torstai 28. helmikuuta 2013

Neil Gaiman: The Sandman. Volume 7 - Brief lives

Neil Gaiman ja Sandman-sarja on muodostunut käsitteeksi. En ole näitä sarjakuvakirjoja kuitenkaan lukenut, ennen tätä sarjan seitsemännettä osaa, jonka on sanottu olevan hyvä kohta aloittaa tutustuminen kirjoihin: The Sandman. Volume 7 - Brief lives (DC Comics, 1994; ISBN 978-1-56389-138-0).


Tämän sarjakuvakirjan kuvittajina ovat Jill Thompson, Vince Locke ja jälkisanat on kirjoittanut Peter Straub.

Sandman-sarjan päähenkilöt ovat Dream (eli Sandman) sekä hänen kuusi sisarustaan Despair, Desire, Delirium, Death, Destiny ja Destruction. Tässä seitsemännessä osassa keskeisessä roolissa on Delirium eli "Houre", mikä tarkoittaa että aika ennalta arvaamatonta on tapahtumien kulku.

Delirium etsii Destruction-veljeään, joka on kadonnut jonnekin Maapallolle, mutta etsintään tulee monenlaista mutkaa, kun yritetään jäljittää kuolematonta olentoa joka ei halua tulla löydetyksi.

En ole ihan täydellisen vakuuttunut Gaimanin neroudesta, mutta kyllä tässä sarjakuvassa jotain mieleenpainuvan kummallista on, jotain sellaista joka tuntuu syvästi inhimilliseltä ja samalla kuitenkin on jotakin kokemuksen tuolta puolen.

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Terry Moore: Strangers in paradise - Pocket edition 1

Terry Mooren kirjoittama ja piirtämä sarjakuvakirja sai moneen otteeseen ihmettelemään, mihin tässä oikein ollaan menossa: Strangers in paradise - Pocket edition 1 (Abstract studio, 2004; ISBN 1-892597-26-8). Kirjassa on 344 sivua ja sen lukeminen kesti jonkin aikaa, sen verran paljon tavaraa kuviin on sisällytetty.


Mooren tavassa piirtää sarjakuvaa on melkoista ilmeikkyyttä, ja hahmot myös muuttuvat. Ja mistä on kyse? Ihmissuhteista, eräänlaisesta kolmiodraamasta, mutta samalla kyse on myös elämän mahdollisuuksien geometriasta, siitä millaisiin asentoihin ihmisten suhteet voivat asettua.

Ihmissuhteista, ystävyydestä ja rakkaudesta on kyse, mutta samalla tässä on myös jännitystä riittäviin, ehkä vähän liikaakin, koska tarinaan on punottu myös kertomus gansterilta huijatuista rahoista ja niiden takaisin perinnästä.

Ihan kaikilta osin tarina ei pitänyt kutiaan, logiikassa oli aukkoja, mutta mikäs siinä, voi näinkin sarjakuvakirjalle käydä, varsinkin kun yhdistellään eri tyylilajeja kuten tässä teoksessa. Vaikutuksen Moore joka tapauksessa tällä kirjalla tekee.

tiistai 26. helmikuuta 2013

Abby McDonald: Sophomore switch

Feministisiäkin painotuksia löytyy Abby McDonaldin esikoisromaanista Sophomore switch (Candlewick Press, 2010; ISBN 978-0-7636-5181-7). Kirja löytyi Helmetin kautta e-kirjana, ja on hyvinkin nopealukuinen, varsinkin sieltä täältä selattuna.



Romaani on humoristinen kuvaus kahdesta opiskelijasta, jotka vaihtavat opiskelupaikkojaan muutamaksi kuukaudeksi. Oxfordissa opiskeleva Emily matkustaa Kaliforniaan, ja Tasha puolestaan toiseen suuntaan.

McDonald rakentaa tarinan kahden erilaisen ja erilaisessa opinahjossa opiskelevan hahmon ristiriidoille: toisaalla on elististinen ja urasuuntautunut Oxford/Emily, toisaalla merenrannalla itseään ruskettavat ja juhlia harrastavat kalifornialaiset opiskelijat kuten Tasha.

Tarinassa on ehkä liikaakin symmetriaa, sillä käy ilmi että kumpikin opiskelijoista on lähtenyt pakoon umpikujaan ajautunutta tilannettaan, eikä sopeutuminen uuteen ympäristöön ole helppoa. Brittien ja amerikkalaisten stereotypioita viljellään taajaan, mutta kieltämättä McDonald osuu välillä herkullisesti maaliin.

Tashaa pidetään Oxfordissa kummajaisena, jolla ei ole edellytyksiä älyllisesti haastavampaan opiskeluun:

The truth stings me hard behind my rib cage. My work is "fine," but she's still writing me off just because I wear cute skirts and keep my hair blown out. It's clear she's never seen Legally Blonde. Aren't smart people supposed to be above this kind of blatant discrimination?


Emily puolestaan tuntee rauhattomuutta älyllisten haasteiden puutteesta, mutta saa elämänsä kuriin ottamalla käyttöön tiukan päiväohjelman:

After my mini-breakdown at the beach, I don't accept any more of Morgan's invitations. As much as I want to get along here, I can't bear the thought of that panic or uncertainty again, so by the end of my third week, I'm back in a perfectly structured routine, every hour from eight until five neatly accounted for - thanks to my wall-chart organizer. Morning runs, library sessions, classic film watching, and, of course, classes; if I ever get lonely or start to question what I'm doing here, all it takes is a quick glance above my desk at the daily schedule to calm myself down again.


Ja loppujen lopuksi kirjassa on kyse eräänlaisesta roolileikistä, siitä että vaikka ympäristö muokkaa ihmistä, ei ole välttämättä niin ettei olisi mahdollisuuksia muuhunkin, jos vain uskaltaa yrittää. Paikka paikoin teksti tuntuu tv:n muuntumisohjelman parodialta, esimerkiksi tässä Tasha muuttaa tyylinsä päinvastaiseksi aiempaan verrattuna:

For the next couple of hours, I do what I do best. I shop. Bargains, new styles, and cool looks are in my blood, only this is like a reverse experience for me: I look around the store, and if something cute catches my eye, I put it down and find the total opposite. That sparkly black low-draped top? I ditch it for a high-necked Victoriana-style white blouse. A denim skirt with torn edges and a studded belt? I leave it on the rack and go pick out a knee-length plaid pencil skirt.


Romaani on eräänlainen pelikuvamainen kertomus itsetuntemuksen löytämisestä vieraassa kulttuurissa ja ympäristössä. Samalla pohditaan sitä, missä määrin Oxfordin älyllisyys tai Kalifornian pintakulttuuri oikeastaan määrittelevät naisen roolia yhteiskunnassa. Mikä tekee feminististä feministin?

The unwritten. 3 - Dead man's knock

Mike Carey ja Peter Gross jatkavat Tommy Taylorin tarinaa sarjakuvakirjassa The unwritten. 3 - Dead man's knock (DC Comics, 2011; ISBN 978-1-4012-3046-3). Alunperin kirjan sarjakuvat ovat ilmestyneet lehdissä nimellä The unwritten 13-18.


Sarjakuvakirjassa on 160 sivua, eli ihan lyhyt tarina ei ole kyseessä. Tom etsii isäänsä, kirjailija Wilsonia, ja samaan aikaan salaliittolaiset yrittävät savustaa Wilsonin esiin julkaisemalla hänen nimissään Tommy Taylor -kirjojen kauan odotetun 14. osan, jonka sisältö on salaliittolaisten tuottamaa roskaa.

Kirjassa kerrotaan myös kuka salaperäinen Lizzie Hexam oikeastaan on, ja lukija voi seurata Lizzien tarinaa itse valitsemaansa polkua pitkin. Ei hassumpi tapa uudistaa sarjakuvakerrontaa.

No, täytyy myöntää että luin sarjakuvakirjan yhdeltä istumalta, ja varmasti jatkan vielä sarjan lukemista, mutta pidän tässä välissä jonkin verran taukoa, sen verran on syytä hengähtää, ettei tuntuisi liikaa siltä että tarina toistaa itseään.

maanantai 25. helmikuuta 2013

John D. MacDonald: Vaarallista kiiltoa

John D. MacDonaldin Travis McGee -dekkareiden sarja alkoi tästä kirjasta, joka ilmestyi vuonna 1964 ja suomennettiin heti perään: Vaarallista kiiltoa (Vaasa, 1966; suom. U. Maajärvi; kontrollinumero cls0022744). Teos löytyy suomennettuna Helmetin kautta, mutta se ei ole lainattavissa.


Englanninkielinen teos on nyt kuitenkin saatavilla Helmetistä e-kirjana: The deep blue good-by (Random House, 2013; ISBN 978-0-307-82725-8). Samalla kävi ilmi, että Helmetissä on suomennetun dekkarin tiedoissa englanninkielisessä nimessä virhe, good-bye kun pitää olla good-by.

Kun näitä McGee-dekkareita lukee muutaman, huomaa väkisinkin että teosten nimissä on aina jokin väri, sininen, oranssi, pinkki, harmaa...

Ja muutakin yhteistä näissä on, nimittäin jokaikisessä on täsmälleen sama tarina, joka etenee kuin juna raiteillaan. Mikään yllättävien käänteiden mestari ei MacDonald ollut, vaan hänellä oli mitä ilmeisimmin tavoitteena pitää lukija turvallisesti aina saman tarinan koukussa, mitäpä reseptiä muuttamaan jos se kerran toimii.

Aikoinaan nämä dekkarit olivat hyvinkin suosittuja, mutta MacDonaldin kuoltua, 1980-luvun jälkeen, ei niitä juuri muistettu. Kunnes nyt ne ovat ilmeisesti saamassa jonkinlaisen uuden tulemisen mahdollisuuden e-kirjana. Se miksi kiinnostus näihin dekkareihin lopahti johtui ehkä osittain siitä, että toiset kirjoittajat tarjosivat yllättävämpiä juonenkäänteitä, ja MacDonald alkoi tuntua kovin kaavoihinsa kangistuneelta.

Mutta toisaalta hän oli monessa asiassa aikaansa edellä, esimerkiksi luonnonsuojelusta hän kirjoitti ennen kuin siitä syntyi isompaa hälyä, jo 1960-luvulta alkaen.

Teos on lyhyt, Helmetin mukaan suomennettu kirja on 146-sivuinen, ja e-kirjassa on vain parisataa sivua. Ja nopeasti tämmöisen tarinan lukaisee, vaikka toisaalta on kyllä sanottava että ei MacDonald yhtään hassumpi ole tarinan kuljettajana, ennustettavasta juonesta huolimatta: pulaan joutunut neito jota pahis kiusaa, McGee lupaa palauttaa neidolle hänen riistetyn omaisuutensa ja siinä samalla hän myös palauttaa arvon neidiltä kadonneen itseluottamuksen.

Ja McGee, hän tietysti on riittävän kova tyyppi pistämään pahikset järjestykseen:

I am tall, and I gangle. I look like a loose-jointed, clumsy hundred and eighty. The man who takes a better look at the size of my wrists can make a more accurate guess. When I get up to two twelve I get nervous and hack it back on down to two oh five. As far as clumsiness and reflexes go, I have never had to use a flyswatter in my life. My combat expression is one of apologetic anxiety. I like them confident. My stance is mostly composed of elbows.


Aika ajoin tuntuu siltä että MacDonaldilla on ollut hauskaa tekstin kirjoittamisessa, vaikka kovin paljon hän ei turhaan hymynkareeseen syyllistykään:

The breakfast was rather silent, but not with strain.

After pouring second coffees, she sat and looked at me and said, "I'm being a hell of a problem to you, Trav."

"I worry about it every minute."

"Thank you for patience and endurance. You have won the Lois Award."

"Hang it with my other plaques."

"I watched the dawn from your sun deck. It was a nice one, with thunderheads. I came to the astonishing conclusion that I better not try to give anything until I've built up something to give. Otherwise, it's just taking."

"In the morning I'm often anti-semantic."

"Any future aggression, if there is any, will have to be yours."

"Sounds valid."


Ja aika ajoin MacDonald yllättää pohdinnoillaan, esimerkiksi tässä miehen ja naisen roolien pohdinnassa:

She looked at me with gentle indignation. She was what we have after sixty million years of the Cenozoic. There were a lot of random starts and dead ends. Those big plated pea-brain lizards didn't make it. Sharks, scorpions and cockroaches, as living fossils, are lasting pretty well. Savagery, venom and guile are good survival quotients. This forked female mammal didn't seem to have enough tools. One night in the swamps would kill her. Yet behind all that fragility was a marvelous toughness. [...]

The best British short stories

Nicholas Royale on toimittanut erikoislaatuisen novellikokoelman, joka piti otteessaan: The best British short stories (Salt, 2012; ISBN 978-1-907773-18-1). Novellien tyylilajit vaihtelivat lähestulkoon asia-artikkelista kokeelliseen kerrontaan, mutta kaikissa kyllä oli sitä jotain joka saa novellin lukijan hereille.

Pidin paljon Robert Shearmanin "luomiskertomuksesta" novellissa "Dark space in the house in the house in the garden at the centre of the world". Shearman kertoo uudelleen tarinan Aatamista ja Eevasta ja kielletystä hedelmästä, ja samalla ihmisten ja jumalan suhteesta. Niin, ja ehkä jonkinlainen pelastus lopulta löytyy, tosin sitä ennen on jumala kuollut ja haudattu puutarhaan.

Hassumpi ei ollut myöskään Jeanette Wintersonin novelli "All I know about Gertrude Stein", joka tuntui hyvin asialliselta artikkelilta mutta novellihan tässä oli kyseessä, hyvinkin kirjallinen sellainen.

Ja Michael Marshall Smithin novelli "Sad, dark thing" jätti lukijan ihmettelemään, kuten hyvän novellin kuuluukin: mistä tässä oikein olikaan kyse.

Jonkin verran epätasaisuutta novelleissa oli, ja esimerkiksi Will Selfin novelli "iAnna" tuntui lähinnä pikkunäppärältä sormiharjoitukselta, mutta silti, tämä kokoelma on herkkua novellien ystäville.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

The unwritten. 2 - Inside man

Tommy Taylorin tarina jatkuu Mike Careyn ja Peter Grossin sarjakuvakirjassa The unwritten. 2 - Inside man (DC Comics, 2010; ISBN 978-1-4012-2873-6). Melkoista menoa tässä 150-sivuisessa kirjassa on, mukana ovat lehdissä ilmestyneet The unwritten -sarjakuvan numerot 6-12.


Kirjasarjan ykkösosa päättyi siihen, että Tom - Tommy Taylorin "esikuva" todellisuudessa - joutui pidätetyksi murhista epäiltynä. Nyt Tom on vankilassa, jossa alkaa tapahtua kummia. Tuntuu siltä, että kukaan ei ole ihan miltä näyttää.

Tarina jaksaa edelleen vetää, vaikka paikka paikoin tuntuikin siltä että matkaan tulee mutkia kovin tarkoituksellisella tavalla. Toisaalta Tomin kyvyttömyys hyväksyä tilanteensa on varsin mainio vaihtoehto sellaiselle tyypillisemmälle sarjakuvakuvakerronnalle, jossa ei koskaan ihmetellä mitä ihmeellisimpiä tapahtumia.

En ole ihan varma, pidänkö näistä tarinoista, toisaalta ne kyllä ovat visuaalisesti vahvoja ja tarinaltaan omaperäisiä, puhumattkaan siitä että tässä pohditaan mielenkiintoisella tavalla kirjallisuuden merkitystä ihmisen ymmärtämälle todellisuudelle.

Mutta silti, aivan täydellisiä nämä sarjakuvat eivät ole, vaikka sitä ei voi kieltää etteikö näissä kirjoissa olisi syvällisempää sisältöä, nämä saavat ajattelemaan.

lauantai 23. helmikuuta 2013

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

Jennifer Eganin romaani on melkoinen paketti, ja tässä kävi niin että lainasin kirjan tajuamatta, että olin romaanin jo lukenut, englanniksi. Mutta silti jaksoin tätä lukea: Aika suuri hämäys (Tammi, 2012; suom. Heikki Karjalainen; ISBN 978-951-31-6594-9).

Teos on saanut vuonna 2010 sekä Pulitzer-palkinnon että National Book Critics Circle -palkinnon.

Ihastelin kesällä 2012 kirjoittamassani kirja-arviossa teoksen englanninkielistä alkuperäisversiota A visit from the Goon Squad, ja suomennos on mainiota työtä sekin.

Monet osittain hämäriksi kielikuviksi jääneet termit aukesivat suomeksi aivan toisella tavalla. Toisaalta alkuperäisversiossa on jotain sellaista vaikeasti hahmotettavaa alkuperäisyyttä, joka suomeksi käännettynä ei toimi aivan yhtä hyvin.

Ei hassumpi romaani, ja vaikka teos ei tehnyt nyt yhtä suurta vaikutusta kuin ensimmäisellä kerralla, ei tämä mikään mitätön tusinaromaani ole, se on myönnettävä.

perjantai 22. helmikuuta 2013

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu

Pete Suhonen tarttuu melkoiseen aiheeseen, kansallissosialistiseen ääriliikkeeseen, ja punoo tästä kertakaikkisen reippaan tarinan: Hitlerin kylkiluu (WSOY, 2012; ISBN 978-951-0-39308-6). Kirjan "sankarit" ovat varsinaisia reppanoita, kukin heistä on omalla tavallaan totaalisen nyrjähtänyt, ja aina kun tuntuu ettei enää voisi mennä hullummin, niin menee.

Kirjan huumori tehoaa kai sen takia, että se on sellaista joka voisi olla tottakin, ja ehkä onkin, mikä saa lukijan pelkäämään: entä jos...

Poliittisella äärilaidalla tässä romaanissa eletään, sellaisissa ympyröissä että mitä kummallisimpien "avujen" ansiosta päivälehtien palstoille viime vuosina rynnineet hahmot tuntuvat ihan keskivertosuomalaisilta romaanissa esiintyvään porukkaan verrattuna.

Suhonen tuntuu nauttivan siitä, että saa tehdä politiikoista niin räjähtäneitä karikatyyrejä että kaikki uskottavuus on kadonnut jo sata sivua sitten. Mutta, mikä kummallisinta, silti tämä romaani pysyy koossa, jotenkin tässä tuntuu olevan jotain olennaista suomalaisesta todellisuudesta, ja samalla jotain yleismaailmallisesti totta.

torstai 21. helmikuuta 2013

Ansel Adams: An Autobiography

Ansel Adamsin elämänkertakirja, siitä tässä on kyse: An Autobiography (Thames and Hudson Ltd., 2. painos, 1986; ISBN 0-500-54111-6). Kirja valmistui vähän ennen Adamsin kuolemaa, ja kansikuvassakin komeilee jo selvästi ikääntynyt valokuvaaja. Ja eilen sattui olemaan Adamsin syntymäpäivä (20.2.1902 San Francisco, Kalifornia, Yhdysvallat), joten tämän kirja-arvion julkaiseminen on melkeinpä ajankohtaista.


Adams kertoo kirjassa tekemisistään laajasti ja perusteellisesti, ja vaikka valokuvillakin on roolinsa, kyllä tämä ennen kaikkea elämäkerta on, kuvaus kaikesta siitä mitä Adams ehti uransa aikana tehdä.

Ja kirjasta löytyy tietenkin kuva Adamsista opettamassa, niin sanottu "vuorisaarna-valokuva", jossa Adams luennoi oppilailleen vuoren huipulla seisten.


On hienoa, että tämä kirja on lainattavissa pääkaupunkiseudun kirjastojen Helmet-järjestelmästä. Adams oli ainutlaatuinen valokuvaaja, tekninen virtuoosi joka pystyi jotenkin kummallisella tavalla näkemään maisemassa sellaista joka pysäyttää katsojansa uudelleen ja uudelleen.

Ja mainittakoon vielä TOPin postaus Adamsista, ja sen mainio kommentti jossa Jim Hughes muistelee Adamsille järjestettyjä 80-vuotisjuhlia.

Tomi Sonster: Luonnos seikkailuksi

Tomi Sonster kirjoittaa surrealistista fantasiaa, runoina: Luonnos seikkailuksi (ntamo, 2012; ISBN 978-952-215-192-6). Kirjan voisi sanoa olevan myös tieteiskirjallisuutta, ja ainakin se on selvää että ihan tavanomaisesta todellisuuden kokemuksesta tässä ei ole kyse.

Kirjan runot kytkeytyvät toisiinsa ja lukija joutuu pohtimaan, keitä runojen "tulkitsijat" ovat, miten he hallitsevat runoissa kuvatun kaupungin todellisuutta.

Osa runoista on vähemmän fantastisia, mutta niissäkin on epätavanomainen koukku, niissäkin avautuu ovi jotenkin vinosti toiseen:

Saan perinnöksi miljoonan.
Laitan sen poikimaan.
Sillä aikaa, kun
tuijotan tietokoneen ruutua ja harkitsen sijoituksia,
poikani putoaa portaita ja saa aivovamman.
Annan rahat hyväntekeväisyyteen,
poikakoti syttyy tuleen.

Ja vielä katkelma, erään runon lopusta, olisiko tässä teemana liikenneturvallisuus, tai sitten jotain ihan muuta:

Raadonsyöjä lappaa vaan aivoja suuhunsa.
Stop-merkki on sen lusikka.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Nora Roberts: A will and a way

Viihdekirjallisuus ja rakkausromaanit, jep. Nora Roberts, jep. No, tulihan nyt selvitettyä mistä näissä pikaluettavissa hömppäkirjoissa on kyse: A will and a way (Silhouette, 2011; ISBN 978-1-4592-7338-2).


Kirja kertoo taisteluparista Pandora McVie ja Michael Donahue, joille heidän Jolley-setänsä testamenttaa omaisuutensa, sillä ehdolla että he pystyvät elämään puoli vuotta saman katon alla sedän talossa. Jep, tässä on kaksi näennäisesti toisiaan inhoavaa kiiltokuvatyyppiä, jotka 219 sivun mittaan ottavat yhteen tavalla jos toisellakin, ja kyllähän ne perinteiset miehen ja naisen romanttiset roolit sieltä lopulta tietysti löytyvät.

Kirjan dialogi ei ole hassumpaa, jos se ei olisi niin sataprosenttisen sokeroitua:

"Popularity's such a strain, isn't it, darling?"

Michael turned in his chair to give her a long, narrowed look. "Eavesdropping's so rude, isn't it, darling?"

She shrugged but didn't come in. "If you'd wanted privacy, you should've closed your door."

"Around here you have to nail it shut for privacy."

One brow raised, head slightly inclined, Pandora looked as aloof as royalty.

"Your phone conversations have absolutely no interest for me. I only came up as a favor to Charles. You've a package downstairs."

"Thanks." He didn't bother to hide amusement at her tone. If he knew Pandora, and he did, she'd listened to every word. "I thought these were your sacred working hours."


Hömppää, jep. Ja Nora Robertsia ei tarvitse enää jatkossa lukea.

Donald E. Westlake: Kadonnut murhaaja

Donald E. Westlake kirjoitti salanimellä Richard Stark kovaksikeitettyjä tummanpuhuvia jännäreitä, joissa ei juurikaan huumoria ollut. Mutta silti jokin näissä romaaneissa viehättää, ehkä se että synkän kertomuksen rivien välissä on toinen kertomus, puheenvuoro amerikkalaisen yhteiskunnan tilasta. Kova tarina tämä on: Kadonnut murhaaja (Viihdeviikarit, 1987; suom. Pertti Koskela; ISBN 951-611-190-4).

Kirjan päähenkilö on Parker, murtovaras jonka junailemat keikat lähentelevät täydellisyyttä, ammattimies joka ei kaihda koviakaan keinoja. Tällä kertaa kohteena on rock-konsertti purkutuomion saaneessa talossa, jonne keikan tuotot jäävät yön yli odottamaan pankkiin viemistä.

Keikka onnistuu, mutta sitten käy niin että joku alkaa vainota ryöstöporukan jäseniä, yhtä toisensa jälkeen.

Westlaken Parker-hahmo tuo esille sen, miten kovaa rikollisen elämä tosiasiassa on, kaikesta jännityksen viehätyksestä huolimatta. Koko ajan on oltava omillaan, valmiina puolustamaan itseään, ilman että voi turvautua kenenkään apuun. Rikollisen elämä voi päällisin puolin viehättää, mutta tällä kolikolla on hyytävän karhea toinen puoli.

tiistai 19. helmikuuta 2013

Eeva Tikka: Mykkä lintu

Eeva Tikka on kirjoittanut romaanin, jonka lukeminen jäi aivan viime tippaan, sillä kirjaston laina-aika oli lopussa kolmen uusimiskerran jälkeen. Tässä romaanissa oli surullista, satumaista hohdetta: Mykkä lintu (Gummerus, 2004; ISBN 951-20-6693-9).

Minulla oli sellainen käsitys, etten ollut lukenut yhtään Tikan kirjaa ennen tätä, mutta olin väärässä, sillä ainakin teoksen Satuja olen lukenut, ja siitä myös arvion kirjoittanut.

Jonkin verran samanlaista tunnelmaa oli tässä romaanissa, joka yhdisteli tapahtumia monessa eri aikaskaalassa: päähenkilön lapsuudessa, päähenkilön avioliiton loppuvaiheilla, ja "nykyisyydessä", keskellä retriittiin vetäytymistä.

Kirja oli hyvinkin realistinen kuvaus pitkän avioliiton loppuhetkistä, kun ero tulee, ja kaikki siihenastinen tulee kyseenalaistettua. Oliko onnea ollutkaan, mikä oli kaiken merkitys?

Samalla kirjassa on muistojen, lapsuuden juonne, jossa liikutaan myös satua muistuttavissa maisemissa, sellaisissa jotka kertovat jostakin rationaalisen älyn tavoittamattomasta, siitä mikä on sanojen tuolla puolen, mykkyyden takana.

Hieno romaani, ja vaikka välillä tuntui siltä että tarinan osaset eivät aivan osu toistensa kanssa kohdalleen, kyllä tämä romaani kertomisen arvoisen tarinan tuo lukijalle.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Billy Bragg - Still Suitable for Miners

Andrew Collins on kirjoittanut elämäkerran englantilaisesta muusikosta, josta en tiennyt paljon mitään ennen tämän kirjan lukemista: Billy Bragg - Still Suitable for Miners (Ebury Publishing, 2013; ISBN 9780753549230).



Joskus käy niin, että kirjaan tarttuu sen kansikuvan takia, ja niin tapahtui tämän kirjan kanssa. Ja koska teos on julkaistu erinäköisinä versioina joissa on hyvinkin erilaiset kansikuvat, olisi teos saattanut jäädä kokonaan huomaamattakin.

Kirjaan kirjoittamassaan esipuheessa Bragg antaa eräänlaisen kautta rantain kehun elämäkerran kirjoittaneelle Collinsille:

I had been approached by a few would-be biographers in the past but they were mostly earnest young men who I feared would portray me as some working-class hero whose life had been one long hard struggle. These were the same kind of people who described my friends as being 'a bit lumpen'. Andrew at least knew enough about me to realise that the personal was at least as important as the political, and that my life was a mess of contradictions [...]


Ja Collins puolestaan tiivistää Bragging elämän lähestulkoon yhteen tekstikappaleeseen:

But it's not about politics. It's about this bloke.

Ex-punk, ex-soldier, ex-member of the Labour Party; one or two people and institutions have been left behind in 40 years, but it's the names and places that stayed with Billy Bragg that maketh the man. He failed his eleven-plus and never went to college. Punk failed him and he joined the army. He passed basic training with flying colours and left after 90 days with a two-fingered salute. In 1982, he chose his weapon - the guitar - travelled the world, met interesting people and knocked them dead.


Vuonna 1983 Braggin ura lähti nousuun, sitä voi pitää käänteentekevänä kaikessa siinä mitä hän myöhemmin tuli tehneeksi:

A pop career is like a damp pile of twigs - it sits there for ages, unloved and pathetic, and then suddenly it catches light, turning into a blazing, acrid-smelling bonfire within seconds, spreading warmth and orange light all around. It takes only one bright spark to set it off.

At the beginning of the year, Billy hadn't even recorded his debut album. At the end of it, Life's A Riot was Number One in the indie charts, Number 44 in the real charts and rising, and Number Three in NME's esteemed Vinyl Finals, the writers' albums of the year. How did that happen?


Ja mainittakoon vielä Mermaid Avenue, Braggin ja Wilco-yhtyeen yhteistyönä tehty albumi Woody Guthrien lauluista. Noloa sanoa, mutta tämä albumi oli ainoa Braggin musiikkiin liittyvä teos, josta olin edes jotain kuullut. No, nyt tiedän edes jotain enemmän.

Jarkko Sipilä: Suljetuin ovin

Pidin taukoa Jarkko Sipilän dekkareiden lukemisessa, koska Sipilä tuntui politikoivan kirjoissa tavalla josta en pidä. Mutta sitten kuitenkin tartuin tähän uuteen dekkariin, eikä se huono ollut: Suljetuin ovin (Crime Time, 2012; ISBN 978-952-5918-75-5).

Joissakin aiemmissa Sipilän kirjoissa esillä ollut teema, oman käden oikeus, on tässäkin yksi keskeinen juonen elementti, ja samaten rikoksen ja rangaistuksen keskinäinen suhde, kysymys siitä milloin rangastus on riittävän kova rikokseen nähden.

Teoksessa oli myös erikoinen sivujuonne, tarina virkamiehistä (poliisi, ulosottoviranomainen ja niin edelleen) jotka ovat päättäneet rangaista liian lievällä tuomiolla päässeitä rikollisia omalla tavallaan: ulosottomies käy ovella, asunnosta tulee häätö, ja niin edelleen.

Teoksen päähenkilönä on Kari Takamäki, kuten ennenkin, ja tällä kertaa Takamäki lähipiireineen tuntuu joutuneen takaa-ajon kohteeksi, mutta syistä tähän ei ole tietoa. Erikoisefektejä on liiankin kanssa: tulipalo, autolla yliajon yritys, räjähteitä, ...

Ei tämä huono dekkari ole, suomalaiseksi, mutta edelleenkin jokin näissä kirjoissa häiritsee, ehkä maailmankuvan kapeus, se että todellisuudella on aina vain yksi oikea puoli, poliisin näkemys asiasta. Todellisia syitä ongelmiin ei näissä dekkareissa pohdita.

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

The unwritten. 1 - Tommy Taylor and the bogus identity

Jostain syystä tämä sarjakuva-albumi oli saanut vain kolme tähteä Helmet-järjestelmässä (kaksi arviota), vaikka muuten teosta on kehuttu: The unwritten. 1 - Tommy Taylor and the bogus identity (DC Comics, 2010; ISBN 978-1-4012-2565-0).


Kirjan tekijät ovat Mike Carey ja Peter Gross, värittäjinä Chris Chuckry ja Jeanne McGee, ja lisäksi teoksessa on alkusanat, kirjoittajana Bill Willingham. Sivuja teoksessa on 136, ja aluperin se on ilmestynyt lehtimuodossa nimellä The unwritten 1-5.

Kirja ei ollut ihan helppo päästä sisälle, sillä siinä on tarinoita tarinan sisällä. Se kertoo sarjakuvista, joiden tekijä Wilson Taylor on salaperäisesti kadonnut, ja hänen poikansa Tom Taylor joutuu kummallisten tilanteiden pyöritykseen.


Sarjakuvissa esiintyy Tommy Taylor -niminen hahmo, joka tuntuu perustuvan Tom-poikaan, mutta sitten herää kysymyksiä, onko Tom sittenkään oikeasti Taylorin poika. Samaan aikaan sarjakuvien hahmot ovat siirtymässä kirjojen sivuilta todellisuuteen. Mikä on totta ja mikä tarinaa?

Sen verran ison vaikutuksen sarjakuvakirja teki, että seuraava osa täytyy kyllä lukea, niin kesken tarina jäi tässä osassa.

lauantai 16. helmikuuta 2013

Shaun Tan: The lost thing

Shaun Tan on mahtava kuvakirjojen tekijä, minkä todistaa myös tämä lastenkirja, lyhyt mutta ilmeikäs: The lost thing (Hachette Australia, 2011; ISBN 978-0-7344-1138-9). Teos sai vuonna 2011 Astrid Lindgren -palkinnon.


Kirjassa on vain 36 sivua, mutta se tuntuu paljon pidemmältä, ehkä siksi että kullakin sivulla on niin tavattomasti pohdittavaa. Itseäni miellytti muun muassa se, miten Tan oli käyttänyt teknisiä piirrustuksia elementteinä kuvakirjan sivuilla, ne ikään kuin kommentoivat kuvakirjan tapahtumia.


Ja mitä kirjassa sitten tapahtuu? Löytötavaroista kirjassa on kyse, ja ehkä eksymisestä, joutumisesta eroon tutusta ja turvallisesta, ja myös löytämisestä, löytymisestä, oman paikan etsimisestä maailmassa. Ja muustakin tässä on kyse, pullonkorkeista, kaikesta selittämättömästä.

perjantai 15. helmikuuta 2013

David Wiesner: The three pigs

Kolme pientä porsasta ja iso paha susi, siinäpä tuttu tarina. Mutta mitä tapahtui todella sitten kun satu oli lopussa, sen kertoo David Wiesner tässä riemastuttavassa kuvakirjassa: The three pigs (Clarion Books, 2001; ISBN 0-618-00701-6).


Teokselle annettiin vuonna 2002 Caldecott Medal -palkinto vuoden parhaasta lapsille tehdystä kuvakirjasta.

Teos on nimenomaan kuvakirja, ei sarjakuva, ja iso osa teoksen huumorista perustuu sika-hahmojen ilmeikkyyteen, ne ovat söpöjä mutta eivät liian söpöjä. Samalla kirjassa pohditaan sitä, mistä saduissa ylipäänsä on kyse, ja miten eri sadut liittyvät toisiinsa.


Ja mikä parasta, kirja on mukavaa vastapainoa Disney-maailman tuotteistetulle todellisuudelle, jossa tarina paketoidaan valmiiksi ilman että kokijalle jää muuta roolia kuin elämysten kuluttaminen. Tässä teoksessa, lyhykäisyydestä huolimatta, on sitä jotain muuta.

torstai 14. helmikuuta 2013

Uuno Kailas: Palava laulu - valitut runot

Uuno Kailas (29.3.1901-21.3.1933) kirjoitti runoja vain vähän reilun vuosikymmenen ajan, mutta hänen tuotantonsa on jäänyt elämään, merkittäväksi osaksi suomalaisen runouden kaanonia. Tähän kirjaan on koottu vaikuttava valikoima runoja: Palava laulu - valitut runot (WSOY, 2000; ISBN 951-0-24385-X).


Teoksen esipuheessa Pertti Lassila pohtii runoilijan elämää ja tuotantoa, niin hänen nuoruuden kokemuksiaan Aunuksen sotaretkellä kuin elämän loppupuolen sairautta, skitsofreniaa ja keuhkotautia, johon Kailas kuoli.

Teoksen kuvitus sisältää tulenkantaja-taiteilijoiden töitä, Uuno Kailaan aikalaisista siis on kyse.

Kailaan viimeinen kokoelma oli Uni ja kuolema, jonka synnystä ja merkityksestä Lassila kertoo seuraavasti:

Vuosi 1931 oli kohtalokas. Kailaassa todettiin pitkälle kehittynyt keuhkotuberkuloosi. Viljo Kajava on kertonut Kailaan silloin tokaisseen: "Nyt olen vihdoinkin saanut taudin, joka pitää ajatukseni loitolla mielisairaudesta."

Kailas käytti mielisairaus- ja sairaalakokemuksiaan Uni ja kuolema -kokoelman materiaalina. [...]

[... ] Uni ja kuolema tähtää tulevaisuuteen, viittaa kohti tasapainoa ja vapautta, joka ei ole pelon saartama.

Mielisairauden tuottamaa materiaalia Kailas työsti erityisesti kokoelman ensimmäisessä osastossa, jonka monissa runoissa hän saavuttaa sanomattoman, kielentakaisen kokemuksen ilmaisemisessa tuloksia, joita suomalainen lyriikka ei koskaan hänen jälkeensä ole ylittänyt.


Lassila nostaa esille runon Partaalla, ja tämä runo totisesti teki vaikutuksen mielisairauden kuvauksena, ja samalla myös kuvauksena ihmisen elämästä ja peloista:

Minä pelkään huoneessani.
Minä pelkään ikkunaa
ja ihmisvarjoja, joita 
kuin liskoja, matelijoita 
se seiniin heijastaa.

Minä pelkään katsoa oveen.
Ovi aukee pimeään —
ripa kääntyä vois ja tulla 
ne joilla ei nimiä mulla, 
ne joita ma unissa nään...

Ja myöskin seiniä pelkään. 
Näen äkkiä vavahtain: 
nehän mitään eivät kestä, 
nehän ketään eivät estä —
ovat himmeä seitti vain.
[...]

Kailas ei minulle ollut mitenkään erityisen tuttu, muutamaa runoa lukuunottamatta, mutta nämä runot todistavat Kailaan kyvyistä, ne kestävät aikaa, ja jotenkin lohdullisesti ne myös auttavat näkemään pelkojen tuonne puolen, aikaan jolloin pelko hellittää.

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Pikku Närhi

Lauri ja Jaakko Ahonen ovat tehneet vaikuttavan kuvaromaanin (voi tätä sarjakuvaksikin sanoa), jossa käsitellään pelkoa, ja ihmisen suhdetta tuntemattomaan maailmaan: Pikku Närhi (Egmont, 2012; ISBN 978-952-233-597-5). Tekstiä kirjassa on vähän, mikä sopii aiheeseen; kuvitus on tummanpuhuvaa, mutta tummuudessaan herkkää.


Kirjassa puhutaan lapsista, tai lapsesta, yksinäisyydestä ja mielikuvituksesta, sekä niistä peloista joita maailma tarjoilee lapselle, tässä tapauksessa närhihahmoiselle linnulle.

Tapahtumapaikka on talo, jonka ikkunat on teljetty umpeen ja ulko-ovi lukittu, ja jossa Pikku Närhen ainoa ystävä on hämähäkki, joka auttaa kestämään tuntemattoman maailman luomia pelkoja.

Kuvaromaanissa puhutaan myös Pikku Närhen suhteesta äitiinsä, joka makaa sairaana sängyssä, ja samalla tulee mieleen että tässä puhutaan samalla muun kaltaisesta sairaudesta myös, kyvyttömyydestä toimia maailmassa, peloista jotka tunkevat esiin kaikkialta, ovista, ikkunoista ja seinistä.

Tämä kuvaromaani on selvästi tehty aikuisia varten, vaikka puhuukin lapsista, mutta lapsista puhuessaan kuvaromaani tuntuu tavattoman uskottavalta, se kertoo maailmasta lapsen silmin nähtynä, silloin kun pelko valtaa mielen.

Lisäys: Teos voitti Sarjakuva-Finlandian 2013. Palkinto osui kohdalleen!

tiistai 12. helmikuuta 2013

Kagan McLeod: Infinite kung fu

Kaikenlaisia sarjakuvakirjoja sitä onkin. Tämä Kagan McLeodin teos on melkoinen soppa kiinalaista taistelutaitoa ja magiaa sekä populaarikulttuurin ilmiöitä: Infinite kung fu (Top Shelf Productions, 2012; ISBN 978-1-6030-9121-3).


Sarjakuvakirjassa kerrotaan kung fun kuolemattomista mestareista, joiden oppipojat ovat joko sortuneet "myrkyllisen fung fun" (poison kung fu) kiusaukseen tai tulleet surmatuiksi. Mutta kaikki toivo ei ole vielä menetetty...


Kirjassa on monenmoista kauhu- ja taistelutaitoleffoista tuttua käännettä, ja elävät kuolleet ovat siitä rutiininomaisimmasta päästä. Taistelutaitojen osaamisessa riittää kilvoiteltavaa, samaan aikaan kuin paha keisari hautoo juoniaan ja haluaa palata takaisin elävien kirjoihin haamumaisesta olomuodostaan.


Sitä ei voi kieltää, etteikö tämän teoksen piirtäminen ja suunnittelu olisi vaatinut aivan valtavasti osaamista ja työtä. Mutta mikä tarkoitus tällä kirjalla on, sitä en kunnolla pysty ymmärtämään.

Lee Child: Killing Floor

Lee Child on yksi maailman myydyimpiä kirjailijoita, ja hänen esikoisromaaninsa syntyi kun hän sai potkut televisiohommista Manchesterissä: Killing Floor (Transworld, 2009; ISBN 9781409084815). Kirjan päähenkilö on Jack Reacher, entinen sotapoliisi joka kiertelee ympäri Amerikkaa.


Kirjassa Reacher saapuu Margraven pikkukaupunkiin Georgiassa hypättyään bussista ja käveltyää 14 mailia kaupunkiin. Melkein saman tien hän tulee pidätetyksi kaupungissa vastikään tapahtuneesta murhasta, ja poliisipäällikkö väittää nähneensä hänet murhapaikalla.

Child kirjoittaa kovaksikeitettyä tarinaa, jossa Reacher tuntuu päässeen erikoislaatuisen salaliiton jäljille. Mutta kerta kerran jälkeen jäljet häviävät, eikä totuus tunnu selviävän millään.

Childin sankarihahmo Reacher tuntuu kovin tutulta jo tässä kirjassa, ja samaa tarinaa kerrotaan uudelleen ja uudelleen sarjan myöhemmissä kirjoissa: sankari saapuu kaupunkiin, joutuu väkivallan kierteen keskelle, ja pyörremyrskyn rauhoituttua on aika laskea ruumiiden lukumäärä. Aivot narikkaan -viihdettä siis.

maanantai 11. helmikuuta 2013

The surrogates, volume 2 - Flesh and bone

Tämä on jatkoa aiemmin lukemalleni sarjakuvalle, mutta tässä kerrotaan sarjan ensimmäistä osaa edeltävistä tapahtumista, syistä jotka johtivat ristiriitoihin: The surrogates, volume 2 - Flesh and bone (Top Shelf Productions, 2012; ISBN 978-1-6030-9218-0). Tekijöinä ovat Robert Venditti (teksti) ja Brett Weldele (piirtäminen ja väritys).


Sain kirjan lainaksi PDF-muotoisena e-kirjana, jonka lukeminen on hankalaa tietokoneen näytöltä, mutta onnistui lukeminen sitten kuitenkin. Kirjassa on samoja hahmoja kuin ensimmäisessä kirjassa, nyt nuorempina, ja poliisi Harvey Greer on uransa alussa kun kahakat keinotekoisten ihmisruumiiden ja niiden vastustajien välillä leimahtavat.


Kirjassa on myös muuta kuin sarjakuvamaista kerrontaa, esimerkiksi lehtiartikkeleita aiheesta, ja kyselylomake jossa selvitellään ihmisten asenteita keinoruumiisiin.


Tämä 2030-luvun Yhdysvaltoihin sijoittuva tarina toimii hyvin, ja vaikka tarinan tieteiselementit tuntuvatkin osin epäuskottavilta, kokonaisuus ei kuitenkaan hajoa palasiksi, ja ennen kaikkea teksti ja piirrosjälki täydentävät toisiaan erinomaisesti.

Monet kirjan teemat ovat luonnollisesti kommentteja tämän päivän maailmaan - terrorismi, teknologisen kehityksen harppaukset, vieraantuminen todellisuudesta - mutta samalla kirjan tarinaa voi pitää ajattomana puheenvuorona ihmiskunnan tilasta, samalla tavalla kuin antiikin tarinat pätevät tänäkin päivänä.

Hidas tanssi - mäntyrunoja

Maaseudun sivistysliitto on julkaissut runo- ja valokuvakirjan, jossa runot kertovat männyistä, ja valokuvat kuvaavat mäntyjä, lähikuvia männyn rungon kaarnasta ja puuaineksesta.


Pieni kirja, turhia selittelemättä tämä teki vaikutuksen: Hidas tanssi - mäntyrunoja (Maahenki, 2012; ISBN 978-952-5870-73-2). Teoksen toimittaja on Risto Rasa ja valokuvat ovat Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon.

Teoksessa on 135 sivua, aukeaman vasemmalla puolella valokuva, oikealla puolella runo, joista pieni makupala, Caj Westerbergin tyylinäyte:

Hippiäinen
piirtää männikön hiljaisuuteen
hiushalkeaman

Melkoinen työ on ollut löytää ja toimittaa nämä kaikki mäntyaiheiset runot, kerta kaikkiaan mainio kokoelma, yllätyksiä täynnä. Ja valokuvat mäntyjen kyljistä olivat hienoja kaikki, kukin kuin pieni abstrakti - ja tavattoman konkreettinen - luonnon taideteos.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Mikko-Pekka Heikkinen tarttuu suomalaisiin sotaromaaneihin ja yhteiskunnan jakautumiseen vauraaseen etelään ja köyhään pohjoiseen. Sisällissotahan siitä syntyy: Terveiset Kutturasta (Johnny Kniga, 2012; ISBN 978-951-0-38429-9).

Helmet-järjestelmässä kirja oli saanut viisi tähteä (kaksi arvioijaa) sekä kommentin, joka kovasti kehui kirjaa.

Minulla oli kirjan suhteen se ongelma, että juuri tätä teosta ennen luin Cormac McCarthyn väkivallan kierrettä käsittelevän romaanin Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta, joka on kertakaikkisen viiltävä ja täydellisyyttä hipova kuvaus sotajoukosta (tai pikemminkin rosvojoukosta), joten pakostakin Heikkisen romaani tuntui alimittaiselta.

Ja lisäksi alkoi vaikuttaa siltä, että Heikkisen romaani on pitkitetty vitsi etelän vegaani-nörteistä ja pohjoisen lihansyöjä-bensanpolttajista. No, kyllä kirjassa syvällisempääkin ainesta on, ja se kyseenalaistaa vallitsevia ajatusmalleja, toki myös herättelee henkiin vanhaa kunnon "Helsingin herrat" -kapinallisuutta.

Näin Heikkinen maalailee maisemia pohjoisen ja etelän välisellä demilitarisoidulla vyöhykkeellä hiukan ennen tositoimien alkamista:

Se näytti tavalliselta suomalaiselta metsältä. Ei puita, vain ruvelle aurattua maata.

Juurakot ja hakkuujätteet irvistivät kuin ihosta revityt, pystyyn kuivuneet verisuonet. Suomen luonto oli myyty kansainvälisille paperijäteille. Sitten se oli repäisty rullasta ja pyyhkäisty peräreikään jossain kasvavalla markkina-alueella. Taloustoimittajat olisivat voineet estää tuhon paljastamalla poliitikkojen ja metsäyhtiöiden mafian. Sen sijaan ne hymistelevät nätisti vieressä. Joululahjapullot ja Lapin-seminaarit ovat katkaisseet kynät.

Lumi jäädytti maiseman ruumista. No, yksi ero tavalliseen hakkuuaukeaan tuolla rytömaalla on. Se pursuaa miinoja. Mutta jos ne räjähtäisivät, maaston ulkonäöstä sitä ei erottaisi.


Pohjoisen separatistit kuvataan melkoisen railakkaalla tavalla, viitaten yhtä lailla Somaliaan kuin vaikkapa Baskeihin. Ja antisankareita piisaa, niin että samalla kun pohditaan "mitä Koskela olisi tehnyt" törmätään yhteen jos toiseenkin käytännön kompastuskiveen, esimerkiksi siihen että sotilaat pitävät blogia rintaman tapahtumista.

Vaihtoehtoinen tulevaisuudenhistoria tässä on kyseessä, dystopia maan kahtiajaosta, mikä ansaitsee hatunnoston (tai pikemminkin ehkä kypärännoston), vaikka tarina ei oikein lentoon lähdekään; vai olisiko vertailukohtani vain ollut liian kova.

lauantai 9. helmikuuta 2013

Cormac McCarthy: Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta

Cormac McCarthy on moneen kertaan palkittu ja kiitelty amerikkalainen nykykirjailija, ja tämä on hänen pääteoksensa: Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta (WSOY, 2012 ; suom. Kaijamari Sivill; ISBN 978-951-0-38568-5).

Länkkäri tässä on kyseessä, voisi ajatella, sillä 1850-luvun Amerikkaan sijoittuvaa lännentarinaa tässä muokataan uuteen uskoon. McCarthy kertoo nimettömäksi jäävän "pojan" tarinaa kiertolaisena eri puolilla länttä, jossa taistellaan niin intiaanien, amerikkalaisten kuin meksikolaistenkin kanssa, kaupunkien paikallisia asukkaita unohtamatta.

Kirjan takakannessa on lainaus tekstistä, jota voi hyvin pitää romaanin mottona: "Kun lampaat eksyvät vuosille, ne huutavat. Joskus tulee emo. Joskus susi."

McCarthyn teksti on konkreettista, toteavaa, usein lakonista, mutta aika ajoin se ryöppyää suurenmoisen runsaana ja rikkaana, kantaen koko tätä maailmaa kaikuina, kuvien kaleidoskooppina:

He pyydystivät hevosensa ja kääntyivät takaisin. Mikään ei siinä korkeassa erämaassa liikkunut paitsi tuuli. He eivät puhuneet. He olivat toisen ajan miehiä vaikka heillä oli kristityt nimet ja he olivat asuneet koko ikänsä erämaassa niin kuin heidän isänsä ennen heitä. Sodan he olivat oppineet sotimalla, miespolvet oli ajettu idän rannoilta mantereen yli, Gnadenhuttenin tuhkasta preerioille ja jokisuiston yli lännen verimaille. Vaikka maailmassa paljonkin oli salattua niin sen maailman rajat eivät sitä olleet, sillä se oli vailla äärtä ja määrää, ja siinä eli vieläkin kauheampia olentoja ja erivärisiä ihmisiä ja otuksia joita kukaan ei ole nähnyt ja silti mikään siitä ei ollut sen vieraampaa kuin oli oma sydän vieras heidän sisällään erämaineen ja petoineen.


Löysin teoksesta kirja-arvion, jossa selkeästi kuvataan kirjan keskeinen teema, taka-alalle vetäytyvän "pojan" ja valtaa itselleen kahmivan "tuomarin" välinen jännite. Tarinassa on paljon samaa kuin Joseph Conradin romaanissa Pimeyden sydän, mutta tämä tarina on vieläkin synkempi kuva yhteiskunnasta ja ihmisestä. Mutta toisaalta, jotakin lohdullistakin tässä on, kaikesta tavattomasta kärsimyksestä ja lohduttomuudesta huolimatta.

Mitä ihmisten pitäisi lapsilleen tehdä, siitä tässä teoksessa on kyse, ja myös siitä mitä lohtua on löydettävissä maailmasta missä varmaa on vain surkea loppu.

Kirjan takakannen lievetekstissä viitataan Harold Bloomin kirja-arvioon, jonka mukaan tuomari Holden on "koko amerikkalaisen kirjallisuuden kauhistuttavin hahmo".

Ehkä näin onkin, mutta kyse ei ole kauhuromaanin kauhistuttavuudesta, vaan jonkinlaisesta arkipäivän banaalista kauhistuttavuudesta yhdistettynä eräänlaiseen renensassineroon, joka haluaa dominoida kaikkia ympärillään olevia, määrätä siitä millainen maailma on ja miten sitä tulkitaan.

perjantai 8. helmikuuta 2013

Marko Hautala: Unikoira

Marko Hautalan kauhuromaani teki vaikutuksen, varsinkin tarinan alussa, kun säikeet alkoivat kietoutua toisiinsa: Unikoira (Tammi, 2012; ISBN 978-951-31-6853-7). Mutta kuten usein käy, tarinan veto alkoi hiljalleen hiipua, ja kirjan lopussa tunnelma alkoi jo tuntua väljähtäneeltä. Mutta silti, kokonaisuutena oikein kelpo romaani.

Kirja limittää yhteen venäläisen Toporiv-kylän unenkantaja-myyttiä ja Suomessa kummallisessa "Eidolon-terapiassa" käyvää miestä, joka on toipumassa avioerostaan. Psykologialla, tai ehkä pikemminkin psykiatrialla, on tarinassa monenmoista roolia, alkaen psykoterapeutista henkilöhahmona ja päätyen kirjan unenomaisiin ja vääristyneisiin tunnelmiin.

Usein tehokkain kauhutarinan keino on jättää asioita selittämättä, ja tämä ehkä on syynä siihen että romaanin alku on niin tehokas, paikoitellen suorastaan hyytävä. Mutta sitä mukaan kun selityksiä aletaan antaa, putoaa tarinasta myös jännite.

Toisaalta on pakko arvostaa sitä, että Hautala on keksinyt monta oivaa koukkua klassisen kauhutarinan kehykseen, kyllä tässä omaperäisyyttä oli vaikka jännite hiljalleen hiipuikin.

torstai 7. helmikuuta 2013

Osmo Soininvaara: Vihreä politiikka

Kirjastosta lainaamani Osmo Soininvaaran kirja oli pakko palauttaa kolmen lainan uusimisen jälkeen, ja vähän hätäiseksi jäi sen lukeminen: Vihreä politiikka (Teos, 2012; ISBN 978-951-851-461-2).


Soininvaara kertoo kirjassaan mielenkiintoisesti vihreiden taustasta, niistä monenlaisista yhden asian liikkeistä jotka lopulta löysivät itsensä samasta puolueesta.

Ja tietenkin politiikkaa kirjassa on yllin kyllin, mutta jotenkin Soininvaara osaa kirjoittaa niin että hänen tekstinsä ei tunnu dogmaattiselta vaan on kuin hän osaisi katsoa omia ajatuksiaankin vähän etäännytetysti, kritiikkiä tarvittaessa viljellen.

Mitään ihmeempiä paljastuksia kirjassa ei ole tarjolla, mutta kieltämättä oli kiinnostavaa se miten pienistä asioista oli vihreiden menestys alkuaikoina kiinni: rekisteröityminen vaaleihin, lehtijuttu juuri ennen vaaleja, ... Ja kun sitten huomattiin, että muutkin ihmiset ovat valmiita äänestämään vihreitä, lähti kannatus nousuun.

Kun Soininvaara puhuu rikostuomioistaan, on kyse vähän toisenlaisesta aloitteellisuudesta kuin yleensä kun poliitikkojen rikoksista puhutaan: "Pääsin [rikostuomion saaneiden ehdokkaiden] listalle padon rakentamisesta Koijärvelle. Minulla on toinenkin tuomio. Se tuli Tampereen vanhan virastotalon valtauksesta. Paljolti sama porukka, joka oli tavannut toisensa Koijärvellä, valtasi yhdessä paikallisten aktivistien kanssa purku-uhan alaisen virastotalon Tampereelle. [...] Vanha virastotalo on yhä pystyssä, eikä kukaan enää ajattele sen purkamista."

Muutamaan otteeseen Soininvaara tiivistää näkemyksensä melko terävään muotoon: "Kokoomuslainen alkaa vihertää, kun oma kesämökkiranta on uhattuna." "Perussuomalaisten tarjoamaa poliittista vaihtoehtoa on vaikea vastustaa, koska sellaista ei ole."

Ja kyllä kirjassa saavat osansa myös demarit (ehkä aivan erityisellä tavalla) niin kuin Keskusta, Vasemmistoliitto ja niin edelleen. Mutta mitenkään riitaa haastaen ei Soininvaara kirjoita, pikemminkin asioita monesta kulmasta tarkastellen, pohdiskellen, omia näkemyksiään samalla arvioiden ja kyseenalaistaen.

Soininvaaran kanssa on mukava olla asioista eri mieltäkin, sen verran hyvin hän kirjoittaa.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Neil Gaiman: The graveyard book

Neil Gaimanin romaani oli tarjolla e-kirjana Helmetin kautta, ja mikäs sen parempaa, ei kuin teos lainaan ja lukemaan: The graveyard book (Bloomsbury, 2009; ISBN 978-1-4088-0820-7).


Tämä romaani osoittautui varsinaiseksi löydöksi. Kirjan kannessa oleva hehkutus "Paras Neil Gaimanin koskaan kirjoittama kirja" voi hyvinkin pitää paikkansa. Tarinassa on sekä potkua että syvyyttä, ja sopii tämä aikuisellekin vaikka onkin luokiteltu nuortenkirjallisuudeksi.

Kirja kertoo hautausmaasta, jonne ilmestyy pikkulapsi, juuri kävelemään oppinut, jonka vanhemmat on surmattu ja jota surmaaja ajaa takaa. Hautausmaan asukit pohtivat, pitäisikö asiaan puuttua millään lailla, mutta herra ja rouva Owens adoptoivat lapsen heti:

The child had fallen asleep in Mrs Owens' arms. She rocked it gently, sang to it an old song, one her mother had sung to her when she was a baby herself, back in the days when men had first started to wear powdered wigs. The song went:

Sleep my little babby-oh
Sleep until you waken
When you're grown you'll see the world
If I'm not mistaken.
Kiss a lover,
Dance a measure,
Find your name
and buried treasure . .


Kirjassa on kuvitustakin, joka hyvin sopii tarinan teemaan.


Lapselle annetaan nimeksi Nobody Owens, lyhennettynä Bod, ja vainajat sekä muut tuonpuoleisen asukit kasvattavat Bodia ja suojelevat tätä vaaroilta. Viisivuotiaana hautausmaalla seikkailee myös Scarlett-tyttö, joka tutustuu Bodiin ja jonka vanhemmat kuvittelevat Bodin olevan pelkkä mielikuvitusystävä. Mutta Scarlettin ansiosta Bod oppii jotain siitä maailmasta joka on hautausmaan ulkopuolella, lentokoneineen ja kännyköineen ja muine kummallisuuksineen:

[...] Scarlett's family had to keep moving to different university towns, and in each town her father would hope for a
permanent teaching position that never came.

'What's Particle Physics? asked Bod.

Scarlett shrugged. 'Well,' she said. 'There's atoms, which is things that is too small to see, that's what we're all made of. And there's things that's smaller than atoms and that's Particle Physics.'

Bod nodded and decided that Scarlett's father was probably interested in imaginary things.


Gaiman yhdistää taitavasti fantasiaelementtejä ja arkista kerrontaa niin että tarina tuntuu sekä sadulta että kuvaukselta niistä elämän valinnoista joita ihmisillä pakosta on edessään. Ja tuutulaulu, se jota Bodin adoptioäiti lauloi lapselleen, tulee todeksi, kunnes on aika Bodin etsiä oma kohtalonsa avarasta maailmasta.

Ansel Adams: Yosemite and the range of light

Ansel Adamsin elämäntyö yksissä kansissa, olisiko siitä kyse tässä kirjassa? No, melkoinen siivu valokuvauksen ja luonnonsuojelun historiaa näiltä sivuilta joka tapauksessa avautuu: Yosemite and the range of light (Little, Brown and Company, 1983; 3. painos; järjestelmänumero 082121523X).


Kirjassa on kuvattu Yosemiten aluetta, sen erityistä luonnetta, ja Adamsin valokuvat tekevät kerta kerran jälkeen vaikutuksen. Nämä valokuvat ovat tuttuja, mutta silti, kerta toisensa jälkeen, niitä ei voi olla ihmettelemättä.


Adamsin valokuvia on näytetty niin paljon, että kulumisen vaaraa niissä tietysti on, mutta silti, niiden äärelle on pakko pysähtyä mietiskelemään. Ja tässä teoksessa oli myös sellaisia vähemmän tunnettuja valokuvia, joita en muistanut aiemmin nähneeni.

tiistai 5. helmikuuta 2013

Runeberg-palkinto Olli-Pekka Tennilälle

Olli-Pekka Tennilä sai Runeberg-palkinnon runoteoksesta Yksinkeltainen on kaksinkeltaista, josta syksyllä 2012 kirjoitin melkoisen positiiviseen sävyyn.

Theodore Roszak: Ecopsychology - Restoring the Earth/Healing the Mind

Theodore Roszak on toimittanut monipuolisen artikkelikokoelman ihmisen suhteesta luontoon, sekä peloista että mielentyyneyden kokemuksista: Ecopsychology - Restoring the Earth/Healing the Mind (University of California Press, 2002; ISBN 978-0871564061).


Tuotteiden markkinointi ihmisille nousee vertauskuvaksi koko elämänmuotomme suhteen, sen asian että aina on olemassa uusi tuote joka lupaa täyttää elämässämme olevan aukon. Allen D. Kanner and Mary E. Gomes kirjoittavat loputtomasta ja täydellisestä kuluttamisen kierteestä näin:

The urge to purchase an endless stream material products has now reached such proportions that it is no longer a matter of whim or choice, but one of personal and cultural identity. [...] Consumer practices serve to temporarily alleviate the anguish of an empty life. The purchase of a new product, especially a “big ticket" item such as a car or computer, typically produces an immediate surge of pleasure and achievement, and often confers status and recognition upon the owner. Yet as the novelty wears off, the emptiness threatens to return. The standard consumer solution is to focus on the next promising purchase. Perhaps the satisfaction will be more lasting and meaningful the next time.


Kanner ja Gomes näkevät psykologien ja ympäristönsuojelijoiden välillä yhteistyön mahdollisuuksia, sillä heidän mukaansa nykyinen yhteiskunta on pahasti narsistinen, ja tämä on johtanut tilanteeseen jossa ihmiset eivät voi enää irrottautua kuluttamisen kierteestä:

For American society to become ecologically sustainable, the narcissistic wounding of the public by the advertising industry will have to stop. The currently lost capacity to live in balance with nature will need to be rediscovered and revitalized. Does this mean that every consumer needs to see a therapist? We think not. But by applying our understanding of narcissism to consumerism, ecopsychologists can join forces with the environmental movement on a number of different levels and in so doing enhance the efforts of both psychologists and activists.


Paul Shepard yrittää löytää syytä sille, miksi ympäristötietoisuudesta huolimatta juuri mikään ole muuttumassa. Ehkä syy on ahneudessa?

My question is: why does society persist in destroying its habitat? I have, at different times, believed the answer was a lack of information, faulty technique, or insensibility. [...] At mid-twentieth century there was a widely shared feeling that we needed only to bring businesspeople, cab drivers, homemakers, and politicians together with the right mix of oceanographers, soils experts, or foresters in order to set things right.

In time, even with the attention of the media and a windfall of synthesizers, popularizers, gurus of ecophilosophy, and other champions of ecology, and in spite of some new laws and indications that environmentalism is taking its place as a new turtle on the political log, nothing much has changed. Either I and the other “pessimists” and “doomsayers” were wrong about the human need for other species and about the decline of the planet as a life-support system; or our species is intent on suicide; or there is something we overlooked.

Such a something could be simply greed. Maybe the whole world is just acting out the same impulse that brought an 1898 cattlemen’s meeting in west Texas to an end with the following unanimous declaration: “Resolved, that none of us know, or care to know, anything about grasses, native or otherwise, outside the fact that for the present there are lots of them, the best on record, and we are after getting the most out them while they last?”


Eli "Meidän jälkeemme vedenpaisumus", hmmm? Kirja on kiinnostava ja monitieteinen katsaus ihmisen ja ympäristön vuorovaikutukseen, siihen miten luonnon katoaminen ihmisen ympäriltä vaikuttaa ihmiseen, ja miten ihminen on ajautunut tilanteeseen jossa ympäristön tilan huononeminen on vain yksi elämäntapavalintoihin vaikuttava seikka muiden joukossa, ja ehkä jopa vähemmän tärkeämmästä päästä, johtuen ihmiseen psyykeen kummallisesta rakenteesta.

Andrea Camilleri: The potter's field

Andrea Camillerin englanniksi käännetty romaani voitti CWA:n International Dagger -palkinnon, ja kieltämättä tämä tarina toimii: The potter's field (Mantle, 2012; translated by Stephen Sartarelli; ISBN 978-1-4472-0329-2).

Sivuja romaanissa on 294, ja näissä puitteissa Camilleri saa komisario Salvo Montalbanon kerta kerran jälkeen hämmennyksiin sisilialaisissa epäilyksen ja koston kuvioissa.

Tässä kirjassa Montalbanon ikääntyminen alkaa olla jo ilmiselvää, eikä esimerkiksi uintiretki meressä ole vailla vaaroja, onneksi sentään paikalla ollut kalastaja noukkii väsähtäneen komisarion merestä.

Kirjan nimi viittaa savenvalajan peltoon. Sieltä löytyy rankkasateen jälkeen ruumis, joka on pilkottu ja ruhjottu tunnistamattomaksi. Kenestä on kyse, ja onko kyseessä rikollisten välienselvittely?

Ja onko löytöpaikalla jotain tekemistä Raamatun Juudas-viittaukseen, Juudaksen petoksestaan palkaksi saamien hopearahojen kohtaloon: 'Niin ylipapit ottivat hopearahat ja sanoivat: "Ei ole luvallista panna näitä temppelirahastoon, koska ne ovat veren hinta". Ja neuvoteltuaan he ostivat niillä savenvalajan pellon muukalaisten hautausmaaksi.'

maanantai 4. helmikuuta 2013

Jenny Björklund: Bara gå

Jenny Björklund oli itselleni täysin tuntematon kirjailija ennen tähän teokseen tarttumista, mutta nimi kannattaa pitää mielessä, sen verran taitavasti hän kirjoittaa: Bara gå (Schildts & Söderströms, 2012; ISBN 978-951-52-2939-7).


Löysin teoksen kirjaston palautettujen kirjojen laatikosta, ja jännä kansi sekä teoksen ohuus - 180 sivua - saivat siihen tarttumaan. Helmet-järjestelmässä teokselle on annettu asiasanaksi "kortprosa", lyhytproosa, mikä viitannee sekä teoksen pienoisromaanin raameihin että siihen että teos rakentuu hyvin lyhyistä luvuista.

Björklund kirjoittaa sinä-muodossa, mikä on varsin harvinainen tyylikeino, ja voisi tuntua raivostuttavaltakin, mutta lukujen lyhyys ja Björklundin ilmiselvä kielen käytön taituruus saivat vakuuttuneeksi. Sinä-muoto on eräänlainen tapa etäännyttää lukijaa, jotain minä-muodon ja kolmannen persoonan väliltä.

Kirjassa päähenkilö ikään kuin puhuu itselleen sinä-muodossa, ottaa etäisyyttä elämäänsä, yrittää ymmärtää omia tekemisiään, hankaluutta saada tartuttua elämään samalla tavalla kuin muut ikätoverit, jossain teini-iän ja nuoren aikuisuuden välimaastossa.

Tällainen on teoksen luku "Att återvända":

Huvudstaden blir mindre stad och färre huvuden. Du tänker på staden i det andra landet och på hur städerna aldrig riktigt tog slut där, de bara flöt in i varandra och även om du hade slutit ögonen i tio minuter skulle du inte ha kunnat tala om kontraster.

Nu har tio minuter kapat av husen på mitten och gett dem stammar och löv. Solen ligger lågt genom gulnande björklöv.

Ändhållplatsen kommer allt närmare.

Terry Pratchett: Noitia maisemissa

Terry Pratchett laittaa Kiekkomaailman noidat hurjaan pyöritykseen romaanissa Noitia maisemissa (Karisto, 2000; suom. Marja Sinkkonen; ISBN 951-23-4113-1). Muistelen lukeneeni tämän romaanin englanniksi aikoja sitten, mutta kyllä tämä suomennos kelpasi, Pratchettin teksti tuntui tuoreelta suomenkielisenä versiona.

Helmetissä joku oli antanut kirjalle viisi tähteä, ja laitoin toisen samanlaisen satsin tähtiä.

Kirjan englanninkielinen nimi on ehkä kuvaavampi kuin suomalainen: Witches abroad. Matkustamisesta tässä on kyse, vieraista kulttuureista, eli jonkinlaista kulttuurishokkia tässä on noidilla edessä.

Toisaalta taitaa olla niin, että matkan varrella noitien kanssa tekemisiin joutuvilla vasta sitä on shokkia edessä, sen verran tomeria noitia tässä on liikkeellä, sillä kolmikko Magrat Kynsilaukka, Muori Säävirkku ja Nanny Auvomieli on kerta kaikkiaan vauhdissa.

Eikä tässä ole kyse yhtään sen vähäisemmästä asiasta kuin estää satua toteutumasta, vastoin hyvän haltijan tahtoa.

Tai onhan haltijoita kaksikin, mutta kumpi on hyvä ja kumpi on paha, siitä tässä on kyse. Ja kerrankin saa Muori Säävirkku vertaisensa vastustajan, ja pollalogiasta otetaan mittaa. Ja mitä tapahtuukaan, kun voodoo-noita yrittää estää Säävirkkua menemästä viimeiseen välienselvittelyyn? Voodoo-nuken käyttö saattaa olla vaarallista...

Pratchett sekoittaa tarinaan klassisten satujen uusia tulkintoja, sillä niinhän se on että sadut, samoin kuin urbaanit legendat, toteuttavat kerta toisensa jälkeen itseään. Mutta voisiko sadun saada joskus muuttamaan kulkuaan, niin että prinsessa lasikenkineen voisi itse päättää, suuteleeko prinssiä vai tekeekö juuri sitä mitä itse haluaa.

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Tuija Lehtinen: Kolme miestä netissä

Tuija Lehtisen romaaniin en olisi varmaan ikinä tarttunut, ellei se olisi ollut tarjolla Helmet-järjestelmän uudessa e-kirjojen Ebib-palvelussa. Eikä tämä nyt hassumpi tarina ollut, tyylilaji vain on itselleni vähän vieras: Kolme miestä netissä (Otava 2011; ISBN 978-951-1-25456-0).


Päähenkilön nimi on Saimi, ja minulle teki romaanin alussa aika ajoin vaikeuksia muistaa, että Saimi on nainen eikä mies, ehkä siksi että hän touhusi stereotyyppisen miehekkäiden asioiden parissa, muun muassa taksikuskin ammatissa:

Mummeli istuutui ylväästi, ja suu alkoi käydä heti. Hyvä asiakas, ajattelin, hoiti itse juttelun eikä kuskin tarvinnut panna small talk -vaihdetta päälle. Minä en ollut mikään lörpöttelijä, puhuin lähinnä kun oli pakko, ja joskus asiakkaiden jatkuva lätinä kävi pahasti hermoilleni. Sellaisten vuorojen jälkeen taoin säkkiä pitkään.


Sinänsä oli kyllä mainiota tämä sukupuoliroolien reipas sekoittaminen. Joku voisi kuvata tätä kirjaa romanttiseksi hömpäksi, ja kai se sitäkin on, mutta toisaalta on tässä jonkin verran särmääkin.

lauantai 2. helmikuuta 2013

David Levithan: Every Day

David Levithanin romaanissa on mainio asetelma henkilöstä nimeltä "A", joka herää joka aamu uudessa ruumiissa: Every Day (Knopf, 2012; ISBN 978-0-307-93188-7). Joka päivä puolenyön maissa A siirtyy ihmisestä toiseen, hän aloittaa tyhjältä pöydältä kerta kerran jälkeen.


Kun A:lla on menossa suunnilleen 6000. päivä elämässään, hän rakastuu, ja tästä syntyy kysymys siitä, voiko yhden päivän mittaisesta kohtaamisesta syntyä jotain pysyvämpää. Mitä jos kaiken joutuu aloittamaan päivä päivän jälkeen alusta?

Leviathan pystyy luomaan tarinansa lähtökohdista kiinnostavan ajatusleikin ihmisenä olemisesta: jos ulkokuori muuttuu jatkuvasti, mikä määrittää ihmisen? Mies, nainen, laiha, lihava, nörtti, urheilutähti, kasvissyöjä, narkomaani, ... Kuka oikeastaan on kyseessä?

I know how to play most sports, but I've also learned my limits. I found this out the hard way when I was eleven. I woke up in the body of some kid who was in the middle of a ski trip. I thought that, hey, skiing had always looked fun. So I figured I'd try. Learn it as I went. How hard could it be?

The kid had already graduated from the bunny slopes, and I didn't even know there was such a thing as a bunny slope. I thought skiing was like sledding - one hill fits all.

I broke the kid's leg in three places.


Ihan täysin tarina ei pysy kasassa, mutta melko taitavasti Levithan on juonen sommitellut niin että kovin isoja aukkoja siihen ei synny. A hyppää lähistöllä olevista ihmisistä toisiin aina suunnilleen oman ikäluokkansa sisällä, mikä tuo tarinaan jonkinlaista teemaa, nuorten ihmisten erilaisten elämäntilanteiden kaleidoskooppia.

perjantai 1. helmikuuta 2013

The Surrogates Volume 1

Robert Venditti ja Brett Weldele ovat tekijöinä sarjakuvakirjassa, jonka sain e-kirjana lainaan Helmetistä: The Surrogates Volume 1 (Top Shelf Productions; ISBN 9781603092173).


Kirja kertoo tulevaisuudesta muutaman vuosikymmenen päästä, kun ihmiset ovat tottuneet käyttämään keinoruumiita eivätkä enää käy töissä tai tapaa toisiaan omissa kehoissaan. Poliisi saa selvitettäväkseen kummallisen rikoksen, jossa kaksi surrogaattia on tuhottu voimakkaalla sähköiskulla. Onko joku juonimassa terroritekoa surrogaatteja vastaan?


Tykkäsin kirjan piirrosjäljestä ja tunnelmasta, vaikka sarjakuvan lukeminen tietokoneen näytöltä olikin välillä tuskallista. Miksi Adoben kopiosuojattuja PDF-muotoisia e-kirjoja ei voi lukea esimerkiksi iPadillä vaan tarvitaan kömpelö ja hidas Adobe Digital Editions -ohjelmisto?