torstai 31. tammikuuta 2013

A. Geikie: Geologia

Tämä A. Geikien kirja on vanhin teos jonka olen Helmet-järjestelmän kautta lainannut: Geologia (K. E. Holm, 1879; suom. F. G. Bergroth). Teos oli iästään huolimatta kohtuullisen hyvässä kunnossa ja löytyi Pasilan kirjavarastosta.


Teoksessa on 138 sivua ja 63 puupiirrosta, ja sarjaksi mainitaan Luonnontieteen alkeiskirjoja.

Kuinka ollakaan, netistä löytyi aikoinaan ilmestynyt Uusi Suometar -lehden kirja-arvio teoksesta, se oli päivätty 27.12.1879. Arviossa sanotaan "jos kohta olisimme suoneet että alkuperäisiä tiedesanoja olisi käytetty useammin hänen sepittämiensä käännösten sijasta".


Taitaa olla niin, että termien suomentaminen on ikuisuuskysymys josta emme koskaan eroon pääse. Mutta kieltämättä oli vähän ihmeteltävä Bergrothin keksimiä uudissanoja, hyvää yritystä hänellä sinänsä oli mutta eivät nämä termi kyllä kieleen kaikilta osin vakiintuneet, osa toisessa muodossa (tulenperäinen vs. tuliperäinen), osa on kokonaan unohtunut (vedenluoma).

On vallan mainiota, että tämmöisen teoksen voi lainata nähtäväksi, tässä jos missä voi todeta että asiat muuttuvat, mutta toisaalta säilyvät myös samoina. Maailmaa yritämme yhäkin ymmärtää.

Turkka Hautala: Salo

Turkka Hautalan romaani ei ollut helppo, mutta minua tämä kertomus puhutteli, sai lukemaan herpaantumatta alusta loppuun, melkein yhdeltä istumalta: Salo (Gummerus, 2009; ISBN 978-951-20-8010-6).

Teos sai 2009 Kalevi Jäntin palkinnon, ja epäilemättä aiheesta. Kyllä tässä on. Romaani. Ja aika ajoin sitä rupeaa miettimään, miten voi tämmöisen kirjan kirjoittajaa ylipäänsä kiittää.

Näissä kansissa on viipale suomalaista maailmaa, Suomea joka jotenkin on ikään kuin katoamassa meiltä, tai olemmeko me itse katoamassa Suomelta?

Kyseessä on epäilemättä yhteiskunnallinen romaani, jossa kuvataan pikkukaupungin elämäntapaa suurten muutosten keskellä. On saatu nauttia yhdestä jos toisesta nopean kasvun myötä, ja samalla on tullut monenlaista ongelmaa, nautinnosta jos toisestakin.

Niin, ja sekin vielä unohtui sanoa, että Salo oli Hautalan esikoisromaani, ja teos oli myös Finlandia-ehdokkaana vuonna 2009. Melkoista menoa esikoiskirjailijalle!

keskiviikko 30. tammikuuta 2013

A. F. Tigerstedt: Geologia

Tämä A. F. Tigerstedtin teos on vanhimpia kirjoja joita olen Helmet-järjestelmästä lainannut, ja se löytyi Pasilan kirjavarastosta: Geologia (Weilin & Göös, 1894; suom. F. G. Bergroth).


Teoksessa on reilu 300 sivua, ja se kuuluu sarjaan Kansanvalistus-seuran luonnontieteellinen kirjasto, ja on sen toinen osa.

Lainasin teoksen, koska halusin nähdä miten suomen kielellä on geologiasta kerrottu reilu sata vuotta sitten. Eikä tämä hassummalta teokselta tunnu ollenkaan, jonkinlaisena aikansa kulttuuritekona kirjan suomentamista voinee pitää. Ja painoasussakaan ei ole moittimista, näinkään pitkän ajan kuluttua.

Teosta löytyy monin kappalein antikvariaateista, eli mitenkään harvinainen se ei ole, kansanvalistustyö on ilmeisesti levittänyt kirjaa tehokkaasti ympäriinsä.

Mielenkiintoista ajankuvaa löytyy kirjaan liimatuista Helsingin kaupungin kirjaston lainaussäännöistä, joissa muun muassa sanotaan, että "Kunnalle veroa maksavat henkilöt ja näiden vaimot saavat lainata takauksetta" ja "Kirjoja ei saa lainata koteihin, joissa sairastetaan tarttuvaa tautia".


Kirjan kirjoittamisen aikoihin geologia oli edistynyt tieteenä aimo harppauksin, ja käsitys aurinkokunnasta ja maailmankaikkeudesta kehittynyt jo hyvinkin pitkälle. Teoksen kieliasu tuntuu paikka paikoin hyvinkin modernilta, kun taas toisissa kohdissa tuntuu siltä kuin vanhatestamentilliset sävyt nousisivat esille.


Vuoden luontokuvat 2012 - Suomen luonnon vuodenkierto

Markku Saiha on päätoimittajana Suomen luonnonvalokuvaajat ry:n kirjassa, jonka ilmestyminen on merkki syksyn tulosta: Vuoden luontokuvat 2012 - Suomen luonnon vuodenkierto (WSOY, 2012; ISBN 978-951-0-39326-0).

Kirjassa on 144 sivua (26 x 31 cm), eikä kokonaisuus hirveästi yllättänyt, jos ei hirveästi tuottanut pettymyksiäkään.

Aivan kirjan lopussa oli kehotus osallistua vuoden 2013 luontokuvakilpailuun, ja ohjeisiin kuului perehtyä aiempien vuosien voittajakuviin. No, ehkä tässä on se resepti jolla kilpailussa pärjätään, ja myös se resepti joka kerta kerran jälkeen tuottaa paketin joka vuodesta toiseen ei juuri muutu tai tuota erityisempia oivalluksia.

Niin, ja onhan kirjan lopussa tietysti kerrottu kuvien tekniset tiedot: Canon jyrää ja muilla kuin järjestelmäkameroilla ei tässä kilpailussa juuri pärjätty muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.

Sanottakoon nyt kuitenkin, että oli mukana puolisen tusinaa sellaisia valokuvia, joista tykkäsin, ja nämä olivat sellaisia joissa taustaa ei häivytetty sävyiksi isoa aukkoa käyttämällä, vaan kohde ja maisema näkyivät tunnistettavina, sellaisina että voi ajatella tässä olevan kyse tästä meidän maailmastamme eikä keinotekoisesta illuusiosta.

tiistai 29. tammikuuta 2013

Geologica - elävä ja muuttuva maapallo

Tässä on massiivinen ja värikäs teos maapallon monimuotoisesta ympäristöstä: Geologica - elävä ja muuttuva maapallo (Ullman, 2009; ISBN 978-3-8331-4381-6).

Yleistajuinen teos sopii myös lasten katseltavaksi ja selattavaksi hienon kuvituksen ansiosta. Teoksen julkaisija on Margaret Olds, toimittajana Loretta Barnard et al., ja suomentajana Eeva-Liisa Hallanaro.


Teos on niin iso, että sen lukeminen muuten kuin isolle pöydälle avattuna on lähes mahdotonta. Kansikuvaakaan en saanut skannattua kokonaan A4-skannerillani vaan jouduin tyytymään pieneen kaistaleeseen siitä.


Teoksen sisältö on jaettu helposti sulateltaviin aukeamiin, ja teoksen luvut ovat teemoja, esimerkiksi vuorista, vesiputouksista, luolista ja niin edelleen.

Teos kertoo tästä maapallostamme, sen geologiasta, ilmastosta, mantereista, pinnanmuodoista ja niin edelleen, unohtamatta myöskään eläimistöä ja kasvistoa. Teos on paketoitu suurta yleisöä houkuttelevaksi, osin jopa häiritsevässä määrin, sillä erityisen syvällisesti ei mitään aihepiiriä käsitellä, mutta tällaisenakin teos on kiinnostava ja vaikuttava.

Jaakko Heinimäki: Taskuetiikka

Jaakko Heinimäki on kirjoittanut pienen, jopa taskuun mahtuvan kirjan niistä valinnoista joita teemme, hyvistä ja huonoista: Taskuetiikka (Kirjapaja, 2012; ISBN 978-952-247-322-6). Eikä tämän kirjan lukemisen valitsemista voi kovin huonona valintana pitää.

Heinimäki pohtii ennen kaikkea hyvää elämää, eikä niinkään ongelmia, jotka hän näkee ongelmallisina:

[...] moraalissa on kyse ennen kaikkea hyvästä elämästä, ja huono elämä, siis ongelmat, on pikemminkin hyvän elämän varjo. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö elämä olisi myös monimutkaista, vaikeaa ja joskus perin ongelmallistakin.


Siis, tiivistäen: "Kyllä me osaamme hyvää kohti ojentua, jos vain viitsimme."

Joskus tuntuu siltä, että Heinimäki tarkoituksella yksinkertaistaa monimutkaiset asiat niin että alkuperäisestä ongelmanasettelusta ei ole paljonkaan jäljellä. Ja toisaalta, ehkä asiat loppujen lopuksi ovat hyvinkin yksinkertaisia:

Hyvätapaisuus liittyy myös keskusteluun työyhteisöjen hyvinvoinnista ja työssä jaksamisesta. Ihan vain normaalien käytöstapojen palauttamisella saisi paljon hyvää aikaan tulehtuneissa työyhteisöissä.


Heinimäen ajatukset ovat virkistäviä tässä maailmassa, jossa (usein Ayn Randia matkien) tuntuu valtaavan alaa ajatus, että toisista välittäminen ja toisten ihmisten auttaminen olisi jotenkin paha asia. Heinämäki pohtii asiaa luterilaisuuden kannalta, erityisesti siitä näkökulmasta että rikastuminen ei voi olla yritystoiminnan motiivi:

Luterilaisen käsityksen mukaan moraalisesti oikeutettua on kaikki sellainen työ, joka merkitsee hyvän kierrättämistä. Ja vain sellainen. Työn päämääränä on ihmisten yhteinen hyvä. Siksi minkä hyvänsä yrityksen keskeisenä arvona tulisi olla maailman parantaminen.


Hyvä että tämä tulee kerrankin sanottua selvästi. Erityisen selkeästi Heinimäki tuo esille kalvinistisen ja luterilaisen ajattelun perimmäisen eron, sen joka minua eräissä kovinkin (kalvinistiseen tapaan) uskonnollisissa ihmisissä on tavattomasti häirinnyt:

Kalvinistit ja kalvinismin perilliset uskovat Jumalan asentavan uskoontulossa uskovaiselle eräänlaisen moraalidigiboksin, jonka kautta Jumalan ystävät vastaanottavat niin korkealaatuista teräväpiirtomoraalia, että uskosta osattomat eivät osaa sellaisesta edes haaveilla.

Luterilaisuudessa taas luotetaan etiikan asioissa aivan tavalliseen talonpoikaisjärkeen. Lutherin mukaan kuka hyvänsä tervejärkinen pakanakin pystyy ihan ilman jumalallisia lisälaitteita laatimaan vähintään yhtä hyvän normikokoelman kuin kymmenen käskyä, jos vähän vaivautuu miettimään. Eikä hän näin lausuessaan halunnut vähätellä kymmentä käskyä millään lailla, päinvastoin.


Jep, tästä pikkuisesta kirjasta löytyy melkoista tykitystä.

maanantai 28. tammikuuta 2013

Pentti Sammallahti: Here far away - photographs from the years 1964-2011

Pentti Sammallahti on mustavalkoisen valokuvan virtuoosi, ja tuntuu ettei ole juuri mitään aihetta mistä hän ei saisi aikaiseksi sykähdyttävän pysähdyttävää valokuvaa: Here far away - photographs from the years 1964-2011 (Devi Lewis, 2012; ISBN 978-1-907893-26-1).


Teoksen on toimittanut John Demos yhteistyössä Mario Pelitin kanssa, esipuheen on kirjoittanut Finn Thrane ja kirjallisuusluettelon on tehnyt Kristoffer Albrecht. Teoksessa on 255 sivua ja se on varsin isokokoinen, ja tutkittavaa riittää pitkäksi aikaa.

Lainasin teoksen kirjastosta, mutta se osoittautui niin hienoksi että laitoin sen tilaukseen nettikaupasta. Tilanne on kylläkin sellainen, että teos tuntuu olevan kaikkialta loppuunmyyty, mutta olen kuullut vihjeitä siitä että uusi painos olisi tulossa.


Sammallahti on valokuvataiteen suuria nimiä, mutta hänen taiteensa tuntuu mutkattoman vähäeleiseltä, mestaruus ei alleviivaa itseään. Teoksen painojälki on moitteetonta, sitä voisi jopa ylistää, tämä on mustavalkoisen valokuvan kertakaikkinen merkkiteos.


Mauri Kunnas: Piitles - tarina erään rockbändin alkutaipaleesta

Mauri Kunnas on kirjoittanut ja piirtänyt aivan erinomaisen kuvauksen siitä, miten syntyi yhtye jota ilman maailmamme ei olisi aivan sellainen kuin se sittemmin oli: Piitles - tarina erään rockbändin alkutaipaleesta (Otava, 2012; ISBN 978-951-1-25542-0). Enkä tarkoita tässä pelkästään ylivertaista kaupallista menestystä.


Joku oli antanut kirjalle Helmet-järjestelmässä viisi tähteä; lisäsin toisen satsin tähtiä.

Kirja kertoo The Beatles -yhtyeen syntymisestä, mukaan lukien kaikkien olennaisten hahmojen minielämänkerrat. Ketkä olivat mukana The Quarrymen -yhtyeessä, milloin George Harrison tuli mukaan, miksi rumpali vaihtui, ja niin edelleen, kaikki olennainen löytyy tästä 77-sivuisesta kirjasta.

En ole mikään tavattoman hyvin asiaan perehtynyt Beatles-fani, mutta jonkin verran olen yhtyeestä lueskellut, ja esimerkiksi Saksan klubeilla tehdyistä keikoista löytyy sarjakuvakirjasta hyvinkin uskottavan oloinen kuvaus.

Kunnas on selvästi perehtynyt aiheeseensa, voisi tätä perehtymisen tasoa kutsua jopa mestarilliseksi. Ja piirrosjälki tuntuu osuvat kerta kerran jälkeen kohdalleen.

Se miten yhtyeen tapa esiintyä hioutui Saksan keikoilla, ja miten ylipäänsä yhtye nousi esiin nimenomaan yhtyeenä, ei jonkin laulusolistin nimellä, kaikki tämä ihmeellisyys kerrotaan Kunnaksen kirjassa.

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Terry Pratchett: Nation

Terry Pratchett on kirjoittanut muitakin kuin Kiekkomaailmaan sijoitettuja fantasiaromaaneja, ja näistä muista kirjoista aivan erinomainen esimerkki on romaani Nation (Corgi Books, 2008; ISBN 978-0-552-55780-1). Tätä teosta on jopa väitetty Pratchettin parhaaksi romaaniksi, enkä hirveästi keksi vasta-argumentteja. Eli melkoinen kirja on kyseessä.


Kirja kertoo hyökyaallosta, joka vie mennessään kaikki muut paitsi juuri täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevan pojan. Onko enää mitään syytä jäädä elämään kun kaikki muut ovat menneet?

Kirjan kuvaama maailma muistuttaa omaamme, mutta ei ole kuitenkaan aivan samanlainen, mikä tekee mahdolliseksi oman maailmamme ilmiöiden kuvaamisen uudesta näkökulmasta.

Pikku hiljaa saari alkaa ruveta uudelleen elämään, katastrofista huolimatta, mutta millainen tulevaisuus eloonjääneitä odottaa, ja miten tämän kaltaisesta kaiken menettämisestä ylipäänsä voi toipua?


Kirja kertoo myös uskon menettämisestä jumaliin, jotka säätelivät ja määräsivät ihmisten elämästä, mutta eivät kyenneet estämään aallon tulemista. Ja tieteestä kirja kertoo myös, ymmärryksen syntymisestä maailmasta, kyvystä nähdä millainen maailmankaikkeus todellisuudessa on.

Niin, ja vielä kirja kertoo kahdesta erilaisesta ihmisestä, jotka saarella joutuvat kosketuksiin toistensa kanssa, ja löytävät toisensa jopa siinä määrin että voisi puhua rakkaudesta. Mutta samalla on kyse myös ihmisen velvollisuuksista omaa kansaansa kohtaan, ja joskus yksityinen onni on pienestä kiinni, puhumattakaan siitä että joskus on asetettava muut ihmiset oman yksityisen onnen edelle, vaikka kuinka kipeää tekisi.

Niin, valtiosta tässä kirjassa on kyse, ihmisten yhdessä elämisestä, kasvusta ihmisyyteen, maailmassa jossa suuri aalto voi koska tahansa pyyhkäistä kaiken menemään. Surullinen, suurenmoisen lohdullinen tarina tässä lukijalle kerrotaan.

Ja sanottakoon vielä se, että pidin kirjaa varsin tavanomaisena kunnes tarina loppua kohden ikään kuin tiivistyi ja kirkastui, ja lukija tunsi ymmärtävänsä jotain olennaisen tärkeää tästä elämästä, tästä maailmasta, joka ei aivan omamme ole, mutta jossain aivan tässä lähellä kuitenkin.

lauantai 26. tammikuuta 2013

Candace Savage: Wolves

Candace Savage on kirjoittanut tekstin ja valinnut valokuvat susista kertovaan kirjaan Wolves (Sierra Club Books, 1989; ISBN 0-87156-632-X). Esipuheen on kirjoittanut L. David Mech.


Kirja teki vaikutuksen, erityisesti se miten Savagen valitsemissa valokuvissa kuvattiin susien elekieltä. Sudet kommunikoivat, eikä tunnu kovin ihmeelliseltä että ihmisen kesy seuralainen, koira, meidän kylkeemme aikojen alussa liittäytyi.

Kirja kertoo niistä ajoista kun suhtautuminen suteen alkoi muuttua Yhdysvalloissa. Pelko ja viha vaihtui ymmärrykseen siitä, miten lumoava eläin susi loppujen lopuksi onkaan.

perjantai 25. tammikuuta 2013

Outi Pakkanen: Seuralainen

Outi Pakkanen on kirjoittanut romaanin itsensä myymisestä, tai ehkä pikemminkin itsensä kadottamisesta: Seuralainen (Otava, 2010; ISBN 978-951-1-25036-4). Romaani oli tinkimätön, ja pidin sitä ansiokkaana, mutta jostain syystä en kyennyt lukemaan sitä kokonaan, vaan hypin pitkiä pätkiä eteenpäin.


Päähenkilö on Sampo, jolla on peliongelma, ja rahaa saadakseen Sampo on valmis kokeilemaan melkein mitä tahansa. Romaani kertoo ihmisistä, jotka tuntuvat ikään kuin etsivän jotain sellaista mitä eivät voi saada, ja tarttuvan tähän kiinni itsepintaisesti. Ehkä kyse on pakokeinosta sellaisesta todellisuudesta jota ei voi kestää.

Pakkanen kuvaa oivaltavasti niin sanotusti "parempia ihmisiä", väkeä joka käy taidenäyttelyissä ja oopperassa koska siellä on näyttäydyttävä:

Rebecca ei oikein kehdannut myöntää ääneen pitävänsä ehdottomasti enemmän perinteisestä taiteesta, josta ei tarvinnut arvailla mitä se esitti, mutta jotkut näyttelyt nyt vain olivat pakollisia, jotta kävisi sivistyneestä ihmisestä ja pysyisi keskustelussa mukana. Onneksi Glazunov-näyttely oli tulossa seuraavana keväänä nimenomaan nykytaiteen museoon Kiasmaan, joten sinne saattoi kävellä pää pystyssä häpeilemättä. Rebecca
oli aina salaa ihaillut kriitikoiden koristeellisia muotokuvia.


Murhenäytelmähän tästä syntyy, jonkinlaista dekkarin juontakin viritellään kun poliisit yrittävät ottaa selvää tapahtuneesta. Mutta jotensakin kulmikkaasti tarina välillä etenee, ikään kuin pysäytyskuvina jotka eivät oikein sovi toisiinsa. Olisiko tämä tarkoituksellista kirjailijalta, en tiedä, minut se sai vähän väliä pudottamaan otteen tarinasta, hyppimään eteenpäin.

torstai 24. tammikuuta 2013

Venla Hiidensalo: Mediahuora

Venla Hiidensalon romaanissa kuvataan media-alan kaupallistumista, tai voisiko pikemminkin sanoa että kyse on siitä että mediasta on tullut teollisuutta joka pyrkii muuttamaan minkä tahansa rahaksi, ja ihmiset ovat pelkkiä pelinappuloita, niin toimittajat kuin toimittajien juttujen kohteetkin: Mediahuora (Otava, 2012; ISBN 978-951-1-26413-2).


Romaanin päähenkilö on Maria Vartiainen, joka toimii Lehden avustajana eli myy tarinoita, joita media haluaa tarjota lukijoille:

Maria oli osa propagandakoneistoa. Hän teki läpinäkyväksi seiniä, joiden sisällä ihmiset odottivat, että joku kuuntelisi juuri heidän tarinansa. Stalin oli halunnut, ettei hänen ja kansan välillä olisi mitään salaisuuksia. Seinien piti olla läpinäkyviä. Ei ollut sellaista kuiskausta, jota Stalinin korva ei olisi kuullut. Nyt kansa sitä vastoin paloi halusta kertoa. Tunnustajia oli jo enemmän kuin kuulijoita.
[...]
Jokainen kilpaili markkinoilla yksin. Toisin kuin nettihuutokaupoissa, joissa Maria osti ja myi mekkoja, näillä markkinoilla alin tarjous voitti. Markkinat määrittivät hinnan, eivätkä ne voineet koskaan olla väärässä.


Tarinan sivuhenkilöihin kuuluu Perttu, Marian lapsi, jonka lapsuus tapahtuu työn varjossa, oravanpyörässä josta ei ole poispääsyä:

Perttu kauhoi minuuttipuuroa ja luki Aku Ankkaa. Perttu söi joka aamu minuuttipuuroa. Se mahdollisti, että Maria sai nukkua, sillä nukkuminen oli hänelle hyvin hankalaa, ja Perttukin tiesi sen.

Maria ei olisi halunnut nukkua, sillä nukkuminen oli tuhlausta. Kuuden tunnin yöunien hinnalla olisi ostanut uuden punaisen mekon tai viikon ruoat. Marialla oli varaa kaikkeen ja ei-mihinkään. Hänellä ei ollut kuin omaa aikaa, se oli hänen ainoa myyntihyödykkeensä. Hän tuottaisi eniten, jos ei nukkuisi ollenkaan. Asunto kasvaisi neliöitä, ja eteiseen kannettaisiin kuntopyörä. Sen selässä Maria voisi istua ja polkea, matkalla ei mihinkään. Silti oli koko ajan kiire.


Mutta onko tästä pelastusta, se on romaanin keskeinen kysymys, tai ehkä pikemminkin se missä määrin me enää pystymme irroittautumaan tarinoista joita kerromme, joita myymme, jotka määrittävät tarpeemme:

Säksättävät linnut ovat vaienneet. On aivan äänetöntä. Maria katsoo ikkunastaan näkyvää puuta. On kuin hän näkisi sen ensimmäistä kertaa sellaisena kuin se on. Puu on täynnä valoa ja varjoa, kaarnan jokainen uurre ja lehtien suonet näkyvät nyt selvästi. Sanat ovat valuneet maisemaan ja täyttäneet sen jokaisen sopen. Maria kuulee niiden takana olevan hiljaisuuden, ruohonkorren ja puunkuoren äänettömyyden. Maailma hengittää ja on olemassa itseään varten.


Tämä on vaikuttava romaani, mutta se on myönnettävä että luin sitä satakunta sivua alusta, minkä jälkeen hypin eteenpäin ja luin loppuratkaisun. Jotenkin vain en kestänyt tätä kirkasta valoa, tätä peilien sokkeloa.

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Colm Tóibín: En lång vinter

Colm Tóibínin romaaneista on suomennettu Brooklyn, mutta romaanin A Long Winter luin ruotsiksi käännettynä: En lång vinter (Norstedts, 2012; översättning Erik Andersson; ISBN 978-91-1-304461-3).


Kirja tarttui mukaan kirjaston ruotsinkielisen kaunokirjallisuuden palautettujen kirjojen laatikosta, osin siksi että se on lyhyt, 118 sivua, osin takakannen tekstin ansiosta. Tässä ote romaanin kuvauksesta:

Miquel har återvänt efter värnplikten och nu är det dags att vinka av den yngre brodern. Pappan säger inte så mycket men håller ordning på fåren som precis vallats från bergssluttningarna inför den stundande vintern. Det är modern som håller samman familjen genom att se till att alla får mat och att det blir städat.

Så en dag märker Miquel att modern tycks smyga iväg när de är nere i byn och handlar. Snart blir han varse det som alla tycks ha vetat länge men ingen talar om. Modern är alkoholist. Kort därefter uppstår ett våldsamt bråk mellan föräldrarna. Dagen efter är modern försvunnen och den första snön faller. Det tar bara någon timme, sedan råder full snöstorm och det är frågan om liv och död.


Teosta voi pitää pienoisromaanina, mutta kyllä se hiljalleen kasvaa romaanin mittoihin. Elämä Espanjan vuoristossa tuntuu ajattomalta, ikään kuin yhteiskunnan kehitys ei olisi vaikuttanut elämään mitenkään. Ja ehkä se ei olekaan.

Päähenkilö Miquel tajuaa yhtäkkiä, että äiti on alkoholisti, on ollut jo pari vuotta, ilmeisesti jo ennen sitä kun hän lähti suorittamaan asepalvelustaan. Tóibín ei sen kummemmin selittele syytä tähän, mutta lukija saa riittävästi vihjeitä siitä, miten vaikea perheen tilanne on karuilla vuorilla, riidoissa naapureiden kanssa:

Sådana här kvällar såg han sina föräldrar unga: fadern var omtänksam och spred gemyt när han tände ljusen och skickade runt maten och hällde upp vinet; modern kände sig fri att prata om sin egen mor och den mat hon lagat vid olika tillfällen och vad som sades om henne, och om festerna i den gamla byn, de goda grannar de haft där. Detta gjorde hon på ett försiktigt sätt, utan att antyda någon kritik av livet som hon levde här, som de mer än något förgånget liv ville fira.


Kun äiti sitten lähtee kävelemään ja katoaa vuorille, juuri ennen lumimyrskyä, muuttuu elämä kokonaan. Tóibínin tapa kertoa on hienovarainen, eikä hän juurikaan selittele asioiden taustoja tai syitä, vaan kertoo siitä mitä ihmiset tekevät ja sanovat.

Romaani kertoo samalla aikuistumisesta ja ystävyydestä, siitä miten ihminen voi hiljalleen ymmärtää maailmasta hiukan enemmänkin kuin vain oman pienen osasensa. Ehkä Miquel loppujen lopuksi onkin onnekas, menetyksistä huolimatta.

Romaani on tummanpuhuva, mutta kirkkaat sävyt, kuinka kirkkaita ne ovatkaan pimeyden keskellä. Tragediasta tässä on kyse, mutta samalla lohdusta, ihmisenä olemisen hauraasta kauneudesta.

Tóibín vakuutti, ja niinpä laitoin kirjastosta varaukseen romaanit Brooklyn sekä Äitejä ja poikia (ilmestyy keväällä 2013 Tammen Keltaisessa kirjastossa).

Riikka Pulkkinen: Vieras

Riikka Pulkkinen tarjoaa satuttavan lukukokemuksen romaanissa Vieras (Otava, 2012; ISBN 978-951-1-26716-4). Välillä tarinan käänteet tuntuivat epäuskottavilta, mutta silti, jokin tässä puhutteli, ehkä se että kertomisessa tuntui olevan autenttisuutta, ei pelkästään erikoistehosteiden hakemista.


Romaani alkaa pois lähtemisestä, elämänmuutoksesta joka ikään kuin laskostuu muiden muutosten päälle, menneiden ja osin tulevien:

Sunnuntaina lähdin.

Minun oli tarkoitus vain mennä kotimatkalla rantaan katsomaan laivoja, mutta ostinkin lipun. Aamulla hoidin jumalanpalveluksen niin kuin kuuluu. Olin saarnavuorossa, lausuin seurakunnalle ajankohtaan sopivia sanoja Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeisistä päivistä. Kuuntelin itseäni etäältä. Näin tuttuja kasvoja, ihmisten, jotka anelivat minun kauttani anteeksiantoa ja voimaa.


Kirjan päähenkilö on pappi, nainen, joka päättää yhtäkkiä jättää kaiken ja matkustaa Amerikkaan, paikkaan mistä hänen äitinsä oli kotoisin, Suomeen muuttanut ja täällä kuollut. Lapsuuteen palaamisesta tässä on kyse, lapsista, uskosta lapsuuteen ja tämän uskon menettämisestä:

Lopulta näin koneen ikkunasta saaren. Siipi peitti näkymän, taas paljasti: tutut pilvenpiirtäjät kohosivat kohti taivasta, neulakärkinen korkeimmalle, taivaaseen piirrosta tekevä harppi. Kuin olisin saapumassa uneen, jonka olin nähnyt tuhansia kertoja, kuin olisin laskeutumassa lapsuuteeni, niin tuttu kaupunki oli, vaikken koskaan ollut sitä nähnyt.


Pitkän aikaa lukija joutuu pohtimaan, mistä tämä pakomatka johtuu, tai mitä Amerikasta ollaan etsimässä. Ja hiljalleen asiat tulevat esille, samalla kun mahdollisuudet uuteen tuntuvat avautuvan.

Mutta samalla Pulkkinen tuntuu myös tinkimättömältä sen suhteen, että ihminen on rajallinen, kykenemätön kohtaloaan muuttamaan, muuten kuin vahingossa. Ja olin lukevani tarinassa viestin siitä, että pelastuksen etsiminen jostain muualta kuin ihmisistä itsestään on mahdotonta, että loppujen lopuksi meillä ei ole kuin itsemme ja toisemme, vaikka sokeita olemmekin, vaikka kerta toisensa jälkeen ajaudumme harhateille.

Tämä romaani jäi mieleen pitkäksi aikaa, siinä oli ehdottomuutta jonka tunsin pistävän kylkeen, kyseenalaistavan omaa käsitystäni elämästä, ihmisistä. Pulkkinen osaa kirjoittaa ihmisistä, kaikessa kurjassa kauneudessaan, kivusta, siitä kivusta jota elämä tarjoaa, ja siitä mahdollisuudesta mitä lapseen, tulevaan, sisältyy:

Sinä saat aina lähteä ja palata. Sinä perit maan, te peritte sen kaikki, ette vain siksi että tulitte jäljessä, vaan siksi että tämä aika synnyttää muukalaisia, niin ettei kukaan ole koskaan täysin kotonaan.

Autuaita olette te, te kaikki, sattumalta seudulle saapuvat. Rakentakaa kaikki merkitys toistenne varaan.


Luin tämän teoksen Helmet-järjestelmän kautta lainattuna e-kirjana, mikä sujui kohtuullisen hyvin, vaikka ihan kirjaa vastaava lukukokemus ei ole.

Olen yhä enemmän siirtymässä e-kirjojen lukemiseen, ennen kaikkea niiden lainaamisen ja palauttamisen helppouden vuoksi. Ongelma on lähinnä tarjonnan tavaton rajallisuus, tuntuu että juuri mitään suosikkikirjailijoistani ei ole ainakaan vielä saatavilla e-kirjoina, ainakaan Helmetin kautta. No, tämä varmasti muuttuu lähivuosina.

Vertailun vuoksi vähän tilastotietoja. Välillä 22.4.2008 ja 19.2.2013 olen lainannut Helmetistä 2238 teosta: kirjoja, lehtiä, CD-levyjä ja DVD-elokuvia. Ensimmäinen lainaushistoriasta löytyvä teos on Richard Scarry Ahkeruus on ilomme ja viimeisin Viiru ja Pesonen kettujahdissa, mikä ehkä kuvastaa sitä että melko iso osa näistä lainoista on ollut lapsia varten, nämä kaksi esimerkkiä on kumpikin lainattu iltasatukirjoiksi.

E-kirjoina olen lukenut vasta muutamia kymmeniä teoksia, mutta silti on käymässä niin että kirjastosta lainattuja teoksia tulee luettua vähemmän ja vähemmän.

tiistai 22. tammikuuta 2013

Enterprise Architecture - Creating Value by Informed Governance

Martin Op ’t Land, Erik Proper, Maarten Waage, Jeroen Cloo ja Claudia Steghuis ovat kirjoittaneet mainion kirjan kokonaisarkkitehtuurista, ja vaikka kirjan ilmestymisestä on pari vuotta ei se ole suuresti menettänyt arvostaan: Enterprise Architecture - Creating Value by Informed Governance (Springer, 2009; ISBN 978-3-540-85231-5).


Teoksessa on aika paljon listoja, jotka toisaalta auttavat hahmottamaan asioiden keskinäisiä suhteita, mutta toisaalta myös tekevät teoksesta pirstaleisen, ikään kuin eri lähteistä olevia asioita olisi läjätty yhteen sen kummemmin niitä sulattelematta.


Parhaimmillaan kirja kuvaa varsin selkeästi ja perusteellisesti johtamisen tavoitteita ja työkaluja, mihin kokonaisarkkitehtuuri yhtenä osana istuu. Näin kirjoittajat pohtivat strategiaan liittyviä kysymyksiä:

The route to be taken from strategy formulation to execution, including the use of programmatic steering, needs a means that enables it to do the right things (be effective) and to do things right (be efficient) in strategy execution. Therefore, the means needs to be a tool for steering, coordination as well as communication. Using this means, it should be possible to:

1. Gain insight into the current state of the enterprise at a suitable abstraction level to understand and to analyze issues that hamper the execution of the strategy of the enterprise;

2. Gain insight into the current state of the enterprise to assess its compliance to (external) regulations;

3. Deal with social complexity of stakeholders involved in enterprise transformations;
...


Näistä lähtökohdista alkaa kirkastua se, mihin kaikkeen kokonaisarkkitehtuuria tarvitaan, ja mihin sitä ensisijaisesti tulisi käyttää.

Keskeinen viesti lukijalle on, että kokonaisarkkitehtuuri ei korvaa strategiatyötä tai projektisalkun hallintaa, vaan täydentää näitä työkaluja:

[E]nterprise architecture does not aim to replace the classic (mostly program management) approach, but rather aims to complement it. Program management and enterprise architecture need each other. Program management cares for effectiveness and the control of time and budget. Enterprise architecture focuses on steering toward coherent solutions, aligning projects with this coherent solution, as well as setting boundaries for and providing guidance to the implementation of complex systems.

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Miika Nousiaisen romaani yllätti, sillä kuvittelin tarinaa toisenlaiseksi, ja kerta kerran jälkeen käänteet saivat ihmettelemään mistä tässä oikeastaan on kyse, tässä muukalaisuuden kuvauksessa: Vadelmavenepakolainen (Otava 2011; ISBN 978-951-1-25652-6).

Romaani kertoo Suomessa syntyneestä ja kasvaneesta miehestä, joka lapsesta asti koki olevansa jotain muuta, kuuluvansa pikemminkin Ruotsiin kuin Suomeen:

Ei Suomi minua tarvitse. En minä sovellu Suomeen. En ainakaan suomalaiseksi. En innostu formula-ajoista, en herkisty Maamme-laulusta, en pidä liian kuumasta saunasta, enkä varsinkaan tykkää olla tuntitolkulla yksin hiljaa. Sotaveteraanit ovat minulle vain joukko miehiä, jotka kävivät jossain itärajalla häviämässä sodan. Toki se ponnistus koitui lopulta myös Ruotsin hyväksi.


Kun kaipuu Ruotsiin kasvaa liian suureksi, sinne on mentävä. Ja apuun löytyy Mikael, itsemurhaa hautova ruotsalaismies joka ottaa valmentaakseen ruotsalaiseen puheenparteen ja ruotsalaiseen keskustelukulttuuriin, muun muassa roolileikkien kautta:

- Oletko käynyt töissä?

- Seis! Seis! Tuo on mautonta. Työ on sivuseikka jos omainen on kuollut. Sinun pitää tehdä niin sanottu empatialaajennus. Kysyt muiden lähisukulaisten vointia. Jatketaan tästä.

Mikael eläytyy taas rooliinsa.

- Pikkuhiljaa paremmin.

- Miten isäsi, äitisi ja siskosi jaksavat? Oman lapsen menettäminen on varmasti raskainta mitä voi tapahtua.

- Loistavaa! Loistava repliikki! Juuri noin. Suomalainen taustasi näkyy vielä haparointina, mutta alat oppia. Tämä kaava toimii kansallisissa tragedioissa. Kansainvälisissä kriiseissä sinun pitää eläytyä köyhien maiden ihmisten asemaan ja hetken päästä korostaa, kuinka onnekas olet kun olet syntynyt Ruotsiin.


No, en paljasta juonesta tämän enempää, mutta melkoiseen karuselliin Nousiainen lukijan laittaa, koko ajan tuntuu siltä että pitäisikö päähenkilöstä tykätä vai olisiko parempi inhota häntä.

Niin, ja samalla tuntuu siltä että tässä osutaan monessa asiassa maaliin ruotsalaisten ja suomalaisten kuvaamisessa, vaikkakin välillä juonenkäänteitä pyöritetään vähän turhankin näppärästi.

maanantai 21. tammikuuta 2013

Carlos María Domínguez: Paperitalo

Carlos María Domínguez kertoo huumorin keinoin kirjahulluudesta pienoisromaanissa Paperitalo (Basam books, 2006; suom. Einari Aaltonen; ISBN 952-5534-58-8). Kirja pohtii sitä, mitä vaaroja kirjojen lukemiseen ja keräämiseen liittyy, miten koko elämä voi mennä raiteiltaan kirjojen takia.


Teoksessa on 134 sivua, ja teksti on ladottu varsin isolla fontilla kapealle palstalle, eli lukeminen ei kovin kauaa kestä. Mutta tarina jää mietityttämään: mitä kirjailija oikeastaan haluaa lukijalle kertoa. Vertauskuvilla tässä puhutaan, mutta mitä vertauskuvat tarkoittavat? Ehkä koko elämää?

Tarina lähtee liikkeelle ilman sen kummempia ihmettelyjä, eräänä päivänä postista tulee paketti jossa on yltä päältä betonipölyssä oleva kirja. Mistä oikein on kyse, mitä kirjalle on tapahtunut ja kuka sen on lähettänyt? Niinpä, oikeastaan kirja on dekkari, jos sen haluaa johonkin kategoriaan laittaa, mutta toisaalta tässä ollaan enemmänkin Kafkan kuin Christien jalanjäljissä.

Antti Kylliäinen: Paksunahkaisuudesta suurisieluisuuteen - hyveet työssä ja elämässä

Antti Kylliäinen kirjoittaa hyveistä työelämässä, moraalista ja etiikasta, viitaten eritoten Aristoteleen ajatuksiin, mutta päivittäen nämä filosofiset pohdinnat tämän päivän maailmaan: Paksunahkaisuudesta suurisieluisuuteen - hyveet työssä ja elämässä (Otava, 2012; ISBN 978-951-1-26520-7).


Teos on suosittu, sillä tätä kirjoittaessa siitä oli Helmet-järjestelmässä 56 varausta, kirjoja 13 kappaletta. Mitenkään massiivinen tämä teos ei ole, 224 sivua, ja teos on oikein mukavaa luettavaa, konkreettista ja havainnollista, harvinaisen selkeää pohdintaa näinä aikoina kuin lehtien palstat ja jopa nettifoorumit täyttyvät johtamisjargonilla kyllästetyillä teksteillä.

Aristoteles ei ole itselleni koskaan erityisemmin kolahtanut, mutta Kylliäinen sai kiinnostumaan:

Aristoteleen mukaan hyveellisyys on onnellisuuden välttämätön ehto: ihminen, joka ei elämässään noudata hyveitä, ei voi olla onnellinen. Hyveellisyys ei kuitenkaan yksin riitä tuottamaan onnellisuutta ja hyvää elämää. Myös sattumalla, kohtalolla ja hyvällä onnella - tai oikeammin huonon onnen puutteella - on asiassa oma osuutensa.


Mutta hyveellisinkään ihminen ei kaikkea kestä, olkoon hänellä kuinka jalo ja suuri sielu tahansa. Kylliäinen lainaa Aristotelesta:

Mutta jos monet suuret onnettomuudet tuhoavat hänen mahdollisuutensa olla onnellinen, hän ei saa onnellisuuttaan takaisin lyhyessä ajassa. Ja jos se ollenkaan palaa, siihen tarvitaan pitkä ja täydellinen ajanjakso, jonka kuluessa hän saa osakseen paljon suurta onnea.


Kylliäinen toteaa, että Aristoteles korostaa lapsena saadun kasvatuksen merkitystä: "Koska hyveellisyydessä on kyse oikeanlaisesta suhtautumisesta nautintoihin ja kärsimyksiin, kasvatuksen olennaisena sisältönä on opettaa lapsi kokemaan iloa ja kärsimystä oikeista asioista oikealla tavalla."

Aristoteleen aikana ei tunnettu geenejä eikä meemejä, joten voisi ajatella että ajatukset hyveistä, moraalista ja etiikasta täytyy arvioida kokonaan uudelleen nykyisen tieteellisen tietämyksen pohjalta. Mutta Kylliäinen näkee Aristoteleen ajatuksissa paljon sellaista, joka on täysin ymmärrettävissä myös nykyisen maailmankuvamme raameissa: "Se että hyveiden ajatellaan olevan osa kulttuuria, ei siis tee niitä vähemmän todellisiksi eikä pienennä niiden arvoaja merkitystä, mutta kylläkin asettaa niille rajoituksia, jotka meidän on hyvä tiedostaa. [...] Se, että rehellisyys, oikeudenmukaisuus ja ystävyys merkitsevät eri sukupolville erilaisia asioita, tekee parhaimmillaan elämän mielenkiintoiseksi ja antaa tilaisuuden ymmärtää ihmisenä olemista uudella tavalla."

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Jari Järvelä: Parempi maailma

Jari Järvelän romaani on pistävä kuvaus ihmisten hyväksikäytöstä, niin ihmiskaupassa kuin politiikassa: Parempi maailma (Tammi, 2012; ISBN 978-951-31-6867-4). Täytyy myös sanoa, että tämä kirja jäi elämään päänuppiin vielä lukemisen jälkeen, ja jälkivaikutus oli sen verran väkevä että tulkintani kirjan sanomasta jonkin verran muuttui.

Kirja nivoo yhteen useita eri tarinoita, joissa puhutaan vallankäytöstä ei tasoilla, olkoon sitten kyseessä diktatuuri, ihmisiä orjuuteen ajava pakolaisuus tai hyvinvointivaltion poliittinen pyrkyryys.

Se miten Järvelä kuvaa ihmiskauppaa oli suorastaan hyytävää, erityisesti se miten asiallisen toteavaa teksti on huolimatta sen kuvaamista kauheista asioista. Tässä ei käytetä ylimääräisiä tehokeinoja alleviivaamiseen kun itse tarina on niin järkyttävä.

Mutta se mikä jäi ajatuksissa elämään on tarina suomalaisesta poliitikosta, joka lausuu toimittajalle väärällä hetkellä sanan "neekeri" ja joutuu tämän takia jättämään ministerin pestinsä. Tästä alkaa elämänkriisi, joka saa lukijan asennoitumaan kohtalaisen sympaattisesti kohteeseensa, politiikkoon joka joutuu kaikkien sylkykupiksi ja syrjimäksi.

Mutta Järvelä kääntää kirjan lopussa - ja minun tapauksessani hyvän aikaa kirjan luettuani - asetelman päälaelleen. Syrjitty poliitikko nousee takaisin valtaan kääntämällä takkinsa ja ryhtymällä sytyttämään kirjanuotioita teoksista, joissa käytetään rasistisia sanoja. Tämä oli niin ristiriitainen juonenkäänne, että kesti kotvan aikaa sulatella asiaa.

Miten lopulta asian olin ymmärtävinäni on se, että populistinen politiikka sellaisena kuin nyt sen tunnemme voi hetkessä muuttua toisen näköiseksi, jos emme pidä varaamme. On ajateltava itse, ei ajauduttava poliittisen sanankäytön ansaan.

Ja loppujen lopuksi kyse on siitä, että näköjään elämme yhteiskunnassa jossa toisten ihmisten hyväksikäyttäminen on hyväksyttyä, kunhan se tehdään poliittisesti korrektilla tavalla. Vai onko sittenkään näin?

lauantai 19. tammikuuta 2013

Makoto Yukimura: Planetes - Osat 2 ja 3

Makoto Yukimuran sarjakuvakirja Planetes teki sen verran ison vaikutuksen, että lainasin osat 2 ja 3 kirjastosta ja luin ne perä perää: Planetes - Osa 2 (Punainen jättiläinen, 2011; ISBN 978-952-16-1401-9) ja Planetes - Osa 3 (Punainen jättiläinen, 2011; ISBN 978-952-16-1401-9).

Kirjoissa kerrotaan avaruuden valloittamisen historiasta 2070-luvulla ja siitä eteenpäin, eikä pelkästään tekniikkaa ihannoiden vaan myös haittapuolia pohtien, esimerkiksi avaruusromun aiheuttamia ongelmia.

Yukimura kertoo yksilökeskeistä tarinaa, jossa henkilöiden tavoitteet ajavat tarinaa eteenpäin, esimerkiksi halu päästä lennolle Jupiteriin ja tämän menestyksen kautta saada hankittua oma avaruusalus. Samalla pohdiskellaan ihmissuhteita tällaisessa ammatissa, jossa matkalla voidaan olla kuukausia tai jopa vuosia, ja riskit ovat suuria.

Taisin saada näistä kirjoista ylisuuren kerta-annoksen, sillä alkoi tuntua siltä että tarinan käänteissä on turhan paljon toistoa ja että hahmojen ilmehtiminen on kovin stereotyyppistä. No, ehkä pienen tauon jälkeen tartun näihin sarjakuvakirjoihin uudestaan.

perjantai 18. tammikuuta 2013

The portfolios of Ansel Adams

Ansel Adamsin tuotanto oli laaja, ja tähän teokseen on koottu Adamsin portfoliot, ei toki aivan yhtä vaikuttavina kuin alkuperäisessä tulostusasussaan, mutta ei tämänkään teoksen painolaadussa ole kovin paljon moitittavaa: The portfolios of Ansel Adams (Little, Brown and Company, 2006; ISBN 978-0-8212-5822-4). Kirjan esipuheen on kirjoittanut John Szarkowski.


Portfoliot ovat kirjassa alkuperäisessä kokoonpanossa, vaikka Adams itse oli myöhemmin joidenkin valokuvien suhteen epäileväinen, olivatko ne aivan yhtä tasokkaita kuin muut. Mutta mitäpä mennä kerran tehtyä valintaa muuttamaan.


Teos sisältää 1900-luvun merkkiteoksia valokuvataiteessa, ja kuvien parissa kuluu helposti pitkäkin aika, niiden vaikutusta katsojaan ihmetellessä. Tekninen taituruus on ilmiselvää, mutta se mikä näissä valokuvissa todella on vaikuttavaa, se tuntuu kerta kerran jälkeen pakenevan selittämättömiin.

torstai 17. tammikuuta 2013

Will Self: The butt - an exit strategy

Aina ei lukijan kyky lukea ja kirjailijan kyky kirjoittaa osu kohdalleen, ja niin kävi tämän Will Selfin romaanin kanssa, jonka lukemisen kanssa viivyttelin pitkään, ja lukematta tämä sitten lopulta jäi, mitä nyt alusta luin parikymmentä sivua ja sieltä täältä otteita: The butt - an exit strategy (Bloomsbury, 2009; ISBN 978-0-7475-9645-5).

Kirja kertoo melkoisen tarinan tupakantumpista ja tupakoinnin lopettamisesta. Tarinan päähenkilö ajautuu oikeuslaitoksen armoille vieraassa maassa ja kulttuurissa, eikä kulttuuri- ja muilla shokeilla tunnu olevan loppua.

Kieltämättä vaikuttava vastoinkäymisten kavalkadi tähän tarinaan on ladattuna, ja satiirin kirjoittajana Self on vallan taitava, mutta itseäni tämä romaani ei saanut innostumaan, en sitten tiedä olisiko tupakoijan laita toisin.

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Paco Ignacio Taibo II: Helppo juttu

Paco Ignacio Taibo II on kirjoittanut dekkarin, joka tuntuu dekkarin parodialta mutta toisaalta myös tosissaan kirjoitetulta klassikkoja kunnioittavalta mustanpuhuvalta rikostarinalta: Helppo juttu (WSOY, 1993; suom. Erkki Kirjalainen; ISBN 951-0-18961-8).

Tarinan päähenkilö on meksikolainen yksityisetsivä Héctor Balascorán Shayne, joka on jättänyt hyväpalkkaisen insinöörin uransa ja ryhtynyt epävarmaan ja pähkähullulta tuntuvaan hommaan, elättämään itsensä yksityisetsivänä.

Kirjassa on klassiseen tapaan kolme erillistä tarinaa toisiinsa kietoutuneina, ja melkoiseen pyöritykseen Héctor rikostapauksia ratkoessaan joutuukin: itsemurha-aikeita hautova tyttö, teollisuusyrityksen johtajan murha ja kansansankari Emiliano Zapatan kohtalo.

Kolajuomia ja savukkeita kuluu vähän turhankin paljon rikoksia selvitettäessä, mutta kyllä tässä lukija viihtyy, vaikka paikka paikoin tuntuikin että kirjailijalla oli vähän turhankin paljon mielikuvitusta tarinan käänteitä sepittäessään. Hyvä perusdekkari, johon Meksiko tuo omaperäistä maustetta.

tiistai 15. tammikuuta 2013

Brendan Leach: The Pterodactyl Hunters

Luin tämän Brendan Leachin sarjakuvakirjan sähköisenä versiona tietokoneelta, ja toivoin kyllä että olisin lukenut painettua versiota, sen verran hankalaa oli tekstejä lukea näytöltä. Mutta sarjakuva on hieno, siitä ei mihinkään pääse: The Pterodactyl Hunters (Top Shelf Productions, 2012; ISBN 978-1603092630).


Kirja kertoo viimeisten lentoliskojen metsästyksestä, ja metsästäjistä, kahdesta veljeksestä, jotka kisaavat keskenään. Piirrosjälki, kuvien sommittelu, tunnelma - tässä sarjakuvassa on jotain joka saa palaamaan ruutuihin uudestaan. Tarina ei niin tavattoman ihmeellinen ole, mutta tapa millä se kerrotaan, se jää mieleen, mietityttämään.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Eve Hietamies: Yösyöttö

En ollut lukenut yhtään Eve Hietamiehen kirjaa ennen tätä romaania, en edes tiennyt koko kirjailijasta mitään, mutta tästä kyllä tykkäsin: Yösyöttö (Otava, 2011; ISBN 978-951-1-25443-0). Romaanissa kerrotaan isästä, joka joutuu hoitamaan parin päivän ikäistä vauvaa, yösyötöt mukaan lukien, kun vauvan äiti istuu synnytyslaitoksen pihalla taksiin ja lähtee omille teilleen.


Romaanissa on oikein tuhti annos vauvojen hoidosta, ja äitiydestä, vähän vinosta näkökulmasta kun mies yrittää perehtyä siihen mitä äidit tekevät:

Senkin tiesin, että tyynyä ei vielä tarvittu ja rutiinit olivat tärkeitä. Kun joka päivä tekee samat asiat samaan aikaan, lapsesta ei tule isona huumediileriä. Se tajuaa, että maailma on muuttumaton, asioiden ennakoitavuus rauhoittaa.

Joka ilta kun poika nukahti, luin Suurta vauvakirjaa, Suomalaista vauvakirjaa, Kaksplussaa ja Vauva-lehteä, neuvolan Meille tulee vauva -opasta sekä Mannerheimin Lastensuojeluliiton tuottamia Lapset eri ikävuosina -lehtisiä, joita Ulla antoi tarkastuksissa.

Opin, että vauvan itku on kommunikointia, ei vittuilua.
Psykomotorisen kehityksen arviointi kuuluu jokaiseen neuvolakäyntiin ja niin sanotut primitiiviheijasteet katoavat puolen vuoden ikään mennessä, mitä ne sitten ikinä olivatkaan.


Aina ei tarina ihan pysynyt kasassa, ja uusavuton mies vauvan hoitajana ei pitkän päälle jaksanut kannattaa tarinaa loppuun asti. Kumpikin sukupuoli saa romaanissa kuulla kunniansa, huumorin keinoin, mutta jonkinlaista stereotyyppistä misten ja naisten roolia tässä kuitenkin oli nähtävissä taustalla.

Mainio hahmo oli Peippo, päähenkilön työtoveri, ammattivalokuvaaja jonka äreästä asenteesta paljastuu pehmeämpiä puolia kun hän joutuu lapsenvahdiksi:

Kun palasin Puustisen huoneesta, Peippo istui tuolissa ja käänteli kameraansa pojan edessä.

- ... ja tää on Canon EOS yks Dee Mark kolmonen. En nyt muista speksejä, mut täs on reilun kymmenen miljoonan pikselin kenno, croppikerroin 1.3. Ottaa kymmenen ja puol kuvaa sekunnissa, helvetin nopee tarkennus ja vois käyttää vaik vasarana, sen verran viimesen päälle suojaukset. Pelkkä runko maksaa uutena neljä viis tonnia. Mut se mikä on perseestä, on tarkkuusnäyttö, joka on niinku muuten ihan helvetin hyvä, mutta...


Pienistä puutteista ja uskottavuusongelmista huolimatta romaani teki vaikutuksen. Saattaa tässä käydä niinkin, että johonkin toiseen Hietamiehen kirjaan tulee vielä tartuttua.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Lee Child: Tilinteko

Luin Lee Childin jännärin englanniksi nimellä Bad luck and trouble, mutta teos on myös suomennettu: Tilinteko (Karisto, 2012; suom. Jukka Jääskeläinen; ISBN 978-951-23-5483-2).


Suomenkielisen teoksen esittelytekstissä kerrotaan tarinasta näin:

Jack Reacheria on mahdoton jäljittää - mutta joku tuntuu tietävän, miten etsiä. Hänen tililleen tupsahtaa 1030 dollarin summa, ja numeroista muodostuu sotilaspoliisin radiokoodi: aseveli tarvitsee apua. Pian Reacher tapaa Los Angelesin lähiöviidakossa vanhan huippuyksikkönsä veteraanit, parhaista parhaat, kaikki jo asevoimien palveluksesta jättäytyneinä. Tai pikemminkin ne, jotka heistä ovat jäljellä. Yksi heistä on löytynyt aavikolta kuolleena ja ruhjottuna, mitä ilmeisimmin helikopterista pudotettuna. Kolme muuta on kateissa. Kaikki tietävät, että vanhoja kavereita ei jätetä - ja jos heidän auttamisensa on myöhäistä, heidän puolestaan täytyy kostaa.


Kostosta siis on kyse, mikä tuntuu olevan Reacher-kirjojen yleisin teema. Child järjestää Jack Reacherin vanhojen armeijakaverien kokoontumisajon, eikä kauan kestä ennen kuin pahisten juonet alkavat pahemman kerran mättää. Kirjassa liikutaan amerikkalaisen puolustusteollisuuden ympyröissä, ja terroristejakin on tuotu mausteeksi tarinaan.

Teos oli yksituumaisessa väkivaltaisuudessaan ja koston kierteen kuvaamisessa varsin armoton, eikä Child tällä kertaa tuonut tarinaan mitään syvällisempiä elementtejä, ainakin siltä tuntui. Aivot narikkaan viihdettä tämä, eikä mitenkään erityisen onnistunutta sellaista.

No, kyllähän kirjassa pohditaan myös Reacherin kyvyttömyyttä elää normaalia elämää, asettua aloilleen ja kantaa vastuuta:

O'Donnell asked, 'What are you running from?'

'I'm not running from anything'

'You could have kept the old shirt.'

'Slippery slope,' Reacher said. 'I carry a spare shirt, pretty soon I'm carrying spare pants. Then I'd need a suitcase. Next thing I know, I've got a house and a car and a savings plan and I'm filling out all kinds of forms.'

'People do that.'

'Not me.'

'So like I said, what are you running from?'

'From being like people, I guess.'


lauantai 12. tammikuuta 2013

Lana Krumwiede: Freakling

Lana Krumwiede on kirjoittanut melko mukavan tieteisromaanin, joka puutteistaan huolimatta jaksoi kiinnostaa: Freakling (Candlewick, 2012; ISBN 978-0763659370). Sain kirjan käsiini e-kirjana, ja vaikka välillä jopa lunttasin loppuratkaisun, palasin lukemaan tarinaa, eikä se hassumpi ollutkaan.


Kirja kertoo ihmisyhteisöstä, joka on oppinut liikuttamaan esineitä ajatuksen voimalla. Päähenkilö on poika nimeltä Taemon, joka on alkanut opetella tosissaan käyttämään psi-voimiaan:

Taemon marveled at how easily his mother used psi. He'd seen her cook a million times and never thought much of it. Now that he was twelve years old, finally learning to do real work with psi, he understood how much skill it took to do several things at once. Mam might not always show it, but her psi was plenty powerful.


Tarina pysyy koossa jotenkuten, parasta siinä lienee mukavan maanläheinen kerronta, tässä ei mitään supersankareita leivota, pikemminkin päinvastoin, sillä Taemon joutuu luopumaan kyvyistään.

Oikeastaan tarinassa ei ole muuta ongelmaa kuin sisäiset ristiriidat muun muassa siinä, mitä kaikkea ajatusten voimalla laitetaan tapahtumaan kirjassa. No, ehkä tätä romaania ei ole kirjoitettu luonnontieteellisen koulutuksen hankkineita varten.

perjantai 11. tammikuuta 2013

Planetes - Osa 1

Makoto Yukimura on tehnyt mainion kuvauksen tulevaisuuden maapallosta, tai sanoisiko pikemminkin avaruudesta maapallon ympärillä, kun avaruusromu vakavasti haittaa työskentelyä avaruudessa: Planetes - Osa 1 (Punainen jättiläinen, 2011; japanista suomentanut Antti Kokkonen; ISBN 978-952-16-1400-2).


Mangatyyliin sarjakuva etenee takakannesta etukanteen ja oikealta vasemmalle, mihin kyllä tottuu nopeasti, ja niin oli totuttavakin, sillä en ole japanilaisten sarjakuvien kanssa viettänyt paljonkaan aikaa, toisin kuin jälkikasvu jolle tämä etenemistapa on jo aivan luonnollinen.

Sivuja teoksessa on 229, ja kooltaan sen on pokkari, eli mitenkään isossa koossa ei tätä sarjakuvaa ole painettu. Kirja on luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta omille silmilleni teki lukeminen välillä vähän tiukkaan, varsinkin kuin luin sitä aamun hämärässä bussimatkalla töihin.

Kirjassa eletään 2070-lukua, jolloin avaruuslennot ovat arkipäivää, siinä määrin että avaruus alkaa täyttyä romusta. Kuussa on eletty jo pitkään, ja muille planeetoille ollaan matkalla.

Parasta sarjakuvakirjassa oli omalaatuinen huumori, sellainen jossa tummasävyinen piirrosjälki ja tarinan toisinaan absurdit käänteet mainiosti tukivat toisiaan. Luulenpa, että täytyy tarttua sarjan jatko-osiinkin, sen verran kiinnostava tämä ensimmäinen kirja oli.

torstai 10. tammikuuta 2013

Valopolun vuosi - 519 postausta ja muuta mukavaa

Kun niin moni kirjablogi ansiokkaasti on jo arvioinut vuoden 2012 toimeliaisuuttaan, ajattelin tehdä myös pienen yhteenvedon. Ikävä kyllä en hallitse Blogger-alustan tilastointi- yms. työkaluja niin hyvin, että tähän hätään saisin piirakkadiagrammeja yms. visualisointeja tuotettua.

Julkaisin täällä Valopolku-blogissa 519 postausta vuonna 2012. Näistä lähes kaikki olivat kirja-arvioita, muutamaa "yleispostausta" lukuunottamatta. Toisin sanoen kirja-arvioita tuli julkaistua keskimäärin 1,4 per päivä, mikä on melkoinen tahti. Eniten postauksia tuli lokakuussa, 52 kappaletta.

Osaksi tämä selittyy sillä, että vuoden 2011 aikana tuli kirja-arvioita kirjoitettua jonkin verran myös säästöön, ja tätä tapahtui siinä määrin, että jouduin lopulta julkaisemaan postauksia useamman päivässä, jotta sain "varastot" tyhjenemään.

Ihan kaikista lukemistani kirjoista en kirja-arvioita laatinut, esimerkkinä tusinajännärit (Lee Child jne.) joista nyt ei paljon sanottavaa ole.

Osa kirjoista joista julkaisin kirja-arvion jäi syystä tai toisesta lukematta loppuun, minkä kirja-arvion yhteydessä myös mainitsin. Yleensä syynä oli se, että kyseinen kirja ei lopulta jaksanut kiinnostaa, ja väkisin en kirjoja rupea lukemaan.

Suurin osa (yli 95%) kirjoista oli peräisin kirjastosta, muutaman toki ostin itsekin. Loppuvuodesta rupesin lukemaan myös e-kirjoja.

Valopolku-blogissa käytiin ("Visits") 21,668 kertaa vuonna 2012. Keskimäärin käytiin 1,3 sivulla, ja vierailu kesti keskimäärin 51 sekuntia.

Nämä ovat kirjablogille hyvin vaatimattomia lukemia, mutta vaatimattomia ovat tämän blogin tavoitteetkin lukijoiden osalta. Omia myöhempiä tarpeitani varten näitä kirja-arvioita Valopolkuun talletan.

Merkittävin vierailujen lähde oli Googlen hakukone, ja suosituin hakutermi oli "lauri viita runoja", toisena "muumipappa ja meri". Toiseksi eniten blogiin tultiin Kirjaseuranta.fi-palvelusta.

Vuoden aikana lisäsin postauksien tunnisteisiin kirjailijoiden ja kääntäjien nimet, ja ne joista on eniten postauksia ovat seuraavat (tiedot koko blogin elinkaaren ajalta):

Uutena suosikkina vuonna 2012 postauslistan kärkeen nousi Henriikka Tavi runokokoelmiensa (12-projekti) ansiosta.

(Vinkkaa, jos satut tietämään millä välineillä Blogger-palvelusta saa tarkempaa vuoden aikana tehtyjen postausten luetteloa tai tilastointia.)

Kristina Carlson: Hämärän valo

Kristina Carlson osaa kirjoittaa runoja, se tuli selväksi tästä kokoelmasta: Hämärän valo (Otava, 1986; ISBN 951-1-08562-X). Sivuja kokoelmassa on 106, eli se on varsin mittava, ja tyylilajejakin on monta, proosarunoihin asti.


Melko terävästi Carlson osaa sanoa, esimerkiksi tässä katkelmassa runosta:

Kaksi hullua samassa huoneessa.
Toinen hakkaa naulaa kanta edellä seinään. 
Toinen sanoo:
»Tuohan on toisen seinän naula.»

Tämä taas sai miettiväksi:

Puutarha, salainen. 
Siellä missä kerran kävit.

Tässä taas tuli ihan uusi tunnelma kokoukselle:

Miksi heti kyyristyt odottamaan
jumalten vihaa?
Monta murhetta pitää kokousta,
nyökyttelevät päitään. 
Kerrankin heillä on hyvä olla.

Tästä kokoelmasta pidin.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Lee Child: Teksas palaa

Lee Child vie Jack Reacherin tällä kertaa Teksasiin, jossa suurella maatilalla kärjistyvät niin perhesuhteet kuin meksikolaisten ja tilanomistajien väliset suhteet. Ja sopassa on mukana yksityisetsiviä ja palkkamurhaajia sekä tietenkin jokapaikan yleistyökalu Reacher, joka tappaa niin talossa kuin puutarhassa: Teksas palaa (Karisto, 2006; suom. Tero Kuittinen; ISBN 951-23-4761-X).


Luin teoksen englanninkielisenä nimellä Echo burning, mutta suomennettunakin se on tarjolla nimellä Teksas palaa. Sivumäärä on samaa luokkaa kuin melkein kaikissa Reacher-kirjoissa, 480 sivua, ja juonenkäänteet ovat melko tavanomaisia, alussa on lämmittelykohtaus jossa tutustutaan hädänalaisiin ja heidän vainoojiinsa, ja tästä alkaa piirileikki Reacherin ja pahisten välillä.

Tässä on lainaus englanninkielisen romaanin esittelytekstistä:

Jack Reacher, adrift in the hellish heat of a Texas summer.

Looking for a lift through the vast empty landscape. A woman stops, and offers a ride. She is young, rich and beautiful.

But her husband's in jail. When he comes out, he's going to kill her.

Her family's hostile, she can't trust the cops, and the lawyers won't help. She is entangled in a web of lies and prejudice, hatred and murder.

Jack Reacher never could resist a lady in distress.


Kirjasta löytyy perheenäiti joka pelkää joutuvansa tapetuksi kun hänen miehensä pääsee vankilasta, lapsi jota käytetään valtapelin välikappaleena sekä joukko ammattimaisia pahiksia jotka vaanivat ympärillä. Ihan taitavasti Child punoo tarinaansa, jonka teho perustuu pitkälti epävarmuuteen siitä mikä on totta ja mikä sepitettä, sekä tietenkin siihen että lukija luottaa Reacherin kykyyn selviytyä tilanteesta kuin tilanteesta.

Näiden Reacher-kirjojen lukija on "vakavasti otettavan kirjallisuuden" osalta jännässä tilanteessa, vähän kuin fennovegaani joka sattuu kehumaan kobehärkäpihviä, eli toisaalta on ilmiselvää että Reacher-kirjat ovat tusinaviihdettä mutta toisaalta ei voi myöskään kieltää sitä että kohtuullista mielihyvää näiden teosten lukeminen tuottaa, ainakin sellaisessa tilanteessa jossa jokin vakavammin otettava kirja ei millään jaksa innostaa ja jotain silti haluaisi lukea.

tiistai 8. tammikuuta 2013

Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne

Taisin saada melkoisen Amélie Nothomb -tartunnan, niin tiukasti tämä omaelämänkerrallisiin aineksiin perustuva romaani puraisi: Nöyrin palvelijanne (Otava, 2003; suom. Annikki Suni; ISBN 951-1-18667-1). Laitoin saman tien varaukseen romaanit Antikrista ja Samuraisyleily, joista erityisesti Antikrista on saanut kehuja.

Helmet-järjestelmässä Nöyrin palvelijanne oli saanut täydet viisi tähteä (viisi arviointia), ja kirjasta oli kahdeksan varausta, mitä voi pitää isona määränä jo kymmenen vuotta sitten suomeksi ilmestyneelle kirjalle.

Kirja sai vuonna 1999 palkinnon Grand Prix roman de l'Académie française, ja vaikka teoksessa on sivuja vain 127, kyllä se romaanin mittoihin kasvaa.

Kirja kertoo japanilaiseen suuryritykseen töihin tulevasta belgialaisesta Amélie-nimisestä naisesta, joka onnistuu tekemään kaiken väärin, erityisesti osoittamalla aloitteellisuutta joka ei kuulu japanilaiseen yrityskulttuuriin.

Teos on terävän humoristinen, ehkä ironia-termi kuvaa tätä huumorin lajia parhaiten, voisi kyllä puhua myös sarkasmista. Eurooppalaisen ja japanilaisen työkulttuurin erot tulevat vahvasti esille, kuitenkin siten että Nothomb pystyy ikään kuin sisältä käsin ymmärtämään sitä maailmaa jossa tällaiset mahdottomat käyttäytymissäännöt ovat syntyneet.

Kielitaitonsa vuoksi yhtiöön palkattu Amélia joutuu urallaan syöksykierteeseen, ja lopulta hän päätyy vessojen siivoojaksi esimiehensä (tai oikeammin esinaisensa) nöyryyttämänä. Nothombin kuvaus hierarkkisen organisaation toimintamalleista on karmaisevaa luettavaa, mutta samalla tavattoman uskottavaa, eikä kaukana ole se ajatus etteikö suomalaisessakin työkulttuurissa voisi olla jotain vivahdetta vastaavista ilmiöistä.

maanantai 7. tammikuuta 2013

Dawn French: A tiny bit marvellous

Dawn French on brittiläinen näyttelijä, joka tunnetaan ehkä parhaiten huumoristaan, mutta hän on myös pätevöitynyt kirjoittajana. Tässä romaanissa on lupaava asetelma - perheenäiti kahden mahdottoman murrosikäisen lapsen kasvattajana - ja huumoriakin riittää, mutta jotenkin keskenkasvuiselta tarina lopulta tuntui: A tiny bit marvellous (Penguin, 2011; ISBN 978-0-718-15786-9).

French osaa kirjoittaa iskevästi, ja hänen kuvauksensa murrosikäisen tytön ja pojan ajatusmaailmasta kuulostaa oikean suuntaiselta, mutta jotenkin vain tuntui siltä että teos ei kasva romaanin mittoihin, vaan jää irrallisiksi palasiksi.

Toisaalta voi olla, etten ole parasta mahdollista kirjan kohdeyleisöä, siinä kun on melko paljon viittauksia englantilaiseen nykypäivän kulttuuriin, jossa jo kielenkäyttö paljastaa itse kunkin sosiaalisen aseman. Mutta toisaalta murrosikäisten lasten vanhemmuus ja ikääntymisen ajatukset tuntuivat kyllä tutuilta.

Frenchillä on selvästi kykyä kirjoittaa oivaltavasti, ja voi olla että joskus myöhemmin tarkistan, olisiko Frenchiltä ilmestynyt uutta tuotantoa, oletettavasti tämä esikoisromaani ei kerro koko totuutta kirjallisesta potentiaalista.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Close-Up and Macro Photography

Adrian Davies on kirjoittanut kattavan oppaan makrovalokuvauksesta, jopa siinä määrin kattavan että esitys tuntui aika ajoin jopa puuduttavalta. Mutta perusteellinen tämä teos on, siitä ei mihinkään pääse: Close-Up and Macro Photography (Focal Press, 2009; ISBN 978-0240812120).


Kirja esittelee digitaalisen valokuvauksen perusteet, eri tyyppiset kamerat, linssit, jalustat ja muut tuet, valaistuksen, ja niin edelleen. Kyllä tässä riittää perehdyttävää pitkäksi aikaa. Tosin tuntuu kyllä siltä, että tekniikka on tässä kirjassa pääasia eikä niinkään kuvien kohde, luonto.


Sain teoksen käsiini e-kirjana, ja mukavahan sitä oli tietokoneen näytöltäkin selata, mutta jotenkin tuntuu siltä, että tämän tyyppinen kirja kuitenkin olisi parhaimmillaan ihan oikeana kirjana luettuna. Mene ja tiedä.

lauantai 5. tammikuuta 2013

Osmo Pekonen: Salaperäinen Venus

Osmo Pekonen on tehnyt melkoisen työn kirjoittamalla teoksen Venus-planeetan tutkimisesta, ja samalla myös Venus-myytteihin liittyvistä ilmiöistä, puhumattakaan Venuksen havainnointiin liittyvistä tutkimusmatkoista eri puolille maapalloa: Salaperäinen Venus (Mäntykustannus, 2012; ISBN 9789525712605).


Näin teoksesta kerrotaan esittelytekstissä: "Venus on toisaalta antiikin rakkauden jumalatar, toisaalta Maata lähimmäksi tuleva aurinkokuntamme planeetta. Molemmissa muodoissaan Venus on yhtä salaperäinen. Kesäkuussa 2012 saimme nähdä Venuksen transition. Toisin sanoen Maasta katsoen Venus kohtasi Auringon. Kapteeni Cook matkusti vuonna 1769 Tahitille nähdäkseen tämän äärimmäisen harvinaisen ilmiön. Suomessa Venuksen transitio nähdään seuraavan kerran vasta vuonna 2247."

Teoksessa on sivuja 214, eikä se ole kooltaan ihan pieni, vaikka mahtuukin kyllä kirjahyllyyn, joten luettavaa ja tutkittavaa riittää.


Mielenkiintoista oli havaita, kuinka moni tiedemies on tavalla tai toisella ollut tekemisissä Venus-planeetan kanssa, ja miten käsitykset Venus-planeetasta muuttuivat ajan mittaan. Maailmankuva selkeytyi, mutta samalla muuttui myös tutkimuksen luonne.

Näin Pekonen: "Vuosien 1874 ja 1882 suuret ja hyvin varustetut Venus-retkikunnat eivät ole samalla tavalla jääneet elämään tieteenhistorian legendoina kuin 1700-luvun yksinäisten susien seikkailut. Tarinoita on liiankin paljon, yksi ei kohoa ylitse muiden. Elettiin jo rautateiden, höyrylaivojen ja lennättimen aikaa. Astronomien ei enää tarvinnut pelätä unohtuvansa vuosikausiksi Jumalan selän taakse kuten kovan onnen Le Gentilille kävi. Eurooppalaiset kolonialistit olivat viipaloineet melkein koko maailman etupiireikseen ja siirtomaikseen. Ne pingviinien asuttamat viimeiset Antarktiksen saaret, joilla Venusta havainnoitiin, olivat maapallon vihoviimeisiä paikkoja isäntää vailla. Täysin tuntemattomia kolkkia oli maailmassa enää vähän, eikä kaukomaille matkustaminen enää ollut tavatonta sinänsä."

PS: Unohtui todeta, että sain teoksen arviointikappaleen Osmo Pekoselta, mistä suuret kiitokset. Melkein kaikki tässä blogissa arvioidut kirjat olen lainannut kirjastosta, tai itse ostanut, mikä on aika lailla toinen tilanne kuin vuosia sitten kun kirjoitin lehtiin kirja-arvioita ja sain kustantajilta tätä varten teosten arviointikappaleita.

perjantai 4. tammikuuta 2013

Lee Child: Tappaja

Kun Jack Reacher -elokuva valloittaa valkokankaat, antaa se varmasti potkua myös Reacher-kirjoille, jos se nyt on tarpeenkaan. Luin Lee Childin jännärin One Shot englanniksi, mutta teos on myös suomennettu: Tappaja (Karisto, 2008; suom. Tero Kuittinen; ISBN 978-951-23-4975-3).

Tappaja-romaanista tehdyn elokuvan pääosaa esittää Tom Cruise. Tom Cruise?! - No, ehkä tämä toimii elokuvassa, kirjoissahan Reacher on raameiltaan varsinainen jättiläinen, eli isoihin saappaisiin Cruise astuu.

Mutta tavallaan Cruisen valinta elokuvan pääosaan on täysin luontevaa, sillä Reacher-jännärit ovat olleet kirjalistojen kärjessä saman tapaan kuin Cruise on ollut valkokankaan kestotähti.

Kirjassa on 432 sivua, ja juoni on tyypillinen Reacher-tarina, jossa koston, omankädenoikeuden ja väkivallan kierre pyörii Reacherin ympärillä, ja sankarimme tekee kerta toisensa jälkeen tyhjäksi roistojen aikeet. Mainittakoon, että elokuvassa juonia punovaa rikollista näyttelee saksalainen elokuvaohjaaja Werner Herzog.

Tässä kirjassa on sinänsä varsin mielenkiintoinen asetelma. Entinen armeijan tarkka-ampuja ampuu neljä ihmistä aukiolle, ja todisteet ampujaa vastaan ovat kiistattomia. Mutta ampuja ei suostu sanomaan muuta kuin että haluaa Reacherin paikalle.

Childin romaanit ovat pikalukuista aivot narikkaan -viihdettä, eikä niiden väkivallan ihannointi ole ongelmatonta.

Mutta toisaalta kirjoja pystyy lukemaan toisellakin tasolla, kriittisempänä kuvauksena amerikkalaisesta yhteiskunnasta, jossa Reacher ikään kuin edustaa eräänlaista amerikkalaista ihannetta ihmisestä joka kostaa vääryydet olkoon niihin syyllistynyt kuinka vahvassa asemassa tahansa.

Olen lukenut melkein kaikki Reacher-kirjat, paljastettakoon se tässä, mutta mitenkään erityisen ylpeä en tästä "saavutuksesta" ole. Child osaa kirjoittaa näitä Reacher-tarinoita, tapahtumien virta jyrää ensimmäisestä lauseesta lähtien, ja ehkä on hyväkin aika ajoin nollata tajunta tämän tyyppisellä jännärillä. Tässä vielä näyte englanninkielisen romaanin alusta:

Friday. Five o'clock in the afternoon. Maybe the hardest time to move unobserved through a city. Or, maybe the easiest. Because at five o'clock on a Friday nobody pays attention to anything. Except the road ahead.

The man with the rifle drove north. Not fast, not slow. Not drawing attention. Not standing out. He was in a light-coloured minivan that had seen better days. He was alone behind the wheel. He was wearing a light-coloured raincoat and the kind of shapeless light-coloured beanie hat that old guys wear on the golf course when the sun is out or the rain is falling. The hat had a two-tone red band all round it. It was pulled down low. The coat was buttoned up high. The man was wearing sunglasses, even though the van had dark windows and the sky was cloudy. And he was wearing gloves, even though winter was three months away and the weather wasn't cold.


torstai 3. tammikuuta 2013

Lapsi - Toinen

Janne Kurki on kirjoittanut tiukan mutta jollain tavalla myös leikkisän puheenvuoron lapsen ja aikuisen suhteesta, siitä aikuisuudesta jota lapsi tarvitsee: Lapsi - Toinen (Apeiron kirjat, 2011; ISBN 978-952-5538-25-0). Kirja on lyhyt, vain 34 sivua, mutta siinä on paljon miettimisen aihetta.

Aikuisen merkitys on tavattoman suuri: "Aikuinen esittelee lapselle kaiken, mitä on, ja kaiken, mitä ei, sekä kaiken, mikä tulee ja menee. Ei ole suurempaa tehtävää."

Helppoa ei ole aikuisella kohdata lapsi, Toinen, jolle aikuinen on se joka kantaa vastuuta: "Lapsen aikuiselle asettama vastuu on ääretön. Vaikka sitä kuinka jaettaisiin, se pysyy aina yhtä äärettömänä. Silti olisi yleensä kaikkien etu, jos tuota vastuuta voitaisiin jakaa ja ottaa vastaan: siitä ja sitä riittää kyllä kaikille halukkaille. En ole vielä tavannut yhtään lasta, jolla olisi liikaa vastuunsa tuntevia aikuisia elämässään, mutta lukemattomia, joilla on lähellään liian vähän aikuisuutensa kantavia aikuisia."

Kurki kirjoittaa poleemisesti, mutta samalla oivaltaen, tuoden esille niitä ilmiöitä joita tässä ajassa meille edessämme on: "Mutta jokainen aikuisuuden puutteesta kärsivä lapsi on läpsäys koko ihmiskunnan kasvoille. Ei ole suurempaa häpeää kuin hylätty, omaan varaansa jätetty lapsi."

Kurki pohtii vanhemmuuden haastetta monelta kannalta, huomaten sen että vanhemmuus, aikuisena oleminen on tehtävä, jossa ei voi onnistua, voi vain epäonnistua, mutta kaikki tavat epäonnistua eivät ole yhtä huonoja.

Merkittävä haaste aikuisen suhteelle lapseen on esimerkiksi alkoholismi, tai miksei jonkin pienempikin vastaava riippuvuus: "Lapsen ja aikuisen välinen perustavat ero on nimenomaan siinä, ettei lapsi kykene käsittelemään ahdistusta, nautintoa eikä separaatiota ilman aikuisen tukea, apua ja turvaa. Jos iältään aikuinen ihminen ei kykene käsittelemään näitä perushaasteita, tämä asettaa hänen vanhemmuudelleen valtavat haasteet. Esimerkkinä tästä ovat nautintoaineet: kun nautintoaineen nauttimisesta tulee paitsi nautintoa, myös ahdistusta ja separaatiota käsittelevä tekijä, ihminen menettää yleensä kykynsä toimia turvallisena aikuisena."

Tässä pienessä kirjassa on paljon pohdittavaa, aikuiselle, suhteessa lapseen, siihen Toiseen joka on tähän maailmaan tullut, joka kerran aina yhtä ainutlaatuisen ihmeellisellä tavalla.

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Italo Calvino: Kenraali kirjastossa

Luin tätä Italo Calvinon tarinakokoelmaa bussissa matkalla töihin ja töistä kotiin: Kenraali kirjastossa (Tammi, 2012; suom. Helinä Kangas; ISBN 978-951-31-5772-2). Teoksen alussa olevat, Calvinon nuorena kirjoittamat tarinat olivat niin hyviä, että joitakin niistä piti lukea useaan otteeseen.

Loppuosa teoksesta ei sekään ollut hassumpi, mutta mukana oli muutama ehkä turhan paatosmainen kertomus, eivätkä ne viehättäneet samassa määrin. No, Calvino joka tapauksessa on kiehtova kirjoittaja olkoon aihe mikä tahansa.

Tarinoissa on roppakaupalla ironiaa ja absurdeja käänteitä, ja Calvino kommentoi terävästi yhteiskunnan tilaa. Huumori on pistävää, mutta myös itseironiaa löytyy, eikä kirjoittaja kuvittele ymmärtävänsä kaikkia asioita paremmin kuin kukaan muu.

Calvinon tuotantoon tämä teos ei liene paras johdatus, mutta Calvinosta pitäville kyllä tällä kirjalla on arvoa, vähintäänkin se kuvaa jonkinlaisen kehityskulun siitä miten nuoren Calvinon absurdeista tarinoista ja faabeleista kasvoi kypsempi, ehkä mietteliäämpi kertoja.

tiistai 1. tammikuuta 2013

Heli Slunga: Orjan kirja

Heli Slunga on kirjoittanut runoteoksen, jota räväkämpää en kyllä muista pitkään aikaan lukeneeni, jos koskaan: Orjan kirja (WSOY, 2012; ISBN 978-951-0-39212-6). Kirjan 83 sivussa ei juuri hellyyttä piisaa, osansa saavat niin miehet kuin naiset ja erityisesti maailman epäreiluus: murtuneet unelmat, rikotut lupaukset, vanhenemisen vääjäämättömyys.

Toisaalta, ehkä näissä runoissa voi nähdä myös ironiaa, ja joka tapauksessa naisnäkökulma on vahva, miehistä ei tässä kirjassa juuri hyvää sanaa sanota.

Tässä on ote eräästä runosta, sieltä vähemmän äksystä päästä, kertomaan miten Slunga kohteitaan kuvaa, säälimättä mutta kieltämättä myös tietyllä huumorilla:

[...]
Viisikymppisen miehen alakulo
on oven narinaa, naisen raivo 
teräviä kulmia, tikkuja, maniaa,
viime viikolla mies osti hatun 
peittämään hiusrajan
vääjäämätöntä nousua, 
nainen puolestaan hankki
raipan ja stilettikorkoiset nahkasaappaat.

Pidinkö kirjasta? No, toisaalta kyllä pidin, vaikka tuntui kuin olisin ollut mustelmilla.