keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Tokion tuhkaa

Kenzo Kitakata on ilmeisen taitava kirjailija, ja tämän kirjan tyylilajia on vaikea määritellä. Kaunokirjallisuutta, kyllä. Rikostarina, kyllä. Kovaksikeitetty dekkari, no melkein. Mutta ei anneta määrittelyn vaikeuksien häiritä, tämä on melkoinen teos: Tokion tuhkaa (Karisto, 2006; suom. J. Pekka Mäkelä; ISBN 951-23-4787-3).


Joku oli antanut teokselle viisi tähteä Helmet-järjestelmässä. Itse en ihan niin korkealle kirjaa nostaisi, neljä tähteä saattaisi olla kohdallaan. Mutta toisaalta...

Teos on suomennettu englannikielisestä käännöksestä Ashes, joten on hiukan epävarmaa kuinka lähellä käännös on alkuperäistä japaninkielistä romaania. Uskottavalta teksti kyllä tuntuu, varsinkin siinä vaiheessa kun kerronta siirtyy minä-muotoon, japanilaisen gansterin näkökulmaan.

Tokion alamaailmasta tässä kerrotaan, hyvin kyynisellä tavalla, vaikkakin lukija pystyy aistimaan myös kirjailijan tarkoituksen, kertomuksen elämäntavasta ja elämänkohtaloista joissa ei kovin paljon inhimillisyyttä lopulta ole jäljellä:

Kävimme toistemme päälle. Vain kerran. Niin minä olin suunnitellut. Jotakin kuumaa viilsi kylkeäni. Ja tiesin, että oma puukkoni upposi lihaan.

Tunsin veren. "Helkkari!” Hengitin syvään. En vaivautunut ajamaan Kajitaa takaa. Hän kirkaisi ja pakeni.

Se siitä. Moottori ei käynnistynyt heti, ja hän oli paniikissa. Lopulta se lähti käyntiin ja hän kaasutti matkoihinsa.

Kajitan reidessä oli varmasti aika syvä haava. Sugimoto huolehtisi kyllä lopusta.

Palasin autolle ja leikkasin paitani auki mukaani ottamillani saksilla, peitin haavan sideharsolla ja teippasin sen kiinni. Se ei ollut syvä, kylläkin pitkä, ja verta oli vuotanut paljon.

"Täytyy ehkä ommella se kiinni."

En voinut mennä lääkärille tikattavaksi. Hoitaisin homman itse neulan ja langan avulla. Olin ommellut kerran aikaisemminkin haavan kiinni.

Ei kommentteja: