jim Fern, Ramon Bachs ja Adam Hughes.



Edellisessä kirjassa Pohjoistuuli teki sen mihin muut eivät pystyneet ja nitisti Fables-hahmojen vastustajan, mutta samalla hän poistui tarinasta itsekin. Niinpä on aika selvittää, kenestä tulee uusi Pohjoistuuli, joten Lumikin ja Bigbyn lapsikatsas joutuu kokeisiin kokeiden perään.