John D. MacDonaldin Travis McGee -dekkareiden sarja alkoi tästä kirjasta, joka ilmestyi vuonna 1964 ja suomennettiin heti perään: Vaarallista kiiltoa (Vaasa, 1966; suom. U. Maajärvi; kontrollinumero cls0022744). Teos löytyy suomennettuna Helmetin kautta, mutta se ei ole lainattavissa.
Englanninkielinen teos on nyt kuitenkin saatavilla Helmetistä e-kirjana: The deep blue good-by (Random House, 2013; ISBN 978-0-307-82725-8). Samalla kävi ilmi, että Helmetissä on suomennetun dekkarin tiedoissa englanninkielisessä nimessä virhe, good-bye kun pitää olla good-by.
Kun näitä McGee-dekkareita lukee muutaman, huomaa väkisinkin että teosten nimissä on aina jokin väri, sininen, oranssi, pinkki, harmaa...
Ja muutakin yhteistä näissä on, nimittäin jokaikisessä on täsmälleen sama tarina, joka etenee kuin juna raiteillaan. Mikään yllättävien käänteiden mestari ei MacDonald ollut, vaan hänellä oli mitä ilmeisimmin tavoitteena pitää lukija turvallisesti aina saman tarinan koukussa, mitäpä reseptiä muuttamaan jos se kerran toimii.
Aikoinaan nämä dekkarit olivat hyvinkin suosittuja, mutta MacDonaldin kuoltua, 1980-luvun jälkeen, ei niitä juuri muistettu. Kunnes nyt ne ovat ilmeisesti saamassa jonkinlaisen uuden tulemisen mahdollisuuden e-kirjana. Se miksi kiinnostus näihin dekkareihin lopahti johtui ehkä osittain siitä, että toiset kirjoittajat tarjosivat yllättävämpiä juonenkäänteitä, ja MacDonald alkoi tuntua kovin kaavoihinsa kangistuneelta.
Mutta toisaalta hän oli monessa asiassa aikaansa edellä, esimerkiksi luonnonsuojelusta hän kirjoitti ennen kuin siitä syntyi isompaa hälyä, jo 1960-luvulta alkaen.
Teos on lyhyt, Helmetin mukaan suomennettu kirja on 146-sivuinen, ja e-kirjassa on vain parisataa sivua. Ja nopeasti tämmöisen tarinan lukaisee, vaikka toisaalta on kyllä sanottava että ei MacDonald yhtään hassumpi ole tarinan kuljettajana, ennustettavasta juonesta huolimatta: pulaan joutunut neito jota pahis kiusaa, McGee lupaa palauttaa neidolle hänen riistetyn omaisuutensa ja siinä samalla hän myös palauttaa arvon neidiltä kadonneen itseluottamuksen.
Ja McGee, hän tietysti on riittävän kova tyyppi pistämään pahikset järjestykseen:
I am tall, and I gangle. I look like a loose-jointed, clumsy hundred and eighty. The man who takes a better look at the size of my wrists can make a more accurate guess. When I get up to two twelve I get nervous and hack it back on down to two oh five. As far as clumsiness and reflexes go, I have never had to use a flyswatter in my life. My combat expression is one of apologetic anxiety. I like them confident. My stance is mostly composed of elbows.
Aika ajoin tuntuu siltä että MacDonaldilla on ollut hauskaa tekstin kirjoittamisessa, vaikka kovin paljon hän ei turhaan hymynkareeseen syyllistykään:
The breakfast was rather silent, but not with strain.
After pouring second coffees, she sat and looked at me and said, "I'm being a hell of a problem to you, Trav."
"I worry about it every minute."
"Thank you for patience and endurance. You have won the Lois Award."
"Hang it with my other plaques."
"I watched the dawn from your sun deck. It was a nice one, with thunderheads. I came to the astonishing conclusion that I better not try to give anything until I've built up something to give. Otherwise, it's just taking."
"In the morning I'm often anti-semantic."
"Any future aggression, if there is any, will have to be yours."
"Sounds valid."
Ja aika ajoin MacDonald yllättää pohdinnoillaan, esimerkiksi tässä miehen ja naisen roolien pohdinnassa:
She looked at me with gentle indignation. She was what we have after sixty million years of the Cenozoic. There were a lot of random starts and dead ends. Those big plated pea-brain lizards didn't make it. Sharks, scorpions and cockroaches, as living fossils, are lasting pretty well. Savagery, venom and guile are good survival quotients. This forked female mammal didn't seem to have enough tools. One night in the swamps would kill her. Yet behind all that fragility was a marvelous toughness. [...]
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti