Paul Verhaeghe: Normaaliudesta ja muista mielenhäiriöistä - subjekti ja toinen

Paul Verhaeghe on kirjoittanut terävän ja osuvan kirjan psykiatriasta ja psykologiasta: Normaaliudesta ja muista mielenhäiriöistä - subjekti ja toinen (Apeiron kirjat, 2009; suom. Janne Kurki; ISBN 978-952-5538-19-9).

Kustantajan sivuilta löytyy teoksen esittelyteksti:

Normaaliudesta ja muista mielen­häiriöistä on professori Paul Verhaeghen ajattelun mammutti­mainen yh­teen­­veto. Tässä Goethe-palkitussa teoksessa Verhaeghe avaa jäljitte­le­mättö­mäl­lä tyylillään ja laajalla oppi­nei­suudellaan psykiatrisen ja psy­ko­lo­gi­sen diagnostiikan perus­ta­vimpia kysymyksiä: Mitä ovat psyko­pa­to­logiat, ja miten ne muodostuvat ja eroavat toi­sis­taan? Mitä on ”nor­maa­lius” ja onko sellais­ta ylipäänsä olemassa? Miten ja min­kä­laisessa suhteessa toisiin ihmisiin ja ympäröivään kult­tuu­riin ihmisen identiteetti ja subjekti muo­dos­tuvat? Ja miksi ylipäätänsä tarvitaan diag­nooseja, mitä apua niistä on tai pitäisi olla? Samalla lukijan eteen avautuvat Sigmund Freudin ja Jacques Lacanin ajatte­lun keskeisimmät lähtö­koh­dat selkeydellä, jolle on vaikea löytää vertaista.

Olin jonkin verran skeptinen sen suhteen, miten ymmärrettävää voi olla teksti joka yhdistää psykologian, psykiatrian ja sosiologian lähestymistapoja, mutta yllätyin positiivisesti: Verhaeghe kirjoittaa tavalla, joka on maallikonkin ymmärrettävissä, ja samalla myös tavalla joka ei jätä luonnontieteellisen koulutuksen saanutta lukijaa täysin tuuliajolle.

Teos on massiivinen, 578 sivua, ja sen kokonaisuuden hahmottaminen ei ole mikään helppo asia, mutta perusasiat tuntuvat selkeiltä, erityisesti se missä määrin psykiatria ja psykologia käsittelevät ilmiötä jota voidaan tieteellisen metodin pohjalta käsitellä, teoreettisella tai empiirisellä lähestymistavalla.

Samalla Verhaeghe nostaa esille niitä huomattavia ongelmia, mitä diagnostiikassa on, sitä että diagnoosi tehdään pikaisesti ja todistusaineisto joka on ristiriidassa diagnoosin kanssa jätetään huomiotta. Niin, ja erityisesti teoksessa on kyse siitä, voidaanko minkäänlaista havaintoihin perustuvaa luokittelujärjestelmää yleensäkään pitää järkevänä lähtökohtana mielenhäiriöiden ja normaaliuden harmaalla vyöhykkeellä.

Erinomainen tiedekirja kerrassaan, ja samalla myös terävä puheenvuoro kaikenlaisista psykiatrian ja psykologian muoti-ilmiöistä: sitä löydetään mitä etsitään. Järki käteen, se lienee teoksen perimmäinen viesti.