Duinon elegiat

Rainer Maria Rilke on jotenkin tuntunut kirjailijalta, jolla ei ole minulle mitään annettavaa, mutta niin siinä kävi että tulin tarttuneeksi hänen teksteihinsä, kiitos kollegan joka sanoi Rilken tekstissä olevan jotain oleellista äänestä, olemassaolosta ja läsnäolosta.

En tiedä miksi olen vältellyt Rilkeä, olisiko syynä erään tuttavani hurahtaminen Rilken runouteen, sain siitä allergian ja Rilken lukeminen tuntui siltä kuin pukeutuisi goottivaatteisiin.

Nyt yhdistin Rilke-teemaan kiinnostukseni Aila Meriluotoon. Lainasin kirjastosta Rilken runokokoelman, ja kas vain, tässä on potkua: Duinon elegiat (WSOY, 1974; suomeksi tulkinnut Aila Meriluoto; ISBN 951-0-06331-2).

Seuraavassa on muutama katkelma elegioista; ne ovat kylläkin sellaisia runoja, joista on vaikea lainata yhtä tiettyä kohtaa, kokonaisuus on se joka merkitsee, hahmo joka syntyy runon osasten tarttuessa (tai törmätessä) toisiinsa:

Aika jo on hedelmällisemmiksi käydä
vanhojen tuskien. Aika on että me lempien
luovumme lemmitystä ja kestämme sen vavisten:
niin kuin nuoli kestää jänteen ja kimmotessaan
on enemmän kuin itse. Ei pysymistä missään.

...

Ken näyttää lapsen sellaisenaan? Ken
vie hänet tähtiin, välimatkan mitan
hänelle käteen antaa? Harmaan, kovan leivän
ken lapsenkuolemaksi muovaa - taikka 
suun pyöriöön sen jätttää, siemenkodan 
kauniista omenasta? … Murhaajat
on helppo käsittää. Vaan tämä: kuolema,
kokonaan, elämää jo ennen
noin hiljaa sisäistää ja suuttumatta, on
kuvata mahdotonta.

...

Vaan moukareitten välissä 
kestää sydämemme
kuin hampaitten lomassa kieli
yhä vain ylistää.

Luulenpa, että Rilkeen on vielä palattava.