Rikosromaani

Petri Tamminen tarjoilee lukijalle kirjan, joka tuntui sekä kummalliselta että todenmakuiselta: Rikosromaani (Otava, 2012; ISBN 978-951-1-26464-4). En tiennyt, mitä odottaa, ja suuresti riemastuin. Ihan täysosuma kirja ei ollut, mutta lähestulkoon. Pienessä sivumäärässä (173 sivua) on hurjasti elämänmakuista tarinaa.

Kirjan päähenkilö on poliisi Usko Vehmas, joka yrittää jäljittää erikoislaatuista rikollista, Ångströmiä, joka huijaa ihmisiä, tai pikemminkin kiusaa: saa uhrinsa menettämään elämänuskonsa.

Vehmas on samalla kertaa sekä tyypillinen rikosromaanin poliisi-sankari että jotain muuta: jokamies joka samalla nousee ikään kuin oman elämänsä vapahtajaksi. Elämästä tässä on kyse, miehen elämästä tässä Suomessa jota monella vitsauksella kiusataan.

Elämän ja elämisen merkityksestä tässä kirjassa kerrotaan, siitä miten ihmisen elämä oikeastaan menee, mistä se tulee ja minne se johtaa:

Ei mielenrauha ollut sitä, että kaikki oli hyvin, mielenrauha oli sitä, että hyväksyi rauhattomuuden ja koko tämän epävakaan elämän, sen pohjimmaisen elämänluonnon.

Kun Vehmas lapsena kuuli aikuisten puhuvan elämän tarkoituksesta ja pohtivan mikä se voisi olla, hän ei ymmärtänyt, mistä he puhuivat. Parikymppisenä hän ymmärsi kysymyksen, mutta hänellä ei ollut aikaa ajatella sitä. Kolmikymppisenä koko puheenaihe tuntui saivartelulta. Sitten tapahtui jotakin, neljänkymmenen ikävuoden jälkeen jokainen teko alkoi tuntua yritykseltä vastata tuohon kohtuuttomaan kysymykseen. Viimeiset kymmenen vuotta hän oli yrittänyt siihen nyt vastata. Kunnes tässä hehkuvan pimeässä metsässä, hälisevän maailman ja Ångströmin välisellä ei kenenkään maalla kysymys näytti raukeavan tyhjiin. Ei elämä kaivannut vastauksia, elämä kaipasi hyväksyntää, ja kaikki olisi sitä myöten selvää.

Elämän isot kysymykset tässä ovat edessä, ja mikä ihmeellisintä, tässä kirjassa poliisit toimivat suorastaan mielenterveystyön ammattilaisina tilanteessa jossa elämästä on kadonnut kaikki ilo:

Se tunne että tämmöinen olen ja tuommoinen pitäisi olla ja välissä aukeaa kanjoni, niin iso kanjoni että koko tähän maailmaan ei mahdu yhtä isoa mutta päähänpä vain mahtuu. Ihmisen pää on merkillinen laitos. Sinne mahtuu hyvin isoja asioita. Se on hieno jut- tu jos suunnittelee satelliittia mutta murehtiessa siitä on pelkästään haittaa.

Ja ihan oikeisiin töihinkin tarvittaessa ryhdytään:

- ]ännä homma toi siivoaminen oikeastaan, Immonen mietti. - Kun siinähän ei saa mitään pysyvää aikaan. ]a toisaalta saa aikaan niin pirusti.

- Tulee hiukan tämä elämä mieleen, sanoi Vehmas.

Saavuttiin kaupungin valoihin, niitä oli peräkkäin ja päällekkäin, katulyhtyjä, kirkkaita ikkunoita, valomainoksia ja kaiken yllä laiha kuu ja kenties tähtiä.

Niin, tämä kirja on aivan loistava. Ensin menin antamaan sille Helmet-järjestelmässä vain neljä tähteä, mutta kun tätä kirja-arviota kirjoitin, mieli muuttui, ja viisi tähteä tuli arvioksi.