Akvaviitti

Torgny Lindgren kertoo saarnaamisesta, hampaidenpesusta ja viinasta romaanissaan Akvaviitti (Tammi, 2009; suom. Liisa Ryömä; ISBN 978-951-31-4477-7). Lindgrenin erikoislaatuinen huumori kantaa tätä teosta, jossa puhutaan uskosta ja uskosta luopumisesta, ja samalla kasvusta ihmiseksi.

Kirja kertoo 1950-luvulla Ruotsin Länsipohjassa kukoistaneesta herätysliikkeestä ja liikkeen saarnaajasta Olof Helmerssonista, joka palaa seudulle 48 vuotta myöhemmin.

Helmerssonilla on nytkin sanaa levitettävänään, mutta päinvastaista kuin aiemmin: hän haluaa korjata virheensä ja kertoa uskoon tulleille, ettei Jumalaa eikä kuoleman jälkeistä elämää ole olemassa.

Aikoinaan Helmersson pelasti seudulla 416 sielua, jotkut useaan kertaan. Mutta käy ilmi, että kovin moni näistä ihmisistä ei ole enää elossa, ja ne jotka ovat elossa eivät Helmerssonin uutta viestiä tarvitse kuullakseen, he ovat löytäneet oman totuutensa.

Lindgren punoo tarinaansa monenlaisia elämänkohtaloita ja elämänfilosofioita, esimerkiksi taiteen merkityksestä. Ja siitä mitä ihminen elämänsä aikana saa aikaan ja mitä merkitystä sillä on.

Lindgrenin huumoria kuvaa luettelo siitä mitä Eskil Holm oli elämäntyönään kyennyt suorittamaan: "maanviljelyksen joka nyt oli lopetettu, rakentamaan rukoushuoneen joka nyt oli purettu, saamaan valmiiksi nykyisin poistetun tien Kedträskiin, aloittamaan osuuskaupan jota ei enää ollut, elättämään lapset joka nyt olivat hylänneet hänet, olemaan oltermannina kylässä joka nyt oli tyhjentynyt ja autio, perustamaan Kansanpuolueen alueosaston joka nyt oli hajonnut. Hän tunsi ylpeyttä ja kiitollisuutta kun nyt kahdeksantenakymmenentenäseitsemäntenä vuotenaan tarkasteli elämäntyötään."

Mutta luopumisen lisäksi kirjassa on kyse myös elämän löytämisestä, ja rakkaudesta tässä maailmassa. Ja ehkä Helmerssonin sanoma loppujen lopuksi on sanoma pelastuksesta?