lauantai 30. kesäkuuta 2012

Loimu ja lumi - romaani vuodesta 1812, jolloin Moskova paloi

Harri Tapper ei ole minulle tuttu kirjailija, mutta tähän romaaniin tykästyin nopeasti, niin omaperäisellä tavalla Tapper kirjoittaa historiasta: Loimu ja lumi - romaani vuodesta 1812, jolloin Moskova paloi (Atena, 2012; ISBN 978-951-796-812-6)

Kirjan päähenkilöinä voi pitää Ranskan ja Venäjän keisareita, Napoleon I:stä ja Aleksanteri I:stä. Kummastakaan Tapper ei piirrä mitenkään imartelevaa kuvaa, voisipa sanoa että tässä pudotetaan patsaita jalustalta. Samalla Tapper tuntuu hallitsevan historian tapahtumat ylivertaisesti, sillä vaikka tarinankerronta on omaperäistä on siinä myös tuttuja juttuja historian oppitunneilta.

Voiko sodasta kirjoittaa huumorilla? No, Tapper siihen kyllä näköjään pystyy, mikä ei tietenkään tarkoita etteikö sodan tragedia kävisi romaanista ilmi. Pikemminkin on niin, että huumori tekee tragedian entistäkin pistävämmäksi.

Venäläisestä sielusta - jos näin voi sanoa - Tapper piirtää kuvaa, joka tuntuu todenmukaiselta vaikka ei imartelekaan. Esimerkiksi virkamiesten lahjonta tuntuu kuuluvan kulttuuriin - lääkärille mennessä saa vammoihin nokkosia balsamin sijaan, jos ei ole millä lahjoa.

Melkoinen tarina tämä on, historiaa kumartelematta mutta sitä ymmärtäen Tapper kertoo niin vallanpitäjien pähkähulluista oikuista kuin maaorjien tarpeesta turvautua huumoriin kestääkseen kohtaloaan.

perjantai 29. kesäkuuta 2012

Emme ole dodo

Jostain syystä en millään päässyt liikkeelle lukemisessa tämän Juha Kulmalan runokokoelman kanssa: Emme ole dodo (Savukeidas, 2009; ISBN 978-952-5500-45-5). Ehkä olin väärin virittyneessä tilassa, tai muuten vain väsähtänyt, tai sitten liian vähän väsynyt.

Nimittäin kun sitten taas otin kirjan käteeni, aamuäreänä, flunssan oireista kärsivänä, pääsin runoihin sisälle. Mikä sai lukemaan olivat runojen sisältä löytyvät erikoiset sanonnat, rinnastukset, kielikuvat. Arkista kieltä, karheaa ja makeaa sekaisin, lukijan päätä pöllyttäen.

Seuraavassa on muutamia katkelmia runoista, sellaisia jotka riemastuttivat niin että oli pakko ne ylös merkitä.

kitarariffi menee niveliin, taju kaiken rajallisuudesta
iskee kuin hillo ikeniin
 
- - -

mitään niin kauheaa ei tehdä öisin kuin jokainen päivä
nimikoitujen täytekynien murskatessa
hehtaareittain inhimillisiä
                  vuosikymmeniä & iloja

- - -
 
maailmaksi luulema näytönsäästäjä räpsähtää pois
ja suora yhteys
                 pomppaa päälle kuin apina kaapista

torstai 28. kesäkuuta 2012

Viides nainen

Henning Mankellin dekkarissa Viides nainen joutuu Kurt Wallander selvittelemään raakoja murhia ja kuolemantapauksia, ja johtolangat tuntuvat vievän tyhjän päälle. Luin kirjan ruotsinkielisenä versiona: Den femte kvinnan (Ordfront, 2002; ISBN 91-7324-909-2).

Mankell pohtii kirjassa kostoa ja sen oikeutusta, ja samalla niitä muutoksia joita ruotsalaisessa yhteiskunnassa on tapahtunut. Eräs teoksen teemoja on se, missä määrin yhteiskunnalliset olosuhteet ovat loppujen lopuksi ne, jotka selittävät rikokset ja niiden syyt.

Yhteiskunnan ilmapiiri on koventunut, ja poliisiin kohdistuu yhä enemmän arvostelua. Jotkut aktivistit ovat perustamassa vapaaehtoisvoimin toimivia korttelipoliiseja, mistä ei seuraa kuin harmia, varsinkin kun poliisi on jo entisestään ylityöllistetty.

Entä mistä kaikki sitten johtuu? Näin Mankell: ”När jag växte upp var Sverige fortfarande ett land där man stoppade sina strumpor. Jag lärde mig till och med i skolan hur man gjorde. Sen plötslig en dag var det slut. Trasiga strumpor slängde man. Ingen lagade sina trasiga raggsockar längre. Hela samhället förvandlades.”

Niinpä: sukkien parsiminen loppui, ja samalla muuttui yhteiskunta, eikä enää välitetty siitä mitä muille ihmisille oli lupa tehdä ja mitä ei.

Ja löytyy kirjasta muutakin pohdittavaa, esimerkiksi siitä että hyvä tahto ei yksinään riitä tekemään hyvää: ”[…] en god vilja som inte är klädd i förnuft leder till större katastrofer än dom handlingar som bygger på illvilja eller dumhet.”

Kirjassa oli paikka paikoin tyhjäkäyntiä, ja tuntuu että Mankell harhautuu syrjäpoluille, mutta hyvin hän kirjoittaa, ja Wallander on poliisihahmona sopivan inhimillinen ja ristiriitainen, arjen paineessa lukijalle tuttu, niin että tätä kirjaa kyllä lukee mielellään.

Sitomisen taito - ja muita novelleja

Suomessa osataan kirjoittaa novelleja, sen todistaa Saija Nissinen kokoelmallaan Sitomisen taito - ja muita novelleja (Atena, 2012; ISBN 978-951-796-813-3). Tarinat jättävät lukijan pohdiskelemaan, ja yllätyksiäkin piisaa.

Mutta ehkä olennaista novelleissa on niiden luoma tunnelma, joka herättää mielikuvan lapsuudesta, tai vaikkapa siitä miten elämästä voi ajautua sivuraiteille, ja jopa olla itsekään tätä huomaamatta.

Pientä kulmikkuutta, hiomattomuuttakin, joissakin novelleissa oli, mutta hyvin ne toimivat, ja ehkä tämä karheus teki niistä entistä uskottavampia. Ihastelin novellia novellin perään, ja vaikka jonkin verran olin aistivinani teemoissa toistoa, ei se häirinnyt, päinvastoin, näistä novelleista piirtyi laajempi kaari yhdessä kuin erikseen.

Monen moista outoa näkökulmaa elämiseen, elämisen muotoihin, löytyy näistä tarinoista, ihmiskohtaloista.

Ja vasta luettuani kokoelman huomasin, että kyseessä on Nissisen esikoisteos. Kuvittelin tätä jo pari teosta julkaisseen kirjailijan työksi. Hieno suoritus, esikoisteokseksi varsinkin.

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Thomas Bernhard: Hengitys

Thomas Bernhardin muistelmien kolmas osa on saatavilla suomeksi, ja se on kauhea ja ihmeellinen: Hengitys (Lurra Editions, 2012; suom. Olli Sarrivaara; ISBN 978-952-5850-24-6). Olen lukenut muistelmien edelliset osat (Syy ja Kellari), joissa Bernhard kuvaa natsismin ja katolilaisuuden riivaamaa Itävaltaa.

Bernhardin suuri intohimo oli laulaminen, mutta keuhkotauti tuhosi uran jo ennen alkuaan. Tässä kolmannessa osassa saamme kuulla, miten se tapahtui.

Bernhardin isoisä sairastuu, ja samalla sairastuu Bernhardkin, märkivään keuhkopussintulehdukseen, ja joutuu sairaalaan kuolevien osastolle, josta juuri kukaan ei hengissä selviä. Mutta Bernhard päättää pysyä hengissä, vaikka hänen voimansa ovat tyystin kadonneet. Päivittäin hänen rintaansa punkteerataan ja sieltä valutetaan kumiletkulla litrakaupalla märkivää nestettä kurkkupurkkiin.

Bernhardin teksti on tavattoman koukeroista, ja näissä elämänkertakirjoissa koko teksti on ladottu yhdeksi kappaleeksi. Niin, ja kirjojen pessimismin määrää on vaikea ylittää. Mutta Bernhard on myös viiltävän rehellinen, ja teksti on kaikessa kauheudessaan (voiko mikään mennä huonommin? … kyllä voi) tavattoman lohdullista ja inhimillistä.

Kirjassa pohditaan sairaalan ja lääkärien toimintaa, ja kuolevien ihmisten kohtaloita, joita Bernhard sängystään seuraa, ja vaikka tilanne on hirvittävä, tottuu hän lopulta tähänkin kauheuteen, siihen että heti kun kuolleen potilaan vuode on tyhjä tuodaan siihen seuraava kuolemaa odottava potilas.

Kuolemasta tulee Bernhardille tuttu, ja hän noteeraa kokemuksensa rauhallisesti, lakonisesti, ja kaikesta tästä hirvittävyydestä huolimatta tekstin lukija ikään kuin valaistuu, näkee kuolemassa ihmisyyden, joka niin helposti elämän askareissa ja kilvoittelussa unohtuu.

Ja tosiaankin, Bernhard parantuu sairaudestaan, ja hänet passitetaan toipilaaksi keuhkosairaitten hoitokotiin. Siellä hän rupeaa ihmettelemään, ovatko lääkärit tehneet virheen lähettäessään hänet paikkaan, jossa on tuberkuloosia sairastavia potilaita, hänet jonka vastustuskyky on lähes olematon. Ja todellakin, lääkärit ovat tehneet virheen, sillä kirjan lopussa Bernhardilla todetaan tuberkuloosi, ja hän joutuu uudelleen toipilaaksi, tällä kertaa tuberkuloosin takia.

Separaattorilla yli Piispanlahden - pienoisromaani kylähullun maineessa olevasta keksijästä 1950-luvulla

Veikko Kilkki kertoo siitä, millaista kohtelua kylän normeihin sopimaton nuori keksijä Martti Romppanen saa osakseen eteläsavolaisessa kylässä. Pilailijoita riitti, mutta Romppanen jaksoi uskoa keksintöihinsä: Separaattorilla yli Piispanlahden - pienoisromaani kylähullun maineessa olevasta keksijästä 1950-luvulla (Veikko Kilkki, 2011; ISBN 978-952-92-9934-8).

Kirjasta saa omakustanteen vaikutelman, mukaan lukien se että teksti on taitettu melkoisen leveälle palstalle ja lähelle sivun reunoja, mikä hankaloittaa lukemista. Mutta tarina on kiehtova, ja vei mukaansa, varsinkin kun Kilkki osaa olla turhaan osoittelematta kohdettaan vaan antaa huumorin tulla ilmi rivien välistä.

Kirja kertoo Juvan Remojärven kylästä ja sen ihmisistä, ja elämänmakuisesti Kilkki 1950-luvun elämää kuvaa, esimerkiksi sitä miten tiukkaa sodan jälkeen oli. Metallitavara, esimerkiksi naulat, olivat hirveissä hinnoissa.

Mutta tavalla tai toisella Romppanen sai haalittua tavaraa, josta hän sitten viritteli keksintöjään, joista vähäisimpänä ei ollut lentolaitteen, "ilmavaattorin", kehittely.

Hykerryttävää oli lukea, millä lailla lentolaite rakentui pala palalta, mukaan lukien kirjan nimessä mainittu separaattori.

Kirja on luokiteltu kirjastossa kaunokirjallisuudeksi, mitä se epäilemättä onkin, mutta lukijaa kyllä rupesi mietityttämään se missä määrin tarinalla on tosiperäistä taustaa, ja missä määrin kertoja on hyödyntänyt kirjailijan luomisen vapautta. Mainio pienoisromaani tämä kyllä on.

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Ajan varas

Tony Hillermanin dekkareissa liikutaan navajointiaanien parissa, mikä tekee niistä jo sinällään mielenkiintoisia. Ja kaiken lisäksi Hillerman osaa vähäeleisen kerronnan taidon, näissä dekkareissa ei turhaan temppuilla erikoisefekteillä. Tämä on erinomainen esimerkki: Ajan varas (Otava, 1989; suom. Jyri Raivio; ISBN 951-1-10608-2).

Kirjassa kaksi poliisia yrittää selvittää rikoksia kukin omalla tahollaan. Eläkkeelle jäävä John Leaphorn yrittää selvittää kadonneen arkeologin tapausta, ikään kuin kuolleen vaimonsa surutyönä. Ja Jim Chee taas selvittelee varastetun kauhakuormaajan tapausta.

Kuinka ollakaan, tapaukset näyttävät kietoutuvan toisiinsa monilla eri tavoilla. Hillerman tuo esille navajojen kulttuuria mukavan vähäeleisesti, liikaa eksotiikalla temppuilematta.

Luonto on tässä dekkarissa omalta osaltaan viemässä juonta eteenpäin, samaten jännite navajojen perinteisen kulttuurin ja amerikkalaisen valtakulttuurin välillä. Voiko ylipäätään olla mahdollista, että kilpailua välttävä navajokulttuuri voisi säilyä miltään olennaiselta osaltaan äärimmäisen kilpailuhenkisen yhteiskunnan uumenissa?

Niin, ja sanottakoon vielä, että kilpailuhenkisyys on eräs juonen keskeisistä teemoista: mitä ihminen voi ollakaan valmis tekemään saadakseen haluamansa.

Myyrän satuaarre

Zdeněk Miler oli tšekkiläinen kuvittaja, joka tunnetaan animaatiohahmosta Myyrä. Ja tämä satukirja ratsastaa Myyrä-hahmon maineella: Myyrän satuaarre (Tammi, 2011; teksti Hana Doskočilova; suom. Kirsti Siraste; ISBN 978-951-31-5936-8).

Mutta vaikka kirja ihan mukava on, vaivaa siinä sekavuus. Oikeastaan mitään muuta yhdistävää kirjan eri osasilla ei ole kuin Milerin kuvitus. Jotkut kirjan tarinoista olivat ihan hyviä, mutta useimmat olivat vain pintaraapaisuja, katkelmia paljon laajemmista kertomuksista ja kirjoista.

Sillisalaattia, sanoisin. No, ehkä tämä voi vähän nostaa kiinnostusta Milerin muihin töihin kuin Myyrään, mutta vähän epäilen että kirja on karhunpalvelus taitavan kuvittajan työlle.

maanantai 25. kesäkuuta 2012

The well of lost plots

Jasper Fforde jatkaa Thursday Next -hahmonsa seikkailuja kirjassa The well of lost plots (Hodder & Stoughton, 2004; ISBN 0-340-82593-6). Edellisessä kirjassa Next piiloutui vainoojiltaan, mutta eipä hän malta jäädä laakereillaan lepäämään edes lasta odottaessaan, vaan seikkailua riittää seikkailun perään.

Kirjalliset ja humoristiset jännärin käänteet tarjoavat jälleen melkoista ilotulitusta, mutta jonkin verran alkoi tarinassa jo tuntua toistoa. Ehkä olisi pitänyt jättää pidempi väli tämän kirjan ja sarjan edellisen lukemisen väliin.

Mutta melko mainion vaihtoehtohistorian Fforde tälläkin kertaa lukijalle paketoi, fiktiivisessä 1980-luvun Englannissaan.

Melkoisen mysteerin Next saa selvitettäväkseen nytkin. Hiljalleen alkaa vaikuttaa siltä että kaikki ei ole hyvin kirjallisuuden maailmassa. Joku juonii salaliittoa, mutta mikä on tavoitteena?

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

1222

Tämän Anne Holtin dekkarin nimi on norjaksi 1222, suomeksi se on ilmestynyt nimellä 1222, ja ruotsiksi käännettynä teos on 1222 över havet (Pocketförlaget, 2009; översättning Maj Sjöwall; ISBN 978-91-86067-19-9). Luin teoksen ruotsiksi ja sain nauttia Sjöwallin erinomaisesta kielestä.

Tartuin dekkariin, koska sitä edeltävä kirja Totuuden tuolla puolen päättyi tilanteeseen jossa Hanne Wilhelmseniä ammuttiin lähietäisyydeltä.

Tässä kirjassa on kulunut useita vuosia ampumisesta, eikä Wilhelmsen ole enää poliisi. Luoti teki pahaa jälkeä osuessaan selkärankaan, ja niinpä Wilhelmsen menetti alaruumiinsa hallinnan ja joutuu istumaan pyörätuolissa.

Kirjan asetelma on herkullinen: vuorten yli kulkeva juna joutuu raiteiltaan, ja junan matkustajat pelastetaan läheiseen vuoristohotelliin. Samalla iskee myrsky joka estää matkustajien pelastamisen ja sulkee ihmiset neljän seinän sisälle päiväkausiksi.

Tästä asetelmasta Holt kutoo mainion perinteisen dekkarin, jossa pyörätuolissa istuva vastahakoinen "amatöörietsivä" joutuu selvittelemään hotellissa tapahtuvia murhia. Ensin ammutaan julkkispappi, ja tämän jälkeen tapahtuu toinen murha. Kuka tai ketkä ovat syyllisiä? Rikosta selvitellessään Wilhelmsen ikään kuin kasvaa takaisin ihmiseksi ja oppii toimimaan muiden kanssa.

Tuokin olisi riittänyt juoneksi, ja oikeastaan on harmi että Holt kutoo tarinaan vielä muitakin aineiksia, ne vievät huomiota mainiosti kuvatusta salapoliisitarinasta.

Oikein hyvä dekkari, ja vaikka kirjassa on paikoin jopa matkailumainoksen makua, kyllä siitä tykkäsin.

Auringon koko voimalla

Yritin lukea ja ymmärtää Marianna Kurton runokokoelmaa, mutta en siihen kyennyt, jäin ulos, tämä ei koskettanut: Auringon koko voimalla (WSOY, 2011; ISBN 978-951-0-37284-5). Runoissa pohditaan Napoleonin ja hänen ensimmäisen vaimonsa Josephinen tarinaa (N. ja J. runoissa). Vaikka paikka paikoin teksti oli iskevää ja säihkyvää, nämä kohtalot eivät koskettaneet.

Runot ovat sekä proosarunoutta että kokeellista tyyliä jossa kirjasinlajilla ja typografialla on merkitystä. Mutta temppuilulta tämä tuntui, ja proosarunot tuntuivat proosalta, eivät niinkään runolta.

Tuli tunne kuin minulta puuttuisi jotain, avain tähän kaikkeen.

lauantai 23. kesäkuuta 2012

Varjomadonna

Heli Slungan runokokoelman takakannessa lukee ”väkevää lyriikkaa pohjoisesta”, ja väkevää on, ja kai tässä jotain pohjoistakin voi aistia: Varjomadonna (Minerva, 2009; ISBN 978-952-492-245-6). Kirjastossa oli runokokoelman asiasanaksi laitettu naiskirjallisuus, ja vahva naisnäkökulma näissä runoissa on, ehkä sitä voi pitää myös kokoelman teemana, minkä myös kirjan nimestä voi aistia.

Tummia sävyjä, niitä on paljon, ja usein luonnon ja ympäristön kuvasto ikään kuin vyöryy runossa ihmisen iholle, niin että ympäristö ja ihminen sulautuvat, peilautuvat, elävät toisissaan.

Otetaan esimerkki, vähän epätyypillinen kyllä, tummasti virittyneestä luontokuvauksesta:

Musta joulukuu.
 
Vain vastaanottimet
hiljaisissa huoneissa
kohisevat lumisadetta.

Tämä runo oli ikään kuin yksinään tässä kokoelmassa, joten lienee syytä ottaa myös katkelma toisesta runosta, sellaista tematiikkaa joka kuvastaa paremmin kokoelman keskeisiä teemoja:

Mutta minä olen aallokko
sihisevää sähköä, lihansyöjäkasveja,
vieraita elämänmuotoja,
 
minä olen vesi
joka nousee yötä pitkin silmiisi.

Tämä kokoelma teki vaikutuksen, melkoista runoutta, taitoa nähdä yksinkertaisessa ja yksityisessä se mikä jokaisessa ihmisessä elää, ”otsalla kärsimyskukka”; otan vielä yhden lainauksen:

Minähän olen
köyhä ja yksinkertainen nainen
heikko, säröilevä astia
taskussa pelkkä
parsinneula
 
jolla silmät
ommellaan umpeen

Sanoisinpa, että tässä runon pinta ja runon syvyys ovat mielenkiintoisella tavalla kontrastissa.

perjantai 22. kesäkuuta 2012

Musta tuuli

Tony Hillerman vie navajopoliisi Jim Cheen tällä kertaa huumerikollisuuden pariin dekkarissa Musta tuuli (Otava, 1991; suom. Jyri Raivio; ISBN 951-1-11908-7). Huumeiden salakuljettajien lentokone putoaa, mutta huumelasti katoaa jäljettömiin.

Samaan aikaan Chee tutkii myös veden pumpaamiseen tarkoitetun tuulimyllyn vandalisointia ja hopi-intiaanien mailta löytynyttä tunnistamatonta ruumista. Jollain tavalla tapahtumilla tuntuu olevan yhteyttä, mutta kerta kerran jälkeen edessä on umpikuja.

Hillerman kirjoittaa uskottavasti niin navajo- kuin hopi-intiaaninen kulttuureista, siitä millaista on elää kuivuuden riivaamassa maassa, jossa sateen tuloa odotetaan epätoivoisesti. Vanhat tavat elävät yhä, vaikka valtakulttuuri yhä enemmän tunkeutuu ihmisten arkeen.

Ja ehkä avain mysteeriin löytyy tällä kertaa noituudesta, tai pikemminkin taikuudesta, tosin eri tavalla mitä alunperin voisi ajatella. Mainio dekkari jälleen kerran.

torstai 21. kesäkuuta 2012

The cove

Ron Rashia verrataan milloin mihinkin kirjailijaan: Faulkneriin, Steinbeckiin, ... Mutta ihan omanlaisensa hän on. Ja tämä romaani on hieno, vaikka jätinkin sen lukemisen kesken: The cove (Canongate, 2012; ISBN 978-0-85786-261-7).

Tämä on romaani, josta ei pitäisi tietää mitään etukäteen. Varsinkaan ei pitäisi lukea kirjan lopusta viimeisiä sivuja, mikä on oma paha tapani. Mutta sen tein, ja sitäpaitsi olin lukenut jo aiemmin tätä romaania koskevia kehuja, jotka paljastivat juonesta yhtä ja toista.

Olin jo jättää kirjan kesken alkumetreillä näistä syistä johtuen, mutta Rashin kaunis, konkreettinen kieli, joka kaikessa arkipäiväisyydessään on tavattoman runollista, sai jatkamaan. Luin luvun, luin toisen, jatkoin kielen ja kertomuksen innostamana eteenpäin.

Mutta koko ajan vaivasi se, että tiesin miten tarinassa lopulta käy. Ja kyllähän siitä annettiin koko ajan runsaasti vinkkejä. Rankka kirja, rankasta aiheesta, karhealla tavalla kuvattuna, ei romanttisesti mutta jollain lailla ihmisyyden katoavaisuutta koskettaen.

Jokin kirjassa kantoi, mutta ei kuitenkaan yli puolenvälin. Jos tämän kirjan lainaat, älä lue kansitekstejä, älä kirja-arvioita, äläkä lunttaa lopusta miten tarinassa käy.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Toinen jalka maassa ja muita esseitä

Markku Envall osaa sanomisen taidon, ja se näkyy näissä esseissä: Toinen jalka maassa ja muita esseitä (WSOY, 2012; ISBN 978-951-0-38835-8). Olen aiemmin lukenut Envallin kirjan Henkiinjäämisen suunnitelma ja muita esseitä kirjallisuudesta, joten sinänsä esseekokoelman ei olisi pitänyt yllättää, mutta kyllä se yllätti silti: hienoa pohdintaa.

Sanottakoon kuitenkin, että teksteihin oli pujahtanut jonkin verran harmittavia kirjoitusvirheitä, mikä oli sikäkin harmittavampaa kun Envall kirjoittaa mm. kirjailijan, kustannustoimittajan ja editorin rooleista.

Kirjan nimi toinen jalka maassa viittaa kävelemiseen, sekä tavalliseen tapaan kulkea lähiympäristössä että urheiluun, jossa täytyy sääntöjä tulkita. Olen itse kävelemisen suuri ystävä, ja pidin tästä pohdiskelusta, ja myös siitä että kävelevä ihminen on ihminen.

Erinomainen oli Antti Tuurin kirjoittamisen tapaa käsittelevä essee, jossa Envall pystyy kerimään auki Tuurin kirjoittamisen erikoislaatuisuuden, siis sen että Tuuri kirjoittaa romaaneihinsa paljon puhetta mutta puhe on kirjoitettu epäsuoraan kerrontaan, ja murretta kirjoissa ei ole muutamaa repliikkiä lukuunottamatta. On kummallista, että Tuurin tapa kertoa toimii niin hyvin kuin se toimii, se ikään kuin sotii kirjoittamisen sääntöjä vastaan.

Mutta aivan erityisen suuren vaikutuksen teki Envallin essee Saima Harmajan runosta "Nuori enkeli". Kuten Envall, olin aikoinaan täysin ohittanut tämän runon, mutta nyt ymmärrän sen erikoislaatuisen sanoman. Kopioin runon tämän kirja-arvion loppuun siltä varalta että halua siihen tutustua.

Harmajan runo kertoo enkelistä, joka näkee kärsimyksen maan päällä ja haluaa tehdä hyvää. Niinpä enkeli pelastaa sairaan lapsen, korjaa kylmän lieden, saattaa rakastavaiset takaisin yhteen. Mutta entä tulos? Maailma on entistä enemmän täynnä kärsimystä.

Envall löytää runosta sanoman, jonka mukaan elämään kuuluu niin kärsimys kuin onni, yleensä paljon enemmän kärsimystä kuin onnea. Liiallinen onni voi pilata ihmisen ja tehdä hänestä pahan, mutta toisaalta suuri määrä kärsimystä voi jalostaa ihmisestä hyvän. Ja voi käydä myös toisinpäin. Ehkä tässä voisi ajatella, että niin onni kuin kärsimys ovat elämää, ja ihmisen on otettava elämä elämänä, sitä se on.

Mutta runosta kyllä voi löytää paljon muitakin merkityksiä, niin moninaisille tulkinnoille se avaa ovia, kuten Envall ansiokkaasti osoittaa.

NUORI ENKELI

Lensi taivaasta syvyyteen
nuori enkeli alas.
Vastaluotuine siipineen
maata nähdä hän halas.

Vaan oli matka kauhea,
tyrmistytti se mieltä.
Yksin äänin maailma
haastoi tuskan kieltä.

Näki hän puhtaat ja hiljaiset:
kyynel leipänä noilla,
vaikk' oli kovat sydämet
vallan kukkuloilla.

Näki hän lapsia kutsutun
niinkuin teuraaksi vuona;
isäin, äitien hourailun
pienen vainajan luona.

Tuskaa hengitti sairaalat
yli maapallon pinnan.
Kera syyllisten kituivat
syyttömät rintarinnan.

Kipu liekkinä mielessään
nuori enkeli mietti,
miten Jumala päiviään
kultatuolissa vietti.

Ei voi silmänsä tavoittaa
taivaasta ihmisteille.
Jospa Hän kerran valtikkaa
lainaisi enkeleille!

***

Soittivat ehtoohartauteen
kellot taivaan mailla.
Mutta enkeli yksikseen
itki lohtua vailla.

Itki itsensä uuvuksiin
keskellä pilvilunta.
Liljavuoteelle nukkuin niin
nähden outoa unta:

Puhui Säätäjä Ikuinen
sädeaaltojen takaa:
"Tästä hetkestä alkaen
tahdon armoa jakaa.

Sinun tähtesi, laupias,
tahdon ihmistä säästää.
Joka kärsijän kohtaamas
saat nyt taakasta päästää."

Lehahti siivin autuain
jälleen enkeli alas.
Tuskan vangitut vapahtain
ihmismajoihin palas.

Liekit nosti hän sammuneet
kiviin särjetyn lieden,
kalliin pettäjän askeleet
luokse hyljätyn vieden.

Missä kulki hän hurmassaan,
kuivui itkijän poski.
Heräs vainajat unestaan,
kun hän siivellä koski.

Työnsä valtavan tehtyään
vielä nähdä hän tahtoi,
miten nyt hänen jäljissään
taivas puhjeta mahtoi.

Luoden kasvonsa hohtavat
kivusta parantuneihin
näki hän: aukeni sairaalat
uusiin kärsimysteihin.

Kauhua! Sydämet kytketyt
toinen toistansa söivät.
Sähisi liesi särkynyt,
liekit kattoja löivät.

Lapsen, kuolosta palanneen,
kun näki kädessä teräs
pistävän äitiä sydämeen,
silloin enkeli heräs.

***

Iltavirsistä ihanin
vielä ilmassa eli.
Tähtikukkasin syttyvin
niityt hengähteli.

Maahan vartiopaikoilleen
lensi lempeä saatto,
valontuojina syvyyteen,
niinkuin määräsi Taatto.

Rauha mielessä huoaten,
hyvin nöyränä siipi,
luokse Jumalan istuimen
pieni enkeli hiipi.

Kaikkitietoa Korkeimman
laulaissa autuasten
painoi poskensa kostean
kultaporrasta vasten.

Järein asein

Hugh Laurien jännäri tarttui käsiini kirjaston palautettujen kirjojen hyllystä: Järein asein (Tammi, 2011; suom. Aleksi Milonoff; ISBN 978-951-31-5758-6). Täytyy myöntää, että olin vähän ennakkoluuloinen kirjan suhteen: voiko tunnetun näyttelijän kirja olla hyvä, niin hyvä että se olisi julkaistu jos kirjoittaja ei olisi julkkis?

No, täytyy sanoa, että paljon huonompia kirjoja julkaistaan kuin tämä, paljon, paljon huonompia. Tämä oli oikeastaan aika hyvä, mukavalla tavalla itseironinen, ja huumoria oli sopivasti annosteltuna melko kovaksikeitettyyn juonenkulkuun.

Ihan ilman ongelmia kirja ei ole, juoni ei ole aina ihan vedenpitävä ja vähän liikaa sivuja tässä on, tyhjäkäyntiä siis, mutta kyllä kokonaisuus kasassa pysyy. Laurie on luonut mielenkiintoisen kuvauksen asekaupan häikäilemättömyydestä ja siitä, miten valtiot ovat sekaantuneet tämän teollisuudenalan väärinkäytöksiin.

Kirjassa sekoitetaan terrorismia, salaliittoja, palkkamurhaajia, tiedustelupalveluja ja monenlaisia jännityskirjallisuuden kliseitä keskenään, mutta melko omaperäisellä tavalla. Ehkä huumori paikka paikoin toistaa vähän itseään, mutta täytyy lukea että luin kirjan loppuun lähestulkoon yhdeltä istumalta.

Pikaruokaa, mutta ei hassumpaa sellaista.

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Totuuden tuolla puolen

Olen lukenut aiemmin Anne Holtin dekkarin Det som aldri skjer ruotsiksi käännettynä, mutta yhtään Hanne Wilhelmsenistä kertovaa dekkaria en ollut lukenut, ennen tätä: Bortom sanningen (Piratförlaget, 2003; översatt av Maj Sjöwall; ISBN 91-642-0085-X). Romaani on ilmestynyt suomeksi nimellä Totuuden tuolla puolen ja alkuperäisteos on Sannheten bortenfor.

Kirjan tapahtumat on sijoitettu Osloon. Koska tämä oli ensimmäinen lukemani Wilhelmsen-dekkari, olin alussa hukassa päähenkilön suhteen, erityisesti hänen omalaatuisen perheensä ymmärtämisessä. Mutta hiljalleen alkoi tämäkin ihmissuhteiden vyyhti selvitä, ja tässä kirjassa Wilhelmsenin perhetaustalla oli merkitystä myös juonen kannalta.

Dekkari käynnistyy juuri ennen joulua, kun hienostokorttelista löydetään neljä ihmistä surmattuna. Poliisi päättelee nopeasti, että syyllinen löytyy perhepiiristä, mutta Wilhelmsen on eri mieltä ja rupeaa kaivelemaan asioita. Mitä jos syyllinen löytyykin ihan toiselta suunnalta?

Sjöwallin ruotsinnos oli mainio, ja vaikka en ruotsin hienouksia, varsinkaan murteellista puhetta, oikein ymmärräkään, teksti veti mukaansa. Luen ruotsinkielistä tekstiä hiukan hitaammin kuin englanninkielistä, ja oli mukava nautiskella hyvästä kielestä.

En tiedä mikä siinä on, mutta jotenkin ruotsin kieli istuu erinomaisesti dekkareihin, jopa niin että joitakin dekkarisarjoja ei oikein haluaisi suomennettuina lukeakaan. Stieg Larsson oli tämmöinen tapaus, kuten myös Leif GW Persson. Ehkä Holtin dekkarit pitäisi lukea norjankielisinä, mutta kyllä nämä ruotsinnokset kelpaavat ihan yhtä hyvin.

Ja vaikka kirjassa on koko ajan vinkkejä siitä, millainen dekkarin loppuratkaisu tulee olemaan, ei se haitannut lukuiloa. Mutta Holt turvautuu dekkarin lopussa melkoiseen cliffhangeriin. No, ehkä sitä täytyy sarjan seuraava kirja lukea, siis jos sellainen on ilmestynyt.

... Piti tuo seuraavan osan arvoitus selvittää. Näköjään yksi osa vielä on sarjassa ilmestynyt, nimeltään 1222, siinä Wilhelmsen palaa vielä kerran kuvioihin.

Pidä puolesi - irti narsistin hampaista!

Janne Viljamaa saarnaa narsismin vaaroista - ja narsistisen yhteiskunnan kirouksista – pamflettimaisessa kirjassa Pidä puolesi - irti narsistin hampaista! (WSOY, 2010; ISBN 978-951-0-36487-1). Kirjan luettuaan tuntuu siltä kuin kaikki maailmassa olisi narsistien syytä, sen verran pitkää ja perusteellista on Viljamaan saarna.

Mutta toisaalta on pakko myöntää, että tämä kulutusyhteiskuntamme ja työelämän oravanpyörä kaikkine innovaatio- ja luovuuspuheineen ja teollisuusjohtajien bonuksineen on omiaan ruokkimaan narsismia, niin että siitä tulee kansansairaus.

Mutta onko narsismiin vastalääkettä? ”Kriittisyys ja vapaa mielipiteidenvaihto ovat narsistisen pönäkkyyden kaatajia. Ei ihme, että hirmuhallitsijat teloittavat aluksi ajattelijat ja humoristit. Huumori ja itseironia eivät kuulu todellisen narsistin harrastuksiin. Jäykistely leviää pelottavalla varmuudella narsistin lähiympäristöön.”

Ympäristölleen narsisti levittää tunnetta kelpaamattomuudesta: ”[N]arsisti ei voi koskaan antaa vilpitöntä myönteistä palautetta ja olla täysin tyytyväinen.”

Jo lapsuudessa mennään vikaan, sillä maailmamme ei kannusta lapsia itsekuriin: ”Ympäristö, joka palkitsee lasta lyhytjännitteisestä ponnistelusta ja suunnittelee kaiken lapsen puolesta, tukee huonoa impulssikontrollia.”

Mutta sitten kritiikkiin, ja lähinnä siihen että kirjassa nähdään narsisti kaikkialla: ”Kulutusvalinnoissaan narsisti ilmentää mielellään kauas karvalakkikansan yläpuolelle nousevaa, hienostunutta makua. Jonossa hän ei odota, vaan kiilaa suoraan muiden ohi vilauttamalla iloisesti VIP-korttiaan.” – Hmmm… Tämä tuntuu kyllä hiukan kärjistävältä; tosin itselläni ei ole ollut VIP-korttia, joten mistä minä tiedän.

Ja vuodatus jatkuu: ”Narsistivanhemman lapset eivät kuluta lähiökoulun pulpettia. He aloittavat eliittikoulun jo esikoulussa. […] Narsisti on niin tärkeä tyyppi, että häntä ei tajua normaali lääkäri. Hän haluaa ajan huippuspesialistille, mieluummin professoritason tutkijalle.”

No, ehkä tämä esimerkki voi olla apuna narsistin tunnistamisessa, mutta tulee kyllä mieleen että tässä haukutaan väärää puuta narsismin nimissä; olisiko kyse pikemminkin ihmisten taloudellisten olosuhteiden eroista kuin narsismista? Toki taloudellinen menestys voi ruokkia narsismia.

Ehkä narsismi toisaalta liittyy ihmisten välisten tuloerojen kasvuun: ”Narsismi on itseään toteuttamista muiden kustannuksella. Narsisti elää elämäänsä ja ottaa elintilansa kanssaihmisiltään.”

Entä sitten työelämä? ”Hyvä pomo palkkaa itseään fiksumpia alaisia. Kun hänet haastetaan joka päivä, henkinen helppous ei mene läpi. Narsistijohtaja sen sijaan palkkaa itseään himmeämpiä alaisia.”

Mitä kirjasta pitäisi sanoa, yhteenvetona? Pamfletti tämä on, ärhäkkä sellainen, ja yksisilmäisyydessään hiukan rasittava. Toisaalta kirjan tapauskertomukset olivat niin kauheita lukea ja narsismin vaarat aivan ilmeisiä, että kaikesta huolimatta näen kirjalla paikkansa. Kyllä se herättää.

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Innostava, lannistava, helpottava palaute - alaisten kokemuksia ja näkemyksiä esimiehen ja alaisen välisestä palautevuorovaikutuksesta

Arvioin hiljattain Risto Ahosen ja Sirke Lohtaja-Ahosen myyttejä kumoavan kirjan: Palaute kuuluu kaikille (Infor, 2011). Samaan teemaan liittyy Satu Berlinin väitöskirja Innostava, lannistava, helpottava palaute - alaisten kokemuksia ja näkemyksiä esimiehen ja alaisen välisestä palautevuorovaikutuksesta (Vaasan yliopisto, 2008; ISBN 978-952-476-245-8).

Berlinin väitöskirja on kiinnostava ja hyvin rakennettu, mutta toisaalta se tuo myös esille se miten erinomaisella tavalla kirjassa Palaute kuuluu kaikille kyseenalaistetaan aiempaa ymmärrystä palautteen antamisesta. Kannustava ja rakentava palaute sekä negatiivinen ja positiivinen palaute ovat käsitteitä, joiden merkitystä ei yleensä ymmärretä, ja usein nämä menevät sekaisin.

Kirjassa Palaute kuuluu kaikille todetaan selkeästi, ettei ole positiivista tai negatiivista palautetta, on vain palautetta, piste. Ja tämä saa ymmärtämään palautteen uudella, tuoreella, rakentavalla tavalla.

Mutta joka tapauksessa Berlinin väitöskirja on kiinnostava, sillä se esittelee palautetta koskevan aiemman tutkimuksen selkeällä tavalla, mukaan lukien moninaiset koejärjestelyt joiden avulla palautteen antamista on tutkittu. Monet näistä järjestelyistä olivat kierolla tavalla kiehtovia.

Jotenkin tuntuu siltä, että kaksi erilaista näkökulmaa palautteeseen eivät aina kohtaa: palaute osana laatutyötä ja palaute osana ihmisten vuorovaikutusta. Kummatkin ovat tärkeitä näkökulmia, mutta olisiko niin, että laatutyössä joskus unohtuu ihminen ihmisenä, ja vuorovaikutuksen tutkimuksessa taas se miksi organisaatio on olemassa, mikä on sen perimmäinen tehtävä.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Lost in a good book

Jasper Fforde kirjoittaa jännäreitä, joita ei jännäreiksi oikein tajuakaan, niin hauskoja ne ovat. Kirjoihin on sekoitettu tieteiskirjallisuuden, fantasian, kirjallisuushistorian, dekkareiden ja kaikenlaisten muiden kirjallisuudenlajien elementtejä, ja lopputulos on sekamelska - äärimmäisen nautittava sekamelska: Lost in a good book (Hodder & Stoughton, 2002; ISBN 978-0-340-73357-8).

Kirja on jatkoa teokselle The Eyre affair, jossa selvisi kuka kirjoitti Shakespearen teokset. Tällä kertaa selviää eräs toinen ihmisiä loputtomasti askarruttanut arvoitus, ja äärimmäisen yllättävällä tavalla. Sanottakoon sen verran, että tämä salaisuus paljastuu juonen sivupolussa kun kirjan päähenkilö, kirjallisuusetsivä Thursday Next yrittää pelastaa maapallon.

Kirjassa eletään rinnakkaistodellisuudessa 1980-luvun Englannissa, joka on monella tavalla tuntemamme kaltainen mutta monessa suhteessa aivan erilainen.

Thursday Next yrittää selvitä niin edellisessä kirjassa tehdyn urotyön tuottamasta kuuluisuudesta kuin salaisten palveluiden urkinnasta ja Nextiä jahtaavien vihollisten ristitulesta.

Fforden kirjat ovat kirjallisesti sivistyneitä, mutta eivät tiukkapipoisesti klassikkoteoksia hehkuttavia. Mainittakoon vielä, että tässä kirjassa selviää myös, kuka on maailmanhistorian suosituin kirjailija, ja aika yllättävä nimi ja genre ykköseksi nousee. (Puhumattakaan siitä että kirjan lukijakunnalla on aika erikoinen koostumus.)

Kirja on melkoista sanallista ilotulitusta, ja samalla se saa miettimään oman maailmamme omituisuuksia: miksi tuonkin asian tarvitsee olla noin, järjetöntä!

lauantai 16. kesäkuuta 2012

Pystyyn, kuolleet!

Fred Vargasin dekkari löytyi palautettujen kirjojen vaunusta kirjastosta, ja olipa erinomainen löytö: The three evangelists (Vintage, 2006; translated by Siân Reynolds; ISBN 978-0-099-46955-1). Kirja on suomennettu nimellä Pystyyn, kuolleet! mutta luin sen englanniksi.

Kirjailija Vargas, joka on ammatiltaan arkeologi, yhdistää dekkarissa mukavalla tavalla historioitsijan ammatin ja rikosmysteerin ratkaisemisen.

Kirjassa on mukavan kevyt tunnelma, ja tarkoitan tässä keveydellä eräänlaista jutustelua lukijan kanssa, ja hahmojen kesken, niin että muodollisen dekkarin juonen lisäksi kirjassa puhutaan aika lailla elämästä yleensä.

Kirjan nimi viittaa kolmeen neljästä päähenkilöstä (Marc, Lucien ja Matthias), joita eläkkeelle jäänyt poliisi Vandoosler alkaa kutsua kolmeksi evankelistaksi. Kaikki ovat kokeneet epäonnea. Asunto-ongelman ratkaistakseen nelikko muuttaa vanhaan huonekuntoiseen taloon. Mutta sitten käy ilmi, että naapuritalossa tapahtuu jotain kummallista, ja nelikko ryhtyy selvittämään mysteeriä.

Naapurissa asuva entinen oopperalaulaja epäilee, että joku pahantekijä vainoaa häntä, sillä puutarhaan on istutettu yön aikana puu, mille ei löydy järkevää selitystä.

Mutta kun oopperalaulaja katoaa, syntyy asiasta virallinen poliisitutkinta. Nelikko tuntuu joskus pikemminkin estävän kuin edistävän tapauksen selvittelyä. Pikku hiljaa oopperalaulajan katoaminen saa yhä kummallisempia piirteitä, ja lukijakin alkaa kuvitella kaikenlaista. Ja jännitys kestää loppuun asti.

Mutta ehkä parasta kirjassa on taitava henkilöhahmojen ja tunnelman rakentaminen sekä omalaatuinen huumori. Kukin päähenkilöistä on omanlaisensa mysteeri, erikoisimpia "etsiviä" mihin ylipäätään olen dekkareissa törmännyt. Ja kun tämä porukka laitetaan samaan taloon, lopputulos on melkoinen yllätysten kavalkadi.

Pistin samantien varaukseen seuraavan Vargasin kirjan, Ei takkaa, ei tupaa, joka mitä ilmeisimmin jatkaa samalla hykerryttävälla linjalla.

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Tiesitkö tämän linnuista?

Pertti Koskimies ja Markus Varesvuo ovat tehneet hienon luontokirjan, jota voi suositella niin linnuista tietäville kuin tietämättömillekin: Tiesitkö tämän linnuista? (Tammi, 2012; ISBN 978-951-31-6583-3). Itse en mikään lintuharrastaja ole koskaan ollut, vaikka hitusen linnuista tiedänkin, ja täytyy sanoa että teksti kyllä vei mukanaan, ja kuvat täyttivät paikkansa kaikki.

Kirjassa kerrotaan linnuista, niiden fyysisistä ominaisuuksista ja käyttäytymisestä. Mielenkiintoinen oli vertaus ihmiseen: kirjoittajien mukaan linnut ovat aisteiltaan lähempänä ihmistä kuin esimerkiksi koira, ja siten ihmisen on helpompi ymmärtää lintuja kuin koiria. Mitähän mieltä koiranomistaja tästä olisi?

No, joka tapauksessa teksti on selkeää, ja kirjoittajien käytännön kokemus tuntuu joka lauseessa ja kappaleessa. Tällaista jälkeä syntyy vain sellaisilta tekijöiltä, jotka ovat pitkään viettäneet aikaa lintujen seurassa.

Linnuista kerrotaan paljon, niin ravinnon hankinnasta, lisääntymiskäyttäytymisestä kuin lintujen fyysisistä ominaisuuksista. Todella pätevää työtä, ja lisäksi kirja on mukavan kokoinen, ei liian iso luettavaksi pienemmälläkin pöydällä tai sylissä.

torstai 14. kesäkuuta 2012

Marja-Liisa Vartio - kuin linnun kirkaisu

Helena Ruuska on kirjoittanut elämäkerran, joka maistui elämältä: Marja-Liisa Vartio - kuin linnun kirkaisu (WSOY, 2012; ISBN 978-951-0-38752-8). Kirja on ilmeisen suosittu, sillä tätä kirjoittaessa siitä oli 233 varausta kirjastojen Helmet-järjestelmässä, kirjoja lainattavissa 42.

Tartuin kirjaan vasta viime hetkellä, kun kirjastosta tuli ilmoitus eräpäivästä eikä kirjalainaa voinut uusia jonossa olevien varausten takia. Ajattelin että luen kirjasta muutaman sivun ja palautan sen, mutta kävikin niin että luin läpi koko kirjan sunnuntain aikana.

En ole lukenut Marja-Liisa Vartion tuotannosta muuta kuin joitakin runoja, joten ennakko-odotukset puuttuivat lähes kokonaan. Tiesin kyllä sen, että Vartio oli Paavo Haavikon vaimo ja kuoli varsin nuorena, mutta siinä suunnilleen kaikki.

Erityisen paljon pidin kirjan alkupuolesta, noin puoleenväliin saakka, missä puhuttiin Vartion lapsuudesta ja nuoruudesta ennen runoilijan ja kirjailijan uraa. Sanottakoon tässä yhteydessä se, että Ruuskan tapa kirjoittaa elämänkertaa oli erityisesti näiltä osin itseäni miellyttävä.

Toisin kuin joidenkin elämänkertureiden tapauksessa, Ruuska ei tuonut itseään esiin tekstissä vaan kuvasi ja totesi asioita kuin kirjoittaisi itsensä kokonaan unohtaen, toki laajaan lähdeaineistoon ja haastatteluihin perustuen.

Ehkä tässä voisi verrata Ruuskan tekstiä Panu Rajalan tapaan kirjoittaa Aila Meriluodon elämäkerta. Rajala toi itseään melko lailla esiin ja voisi jopa todeta, että Meriluodon vahva persoona tuli Rajalan kirjasta esiin pikemminkin Rajalasta huolimatta kuin Rajalan ansiosta.

Ruuska taas tuntuu kuin luonnostaan hengittävän Vartion elämää, niin että elämäkerran kirjoittaja ja Vartio tuntuvat sulautuvan yhteen, elävän elämää ilman että elämäkerran kirjoittajan tarvitsee alleviivata omaa olemassaoloaan.

Kirjan loppuosa jäi itselleni vieraammaksi, johtuen erityisesti siitä, että en ole Vartion tuotantoa juuri lukenut. Lienee syytä asiaan palata. Olen varma, että monessa lukijassa syntyy halu lukea Vartiota, ehkä erityisesti hänen romaanejaan.

Elämäkerrassa oli jonkin verran toistoa, tarina ikään kuin hyppi eteenpäin ja taaksepäin eri teemojen mukaan. Lukija sai aika ajoin olla skarppina.

Toisaalta kertomistapa tuntui sellaiselta, joka kuvastaa kohdettaan, ainakin romaaneista poimittujen lainausten perusteella. Ehkä tässä on kyse siitä että elämänkerran kirjoittaja on niin hyvin perehtynyt Vartion tuotantoon että kirjoitustapa ja kirjan rakenne on joltakin osin alkanut muistuttaa kohdettaan.

Thomas Bernhard: Kellari - vetäytyminen

Thomas Bernhardin elämäkerran toinen osa on Kellari - vetäytyminen (Lurra Editions, 2011; suom. Olli Sarrivaara; ISBN 978-952-5850-19-2). Tässä kirjassa Bernhard saa aikaan elämänmuutoksen, lopettaa opiskelun lyseossa ja menee oppisopimuksella töihin elintarvikeliikkeeseen. Itsemurha-ajatukset saavat väistyä, kun Bernhard pääsee hyödylliseen työhön oikeiden ihmisten pariin.

Eikä Bernhard tälläkään kertaa säästele itävaltalaisia tai Salzburgin kaupungin asukkaita. Bernhardista on käytetty nimitystä Nestbeschmutzer, oman pesän likaaja, enkä muista missään lukeneeni yhtä täydellistä oman kansakunnan ripitystä kuin Bernhardilla.

Elämänkerran ensimmäisessä osassa Bernhard kuvaili itävaltalaista koulujärjestelmää, joka oli ensin natsien ja sitten katolilaisuuden tiukassa kontrollissa eikä sallinut minkäänlaista omaa ajattelua. Tällä kertaa Bernhard kertoo elämästä Salzburgin reunalla sijaitsevassa Scherzhauserfeldin lähiössä 1940-luvulla.

Scherzhauserfeld on alkoholismin, työttömyyden ja rikollisuuden riivaama "esihelvetti", likatahra: "[S]iellä asuivat spitaaliset, niin koko kaupunki ajatteli, ja Scherzhauserfeldistä puhuminen ei tarkoittanut mitään muuta kuin rikollisista puhumista, tarkemmin sanottuna kuritushuonevangeista ja juopoista tai itse asiassa juopoista kuritushuonevangeista puhumista. Koko kaupunki kiersi Scherzhauserfeldin kaukaa, ja jos joku taas tuli Scherzhauserfeldistä ja halusi jotakin, merkitsi se hänelle kuolemantuomiota."

Mutta Bernhard koki vapautuvansa tässä ympäristössä, sillä hänelle koti ja ennen kaikkea lyseo olivat helvetti, johon verrattuna esihelvetti tuntui vapauttavalta. Täällä Bernhard oppi tulemaan toimeen ihmisten kanssa, oppi viljelemään huumoria ja ennen kaikea oppi elämästä sellaista mikä rakensi hänet takaisin ihmiseksi ja korjasi paljon siitä pahasta minkä koulu oli hänelle tehnyt.

Päätös jonka Bernhard teki, lyseon lopettaminen oli hänelle ainoa mahdollinen: "Tuollaisella hengenpelastavalla hetkellä meidän on yksinkertaisesti oltava kaikkea vastaan tai lakattava tyystin olemasta, ja minulla oli ollut voimia olla kaikkea vastaan, ja kaikkea vastaan oli mennyt Gaswerkgassella sijaitsevaan työvoimatoimistoon. [...] Lyseolaisena olisin musertunut ja saanut surmani, kauppiaanopissa kellarissa Scherzhauserfeldissä Karl Podlahan valvonnan ja järjestyksen alaisena minä säilyin hengissä. Kellarista muodostui näin ollen pelastukseni, esihelvetistä (tai helvetistä) ainoa pakopaikkani."

Bernhard koki vapautta Scherzhauserfeldin esihelvetissä: "Täällä ei ollut matematiikanopettajaa, ei latinanopettajaa eikä kreikanopettajaa, täällä ei ollut despoottista johtajaa, jonka jo pelkkä näkeminen oli saanut henkeni salpautumaan, täällä ei ollut ainuttakaan tappavaa instituutiota. Täällä ei tarvinnut hengenpitimiseen jatkuvasti olla varuillaan, nöyristellä, teeskennellä eikä valehdella."

Bernhardin elämänkerran toinen osa on jaaritteleva, vaikealukuinen (koko kirja on yksi ainoa yhteen ladottu tekstikappale, ja lauseet ovat pitkiä ja polveilevia), kaikkea kohtaan kriittiinen ja tavattoman pessimistinen.

Mutta kummallista kyllä, jotenkin tästä kirjasta tulee puhdistava olo, se sai hengen avartumaan. Ehkä syynä on Bernhardin tavaton rehellisyys itseä ja muita ihmisiä kohtaan, sen kaltainen tekstin todistusvoima jota harvoin missään tapaa. Bernhard on tosissaan, ja samalla hän puhuu ihmisyydestä paljaana, sellaisenaan, suoraan lukijalle ilman välikäsiä.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Hannu Hautalan luontokuvausopas

Hannu Hautala ja Pekka Punkari on laitettu tekijöiksi tähän oppaaseen, mutta pikemminkin on kyse siitä, että Punkari on seurannut läheltä Hautalan toimintaa, kuvannut ja nauhoittanut mestaria työssään, ja saanut näistä kokemuksista aikaan mainion kirjan: Hannu Hautalan luontokuvausopas (Docendo, 2012; ISBN 978-951-0-38559-3).

Kirja on paitsi luontokuvausopas myös mielenkiintoinen henkilökuva Hautalasta, joka osoittautuu sympaattiseksi ja laajasti verkostoituneeksi ihmiseksi, joka ei panttaa osaamistaan vaan auliisti jakaa sitä muille. Ja näin on ollut koko uran ajan, mikä on luultavasti myös Hautalan menestyksen salaisuus: auttamalla muita on tullut myös itse autetuksi.

Hautalan iso oivallus aikoinaan oli se, että suomalaisen luontokuvaajan ei tarvitse olla ulkomaisia kuvaajia huonompi kaluston ja kuvausjäljen suhteen. Ja kun hän sai homman alkuun ja taloudelliset edellytyksen jotakuinkin turvatuksi, alkoi tulosta tulla. Urasta tuli huima millä mittarilla arvioiden tahansa.

Kirjasta käy ilmi luontovalokuvauksen niksejä, muun muassa piilokojujen käytöstä. Piilokojujen rakentelusta ja vuokrauksesta on nykyään tullut osa luontomatkailua, eikä hommaa voi kaikilta osin pitää luonnon kannalta erityisen toivottavana, mutta kyllähän siinä luonnon kanssa sentään tekemisissä ollaan.

Olen aina vierastanut tehdasmaista luontokuvien tuottamista, mutta kieltämättä on niin että monista linnuista ja nisäkkäistä ei kerta kaikkiaan saa kunnon kuvia muutenkin kuin tarkalla suunnittelulla, jossa täytyy miettiä kojun sijaintipaikka, kohteen sijoittuminen taustan suhteen ja ne houkuttimet millä kohde saadaan asettumaan haluttuun paikkaan.

Punkarin innostus seurata mestarin työskentelyä on ilmeistä, ja yhtä ilmeistä on Hautalan innostus luontovalokuvaukseen yhä vieläkin. Koko ajan tuntuu olevan uutta löydettävää ja oivallettavaa. Luonto tuottaa yllätyksiä, mutta hyvä valmistautuminen tekee mahdolliseksi yllätystenkin tallentamisen valokuviin.

Kasvun paikka

Jukka-Pekka Vuori kirjoittaa terävästi kasvuyrittäjyydestä, ”kaikki janoavat kasvua”. Ja resepti on yksinkertainen, riittää kun johto ottaa itse vastuun menestyksestä. Mutta ihan näin helpolla lukija ei pääse: Kasvun paikka (Talentum, 2011; ISBN 978-952-14-1619-4).

Vuori kirjoittaa johtamisesta, markkinoinnista ja brändeistä, ja monessa kohtaa hän käyttää hyväkseen urheilusta otettuja esimerkkejä, mikä on luontevaa innokkaalle urheiluihmiselle: ”Se, joka pystyy vuosi toisensa jälkeen kasvamaan […] on juhlittu sankari, aivan kuten urheilussa ovat sankareita ne, jotka pystyvät kerta toisensa jälkeen uusimaan mestaruuden.”

Kirjan alussa kasvu näyttäytyy itseisarvona, sitä ei millään kyseenalaisteta, mutta onneksi Vuori myös tulee pohtineeksi sitä, voiko mikään yritys olla vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen jatkuvalla kannattavan kasvun tiellä. Ja jos kasvu ei ole aina mahdollista tai edes tavoittelemisen arvoista, mikä sitten on yritystoiminnan peruskivi?

Vuori on haastatellut monia ihmisiä, niin yrittäjiä kuin urheilijoita. Jotkin näistä haastatteluista olivat mielenkiintoisia, ne tarjosivat kurkistuksen yrityksen lähtökohtiin ja siihen, miten tiukoista paikoista on selvitty.

Ja myös ongelmien syitä tulee puitua, esimerkiksi sitä miksei Ahlstromin kehittämä biohajoava teepussi mennyt kaupaksi: ”Tämä on tyypillistä suomalaista teknologiakeskeisyyttä – esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun et näe ja ymmärrä asiakkaan bisnestä ja et ole integroitunut siihen.”

Yrityksen täytyy muistaa asiakas: ”Ennen kaikkea uskon, että menestyksessä on kyse siitä, että laitamme itsemme likoon asiakkaan puolesta. Yritys, joka välittää asiakkaistaan tosissaan, menestyy ja kasvaa.”

Entä mistä asiakkaista tässä on kyse: ”Ensiksikin, arvokkaat asiakkaat ovat strategisia asiakkuuksia. Asiakkaiden tarpeiden tulee olla sellaisia, joihin vastaaminen liittyy yrityksen perusbisnekseen eli siihen liiketoimintaan, jossa se haluaa olla kilpailijoitaan parempi. Toiseksi, arvokkaat asiakkaat ovat taloudellisesti merkittäviä asiakkaita. […] Kolmanneksi, arvokas asiakas on kannattava asiakas, eli hänen palvelemisensa tuotot ylittävät sen vaatimat kokonaiskustannukset.”

Päinvastaisessa tapauksessa, silloin kun yritys ei toimi asiakaskeskeisesti, käynnistyy tuhon kierre: heikko asiakasymmärrys … epäselvä positiointi … geneerinen asiakashyöty … suuri asiakaskunnan vaihtuvuus …

Vuori nostaa esille ihmisten arvostamisen yrityksissä, mutta ei pehmoilevalla tavalla vaan tarkoittaen ”sitä, että ihmisiä arvostetaan ja että heiltä vaaditaan enemmän.”

Vuori haastatteli Veikkauksen toimitusjohtaja Risto Niemistä, ja tässä puhutaan kriisistä joka pani koville: ”Jälkikäteen arvioiden Nieminen arvioi juuri johdon nöyrtymisen olleen tulevan menestyksen kannalta ratkaisevaa. Prässin perusteella tehdyt strategiatyö, johtamisjärjestelmän kehittäminen sekä asiakastiedon jalostaminen ovat tuoneet Veikkaukselle sekä taloudellista menestystä että ulkopuolista tunnustusta.”

Mutta onko ”Wall Streetin malli”, siis kasvu kasvun vuoksi, järkevä lähtökohta? Vuori viittaa Edward Hessin ajatuksiin: ”Autenttinen kasvu tarkoittaa sitä, että yritys kehittyy omassa bisneksessään alati paremmaksi. Se tekee parempia tuotteita, parantaa palveluitaan ja liiketoimintaprosessejaan sekä toimii tehokkaammin ja kilpailukykyisemmin. Ennen kaikkea autenttinen kasvu on sitä, että yritys pystyy lunastamaan asiakkailleen antamansa arvolupauksen entistä paremmin.”

Yksi Vuoren esille ottamista näkökulmista on ”niukkuus trendinä”, siis se että julkinen talous laitetaan kuntoon eli menoja leikataan. Euroopassa säästökuuri voi jatkua pari vuosikymmentä. Sama pätee myös kulutuskäyttäytymiseen, ihmiset vaihtavat edullisempiin ja vaatimattomampiin tuotteisiin. Nyt täytyy oppia ”low cost” -ajattelua, eikä myöskään sovi unohtaa että jossain vaiheessa vastaan tulevat kasvun rajat.

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Informaatio, tieto ja yhteiskunta - filosofinen käsiteanalyysi

Ilkka Niiniluoto kirjoitti jo 1989 kirjan niistä sekaannuksista, joita liittyy informaation ja tiedon käsitteisiin. Teos on erinomaisen kiinnostava vielä tänäänkin, kun tiedosta, tietoyhteiskunnasta ja sen sellaisesta puhutaan harva se päivä: Informaatio, tieto ja yhteiskunta - filosofinen käsiteanalyysi (Hallinnon kehittämiskeskus, Edita, 1996; 5. täydennetty painos; ISBN 951-37-1997-9).

Niiniluodon kirja on mukavan yleistajuinen, vaikka ei haittaakaan vaikka olisi jossain vaiheessa lueskellut filosofian historiaa tai Shannonin informaatioteoriaa. Mutta kaikki olennainen asiaan liittyvä löytyy näiden kansien välistä mukavan selkeällä ja mutkattomalla tavalla esitettynä. Rivien välistä voi toki halutessaan löytää tieteenfilosofisia kannanottoja ja tulkintoja.

En tarkkaan muista, millaista keskustelua tiedosta käytiin 1980-luvun lopussa, mutta silloin oli jo esillä termi tietoyhteiskunta, josta vähän myöhemmin tuli isojenkin kehittämishankkeiden iskulause.

Ongelmana oli se, ettei kukaan oikein tuntunut ymmärtävän, mitä tieto, informaatio, data ja sen tapaiset termit tarkoittavat. Tai oikeammin: miten monia merkityksiä näillä termeillä on, varsinkin suomen kielessä joka on onnistunut erityisen hyvin tuottamaan terminologisia sekaannuksia. (Esimerkiksi sopivat englannin kielen sanat data, information, knowledge ja message.)

Ja entä mitä tarkoittaa termi ”tietotyöläinen” – onko kyse tietotekniikasta vai jonkin asian syvällisestä ymmärtämisestä?

Näin Niiniluoto: ”Ongelmallista on tällöin se, että uuden informaatioteorian teknisenä terminä sanalla ’informaatio’ ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa. Vielä sotkuisemmaksi tilanne tulee siksi, että tieto-sanaa on ryhdytty käyttämään myös sellaisissa yhteyksissä, joissa totuuden ja perusteltavuuden vaatimusta ei tarvitse tai edes voi soveltaa. Esimerkkinä tästä ovat sanat ’tietokone’ ja ’tietojenkäsittely’.”

No, nyttemmin tietojenkäsittelystä on päästy IT:hen, informaatioteknologiaan, mutta terminologinen sekaannus ei ole tästä tainnut hellittää.

Niiniluoto toi esille mainion havainnon: ”Popperin tieteenfilosofian perusoivalluksena onkin ollut se, että totuus ja informaatiosisältö ovat vastakkaisiin suuntiin vetäviä tieteen tavoitteita. Totuuden vaatimus olisi helppoa toteuttaa triviaalisti ehdottamalla loogisesti heikkoja, epäinformatiivisia ja todennäköisiä teorioita. Rohkeus informatiivisten hypoteesien esittämisessä merkitsee epätodennäköisyyttä, riskiä totuuden suhteen.”

Niinpä tieteen päämärän voi määritellä näin: informatiivinen totuus.

Kirjan loppupuolella Niiniluoto esittää taulukon tiedon tulevaisuuden eri mahdollisuuksista, missä vaihtoehdot ovat ”lintukoto”, ”fundamentalistinen yhteiskunta” ”valistuksen yhteiskunta”, ”tietotaito-yhteiskunta” ja ”kulutusyhteiskunta”. Kulutusyhteiskunnan skenaario näyttää dominoivan näinä päivinä: mainonta jyrää, kulutus on keskiössä ja menestymistä toitotetaan itseisarvona.

Burning bright

Löysin Ron Rashin novellikokoelman kirjaston Just returned -vaunusta, ja se teki melkoisen vaikutuksen. Kirjan kannessa Rashia verrattiin Carveriin and Faulkneriin, mikä mielestäni on turhaa, Rash seisoo ihan omilla jaloillaan, niin hyvä tämä kirja on: Burning bright (Canongate Books, 2011; ISBN 978-0-85786-115-3).

Kirjassa on tusinan verran novelleja, jotka sijoittuvat Appapakkien seudulle Yhdysvaltoihin. Teos voitti novellistiikan isoimman palkinnon vuonna 2010: Frank O'Connor International Short Story Award, ja ansaitusti.

Jotain erikoista Rashin kyvyssä kirjoittaa on, hän saa kuvaamansa paikan elämään ja hengittämään ikään kuin henkilöhahmon, ja hänen ihmisissään on syvää aitoutta, vaikka hän pitääkin jonkinlaista etäisyyttä kohteisiinsa.

Kirjassa kerrotaan vaikeista ajoista, olkoon sitten kyse Yhdysvaltojen sisällissodan ajoista, 1900-luvun alun lamakaudesta tai nykyajan narkomaanien lohduttomasta maailmasta.

Mutta jotain kummallisen runollista Rashin tarinoissa on ankeimmillaankin. Ehkä kyse on siitä, että Rash näyttää kohteensa lukijalle siten että lukija tuntee ymmärtävänsä toisia kohtaloita, tuntee kokevansa ihmisyyttä lohduttomimmissakin tilanteissa.

Hienoa novellistiikkaa, mainio löytö, ja kirjailija joka on syytä pitää mielessä.

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Työstä, jousta ja jaksa - työn ja hyvinvoinnin tulevaisuus

Petteri Pietikäinen on toimittanut artikkelikokoelman, jossa miellytti iskevä otsikko: Työstä, jousta ja jaksa - työn ja hyvinvoinnin tulevaisuus (Gaudeamus, 2011; ISBN 978-952-495-220-0).

Kirjassa puhutaan työhyvinvoinnista, työterveydesta ja työoloista, ja otetaan samalla asiantuntijavoimin kantaa muun muassa työurien pidentämisestä käytyyn keskusteluun.

Jukka Vuori kirjoittaa: ”Kun opinto- ja uraohjaus sekä ennaltaehkäisevä terveydenhuolto toimivat yhteisin tavoittein läpi koko työiän, työelämään saadaan mukaan enemmän ihmisiä. Samalla myös lisätään työn tuottavuutta ja edistetään ihmisten hyvinvointia ja terveyttä. Tämän jälkeen on helpompi keskustella eläkeiän nostamisesta, jos siihen enää on tarvettakaan.”

Työperäinen stressi ja jaksaminen näyttävät kietoutuvat sosioekonomiseen taustaan, ja mitä koulutetumpi on, sitä vähemmän ongelmia on. Tässä suhteessa näyttäisi vanhempien kannustuksella koulutuksen hankkimiseen olevan hyvinvoinnin kannalta positiivisia vaikutuksia, toteavat Taina Hintsa ja Mirka Hintsanen: ”Koulutuksen vaikutusta terveyteen ja stressin kokemiseen tulisikin korostaa vanhempien neuvonnassa, vanhemmuutta tukevia toimia kehitettäessä ja terveyskasvatuksessa.”

Tutkijat pohtivat liikunnan merkitystä hyvinvointiin, ja noteeraavat eriarvoisuuden merkityksen. Heli Valkeinen et al. kirjoittavat: ”Jos suomalaiset halutaan saada liikkumaan aktiivisemmin, on ensin syytä hyväksyä karu totuus liikunnan eriarvoisuudesta. […] Onnistunut koulutus- ja työvoimapolitiikka, syrjäytymisen ehkäiseminen ja heikommassa asemassa olevien ihmisten tukeminen ovat tärkeitä työkaluja, joiden avulla ihmisille voidaan luoda mahdollisuuksia ja osaamista tehdä elämässään terveyttä edistäviä ratkaisuja. Tämä auttaa myös eriarvoisuuden murtamisessa.”

Vaikka sinänsä teos ei mitään mullistavaa uutta lukijalle paljastakaan, tuo se hyvin esiin tutkimukseen perustuvaa tietoa hyvinvoinnista Suomessa. Ja antaa samalla ehkä eväitä myös päätöksentekoon.

Suomalaisia nykyrunoilijoita 2

Teemu Manninen ja Maaria Pääjärvi ovat toimittaneet mainion katsauksen suomalaiseen nykyrunoilijoihin, heihin jotka ovat syntyneet 1970-luvulla ja julkaisseet 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä: Suomalaisia nykyrunoilijoita 2 (Avain, 2011; ISBN 978-951-692-894-7).

Kirjan alussa on mainio johdatus näihin runoilijoihin, Pääjärven essee 2000-luvun runouden tyyleistä ja Mannisen essee nykyrunouden aikalaishistoriasta 2000-2011. Näkökulmat ovat hiukan erilaiset, mikä samalla konkretisoi nykyrunouden moninaisuutta ja monia näkökulmia runoilijoihin.

Osa runoilijoista oli itselleni jo tuttuja, kuten Pauliina Haasjoki ja Aki Salmela, mutta useimmat tämän laajan runoilijajoukon nimistä olivat itselleni aivan outoja. Valaiseva katsaus runouteen ja runoilijoihin!

Moni kirjassa esitelty runoilija jäi askarruttamaan. Ja pistin saman tien neljä runokirjaa varaukseen kirjastosta, ja olisin laittanut enemmänkin mutta tämä riittänee tällä erää.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

The payback

Simon Kernick kirjoittaa kovaksikeitettyjä jännäreitä, ja sellainen tosiaan on The payback (Corgi, 2011; ISBN 978-0-552-15882-4). Kirja löytyi kirjaston "Just returned" -vaunusta, ja oikeastaan ihmettelen miksi sen lainasin.

Kirjan päähenkilönä on poliisi Tina Boyd, joka ajaa takaa pahista joka tuntuu aina pääsevän pälkähästä, keinoja kaihtamatta. Kirjassa on palkkamurhaajia ja vaikka minkälaisia gangstereita ja Englannista reissataan Filippiineille saakka rikollisten perässä.

Selasin kirjan häthätää läpi, mutta paljon positiivista sanottavaa tästä ei ole. Tusinatavaraa.

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Hell's corner

Kirjaston "Just returned" -vaunusta löytyy joskus mukavia yllätyksiä, ja joskus taas melkoista puppua. David Baldaccin kirja Hell's corner (Macmillan, 2010; ISBN 978-0-230-70615-6) on jälkimmäistä, mutta ei ihan vailla ansioita. Kirjassa liikutaan Yhdysvalloissa Valkoisen talon tuntumassa, missä pieleen mennyt pommiattentaatti saa tiedustelupalvelut hämmennyksiin.

Kirjan sanotaan kuuluvan The camel club -sarjaan, josta en kyllä kovin paljon ymmärtänyt, mutta ilmeisesti kyse on samoja henkilöitä sisältävistä jännäreistä ja tämä lienee sarjan viides osa.

Päähenkilönä on Oliver Stone, jonkinlainen salainen agentti, tai entinen sellainen, jolla on taipumus etsiä salaliittoja valtionhallinnon sisällä. Ja tälläkin kertaa sellainen taitaa olla pommihyökkäyksen taustalla.

Melkoista höttöä tämä kirja on, sellaista jota voisi kutsua termillä "aivot narikkaan". Mutta kyllä kirja tuli luettua, vaikkakin moni sivu vain silmäilemällä läpi nopeasti. Pari mielenkiintoista oivallusta Baldaccilla oli, yksi sellainen liittyi nanoteknologiaan eikä ollut ollenkaan hassumpi juonen elementti.

Mutta näitä tämäntyyppisiä jännereitä kyllä riittää, eikä kirjan kannessa ollut maininta "international bestseller" todellakaan ollut mikään laadun tae.

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Ei lyijyä valkokankaalle

Stuart M. Kaminskyn mainio Toby Peters -dekkarisarja alkaa kirjasta Ei lyijyä valkokankaalle (WSOY, 1984; suom. Erkki Hakala; ISBN 951-0-12470-2). Luin muut kolme suomennettua sarjan kirjaa ennen tätä, joten monet kirjan asetelmista olivat jo tuttuja, mikä hiukan himmensi lukunautintoa. Mutta hyvin Kaminsky tarinaansa auki kerii.

Kaminsky oli erittäin tuottelias kirjailija, ja myös elokuvan historian tuntija, mikä näkyy dekkarin monissa elokuvahistoriaan viittaavissa käänteissä. Kuten muissakin lukemissani Toby Peters -dekkareissa tässä liikutaan 1940-luvun Hollywoodissa.

Omalaatuista elokuvatähteä Errol Flynniä yritetään kiristää, jolloin Peters kutsutaan apuun. Kohta ei kiristyskään enää riitä vaan Flynn yritetään murhata. Kun Peters yrittää selvitellä totuutta moninaisten käänteiden takana joutuu hän yhä syvemmälle tapahtumien sokkeloon. Kuka loppujen lopuksi on kaiken takana?

Mielestäni sarjan seuraavat osat ovat parempia kuin tämä ensimmäinen, mutta toisaalta sarja kyllä kannattaa aloittaa tästä. Mistään korkeakirjallisuudesta ei tietenkään ole kyse, mutta mukavia välipaloja nämä kyllä ovat, varsinkin vanhojen Hollywood-elokuvien ystäville.

torstai 7. kesäkuuta 2012

Sistersin veljekset

Patrick deWitt on kirjoittanut lännentarinan, joka kyseenalaistaa koko genren ja samalla tuo siihen uusia merkityksiä: Sistersin veljekset (Siltala, 2012; suom. Tero Valkonen; ISBN 978-952-234-060-3). Tappajakaksikko Sistersin veljekset, englanniksi "Sisters brothers", toteuttaa toimeksiantoa Kaliforniassa 1850-luvulla, kun kultakuume on iskenyt.

Kirja on vaellusromaani ja lännentarina, mutta samalla kirjassa pohdiskellaan elämän tarkoitusta. Veljeksistä vanhempi on toiminnan mies, joka käyttää nuoremman veljensä äkkipikaisuutta hyväkseen surmatöissä. Nuorempi veli taas on pohdiskeleva, tekojaan katuva, mutta samalla isoveljensä puolustaja.

Veljesten rakkaudesta tässä kirjassa on kyse loppujen lopuksi, ja samalla myös väkivallasta, ratsastamisesta, kullankaivajista ja kaiken maailman huijareista. Ja kyllä tässä kullan kiilto silmissä on ennen kuin tarina on loppuun asti kerrottu.

Monien lännenelokuvien asetelma on käännetty päälaelleen, kun päähenkilöksi on valittu paksumpi veljeksistä, hän joka on elämästä jotenkin syrjässä ja yrittää tehdä hyvää, mutta joutuu kerta toisensa jälkeen veljensä manipuloimana turvautumaan väkivaltaan. Sankareista ei tässä puhuta, tai ehkä sittenkin, sillä loppujen lopuksi kirjassa on kyse siitä voiko oman elämänsä suunnan muuttaa.

Melko vino on tämän länkkärin maailmankuva, mutta samalla se on kuva tästä maailmasta jossa juuri nyt elämme. Opimmeko menneestä, tai tästä hetkestä, ylipäänsä mitään?

Kojootin jälki

Tony Hillerman oli itselleni täysin tuntematon kirjailija, mutta ei hassumpi löytö: Kojootin jälki (Otava, 1991; suom. Jyri Raivio; ISBN 951-1-11494-8). Dekkarissa liikutaan navajo-kulttuurin parissa, päähenkilöinä komisario Joe Leaphorn ja konstaapeli Jim Chee, jotka selvittelevät rikostapausta kumpikin omalla tahollaan.

Navajo-heimopoliisi on surmattu ampumalla autoonsa ja auto sytytetty tuleen. Lähistöltä löytyy juopunut navajo, jonka hallusta löytyy surma-ase. Onko tapaus niin suoraviivainen kuin miltä näyttää vai onko mukana jotain muutakin?

Hillerman kirjoittaa mukavan maanläheisesti. Valtakulttuurin ja navajo-kulttuurin törmäys tuodaan esille hienovaraisesti, sisältä päin. Mielenkiintoista kyllä jotkin navajojen kultuuriin piirteet tuntuvat kovin suomalaisilta, mutta ehkä se on vain näennäistä.

Sen verran mukavasti kirjoitettu dekkari - eikä vailla yllätyksiä ja ennen kaikkea mukavan tunnelmallinen - että taidan kyllä palata Hillermanin pariin vielä uudestaan.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Miracle of Education: The Principles and Practices of Teaching and Learning in Finnish Schools

Hannele Niemi, Auli Toom ja Arto Kallioniemi ovat toimittaneet monipuolisen katsauksen opetukseen suomalaisissa kouluissa: Miracle of Education: The Principles and Practices of Teaching and Learning in Finnish Schools (Sense Publishers, 2012; ISBN 978-9460918094). Artikkeleissa viitataan moneen otteeseen Suomen PISA-selvityksessä saavuttamiin oppimistuloksiin. Pyrkimyksenä on ymmärtää mikä suomalaisessa järjestelmässä toimii ja missä olisi parannettavaa.

Kirja lähtee liikkeelle PISA-tuloksien esittelyllä Pasi Reinikaisen artikkelissa ”Amazing PISA results in Finnish comprehensive schools”, ja hyvin asia esitelläänkin. Artikkeli on pätevä katsaus siihen, mitä PISA oikeastaan on mitannut, ja millaisia tuloksia eri maissa on saavutettu.

Kristiina Kumpulaisen ja Timo Lankisen artikkeli ”Striving for educational equity and excellence” käsittelee suomalaisen järjestelmän erityispiirteitä: “[U]nlike in many other countries, in Finland student start school fairly late – at the age of seven – and spend less time at school. The students have fairly little homework and are rarely tested at the national level. In Finland, the schools create their own curriculum based on the national core curriculum. The teaching profession is highly valued and trusted. The teachers are not subjected to evaluation either. All these features highlight the uniqueness of the Finnish basic education system compared to many other countries.”

Muualla kirjassa todetaan, että kansallisen testauksen puuttuminen on PISA-tutkimuksessa parhaiten pärjänneiden maiden yhteinen ominaisuus. Ilmeisesti on niin, että opettajien osaaminen ja siihen luottaminen on avainasioita hyvässä opetuksessa. Lisäksi löytyy pohdintaa siitä, että kun opetuksessa on joskus pyritty oppilaiden välisen vuorovaikutuksen lisäämiseen, niin ei tule unohtaa opettajan keskeistä roolia. Esimerkiksi tiedeopetuksessa opettajan tehtävä on totuttaa oppilaat tieteelliseen ajatteluun.

Suomalaista systeemiä voi luonnehtia reiluksi: “The objective of the Finnish basic education is to guarantee sufficient equity in education throughout the country. Equity of education stands for equality of opporturnities.”

Kehitettävääkin löytyy. Erja Vitikka, Leena Krokfors ja Elisa Hurmerinta pohtivat opetuksen sisältöä artikkelissa “The Finnish national core curriculum”, ja tuovat esille information ja tietämyksen muuttuneen roolin: “[K]nowledge, which is deemed culturally valuable, has also undergone a profound change, but the national curriculum has yet to follow.”

Matkalla tullaan suuremmiksi - valitut runot 1995-2012

Eppu Nuotion runot ja Virpi Pennan kuvitus, tästä syntyy hieno lastenkirja: Matkalla tullaan suuremmiksi - valitut runot 1995-2012 (Tammi, 2012; ISBN 978-951-31-6586-4). Tämä oli perheessämme iltasatukirjana, ja kyllä kiinnostusta riitti, joku ilta piti kirjasta lukea kahteenkin otteeseen.

Runojen riimittely on mukavaa ääneen lukiessa, ja useissa runoissa on varsin omaperäisiä rytmejä joita ehkä vasta ääneen lukemalla alkaa löytyä.

Koska runot ovat noinkin pitkältä ajalta, muuttuu niiden tyyli jonkin verran kirjan edetessä, mikä tosin ei hirveästi haittaa kun sitä muutama sivu kerrallaan lukee. Runoissa on mukava tunnelma, arkisista asioista syntyy tunnetta, sellaisista jutuista jotka lapselle ovat tärkeitä.

Ja sadunomaisuutta on myös, joskus kuusella on kieli jolla se maistelee sadetta, joskus taas linnut pitävät konserttia hirven sarvissa. Mukavia oivalluksia.

Eikä yhtään hassumpaa luettavaa aikuisellekaan. Niin, ja vielä on sanottava että kuvitus oli mainiota, lapset halusivat ehdottomasti nähdä jo etukäteen millaisia kuvia on huomispäivänä alkavassa iltasatuosuudessa.

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Metsää, puuta ja kovaa työtä

Esko Pakkanen ja Matti Leikola ovat tehneet melkoisen työnäytteen kirjallaan Metsää, puuta ja kovaa työtä - puukauppaa, puunkorjuuta sekä metsässä toimijoita (Metsäkustannus, 2010; ISBN 978-952-5694-55-0). Kirjalla on lisänimikekin, Suomen metsien käytön historiaa.

Kirjoittajat kertovat teoksen taustoista, että ensin piti vain tehdä kuvakirja, jossa olisi lyhyitä oheistekstejä. Mutta tekstiä alkoi syntyä, ja päätettiin tehdä kaksiosainen teos, kumpikin noin 500 sivua.

Mutta tämäkään ei vielä riittänyt, vaikka kirja on taitettu isoon kokoon kahdelle palstalle ja sivuja on yli 600, vaan tekstejä täytyi rajusti lyhentää, mikä tuli Leikolan hommaksi. Ja lyhentämisestä johtuen kirjassa on paikka paikoin pientä töksähtelyä. Mutta kiehtova tämä kirja on siitä huolimatta.

(Se lienee vielä todettava, että toisin kuin tässä teoksessa todetaan, kirjoja syntyi lopulta kolme, kun materiaalia kertyi niin paljon.)

Kirja ei ole mitenkään systemaattinen esitys metsien käytöstä, pikemminkin kokoelma tarinoita eri teemoista, kuten jätkistä ja kämpistä, puukaupasta, savotoista, hevosen käytöstä, traktoreista ja niin edelleen.

Kiehtovaa oli lukea hevosten käytöstä metsätöissä - tämmöisessä olen ollut itsekin nuorena mukana - ja kaikenlaisista tähän liittyvistä jutuista, esimerkiksi tukkirekien kehittymisestä. Niin, eikä sovi unohtaa kirveen, sahan, moottorisahan ja sen sellaisten välineiden kehityskulkuja.

Kirja on kertakaikkisen kiehtova, siitä tuntuu löytyvän jatkuvasti uudenlaisia oivalluksia siitä miten metsiä on käytetty ja miten metsissä on työtä tehty. Ja kun moni luku kertoo jonkin asian kehittymisestä vuosikymmenten kuluessa, käy mainiosta kuvituksesta usein ilmi asioiden konkreettinen muuttuminen ajan myötä, esimerkiksi se miten isoja moottorisahat alunperin olivat ja miten turvavarusteita ruvettiin käyttämään vasta varsin myöhään.

Hieno työnäyte tämä kirja, ja kyllä täytyy siihen toiseenkin niteeseen tarttua.

maanantai 4. kesäkuuta 2012

Silta suunnittelusta tutkimukseen - VATT 20 vuotta

Seija Ilmakunnas, Tuomo Heikkilä, Juha Honkatukia ja Aki Kangasharju ovat toimittaneet Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen historiikin Silta suunnittelusta tutkimukseen - VATT 20 vuotta (VATT, 2010; ISBN 9789515619334). On oikeastaan aika ihmeellistä, että VATTista on tullut niin tunnettu ja niin vaikutusvaltainen tutkimuslaitos näinkin lyhyessä ajassa.

Miten tämä onnistui? Entä millaisia ovat ne kysymykset, joihin VATT pyrkii tutkimustietoa tuottamaan?

Kirjassa kuvataan kuilua päätöksentekijöiden ja tutkijoiden välillä: ”Päätöksentekijät tarvitsevat tutkimustietoa valintojensa pohjaksi. Poliitikkojen mielestä tutkijat kuitenkin etsivät vastauksia usein vääriin ja epäolennaisiin kysymyksiin. Tutkijoiden kannalta päättäjät puolestaan hyödyntävät tutkimustuloksia liian harvoin ja valikoivasti.”

Tuossa lienee se ”markkinarako”, jota täyttämään VATT syntyi. Ja tässä tehtävässä on epäilemättä myös onnistuttu, ei VATT muuten olisi niin nopeasti saavuttanut vahvaa asemaansa.

Kirjan tekemisen taustoista toimittajat kertovat seuraavasti: ”Tartuimme historiikin kirjoittamiseen myös siksi, että valtion sektoritutkimuksen uudistaminen on ajankohtainen asia. […] Tämä aika pitää sisällään kysymyksen siitä, mikä on ollut VATTin yhteiskunnallinen tehtävä ja miten se on kyennyt siihen vastaamaan.”

Eduskunta antoi VATTille hyvin laajan tehtävän: ”… tutkimuskeskuksen tehtävät ehdotettiin kattamaan koko talouspoliittisen tutkimuksen kenttää siten, että toiminnan kohdentaminen kulloinkin ajankohtaisten tarpeiden mukaisesti onnistuu joustavasti.”

Haaste oli suuri, sillä organisaatiossa oli alle 40 tutkijanvirkaa. Mutta tulosta saatiin aikaan: ”VATT on pieni valtion laitos, mutta kooltaan suuri suomalainen taloustutkimuslaitos, josta löytyy tarvittaessa kriittistä massaa vaativienkin asiakokonaisuuksien käsittelemiseksi.”

VATTin vahvuutena on ollut poikkihallinnollisten tutkimus- ja selvitysongelmien hoito yhdessä niiden tahojen kanssa, jotka kulloisestakin asiasta ovat olleet perillä: hyvinvointipalvelut, kunta- ja aluetalous, verotus, sosiaaliturva, työmarkkinat, ympäristötalous, liikennepalvelut, innovaatiopolitiikka ja niin edelleen.

Vaikuttavuusanalyysi nostetaan kirjassa yhdeksi vahvuusalueeksi: ”VATT:n työmarkkinatutkijat ovat ratsastaneet aallon harjalla ja pyrkineet omilla tahoillaan tuomaan uskottavia politiikkatoimien arviointitapoja suomalaisen yhteiskunnan tietoisuuteen.”

Mielenkiintoista oli myös se, että VATT:ia perustettaessa keskeiset talouspoliittiset haasteet ovat pysyneet yllättävänkin ajankohtaisina: yhteiskunnan teknistyminen ja kansainvälistyminen, ympäristöongelmat ja väestön ikääntyminen.

Kirjan lopussa on mainio tiivistelmä VATT:n tahtotilasta uudistettaessa sektoritutkimusta. Yhteiskunnallinen tehtävä on seuraava: ”VATT tekee soveltavaa ja riippumatonta taloustieteellistä tutkimusta päätöksenteon tueksi.” Ja olennaista toiminnassa ovat verkostot – kaikille hallinnonaloille. Samalla VATT on linkki akateemisen taloustieteellisen tutkimuksen ja talouspolitiikan valmistelun välillä.

Aika hyvin tiivistetty!

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Kultapoika, smaragdityttö

Yiyun Li on kirjoittanut hienon novellikokoelman: Gold boy, emerald girl (Fourth Estate, 2010; ISBN 978-0-00-730312-0). Luin kirjan englanniksi, mutta se on myös suomennettu: Kultapoika, smaragdityttö (Tammi, 2012; suom. Seppo Loponen).

Kirjan novellit kertovat Kiinasta, ja erityisesti yhteiskunnallisista muutoksista jotka ovat vaikuttaneet varsinkin naisen asemaan. Vanha ja uusi törmäävät, ja samaten törmäävät ihmisten ajatukset omasta identiteetistään siihen mitä yhteisö edellyttää.

Kirjan ensimmäinen novelli, ”Ystävällisyys”, tuntui ikään kuin avaimelta koko kirjaan, vaikka vahvoja olivat muutkin novellit. Päähenkilön tavoitteena on olla tekemättä kenellekään pahaa, ja tämä myös tarkoittaa että hän ei halua tuottaa kenellekään pettymystä, joten hän jättäytyy kaikesta taka-alalle eikä tee missään asiassa aloitetta. Mutta samalla hänellä on aikaa tarkkailla ja muodostaa oma kuvansa maailmasta. Missä määrin hänen käsityksensä on oikea, sitä lukija jää miettimään: voiko ymmärtää elämää olemalla pelkkä sivustakatsoja?

Kovin suurta yllätystä tai kärjistystä ei novellien loppuun ollut ladattu, pikemminkin novelleissa oli kyse tietyn elämänkohtalon tai tunnelman määrittelystä, jonkinlaisesta kartanteosta ihmisen identiteetille muuttuvassa maailmassa.

Kiina näkyy novelleissa sisältä käsin, ei siis eksotiikkana vaan elämisen todellisuutena. Tosin myös länsimaalaisuus näkyy, esimerkiksi luetun länsimaisen kirjallisuuden kautta tai sitten muoti-ilmiöissä.

Luin kirjaa työmatkalla bussissa, ja uppouduin tarinoihin niin että maailma ympärillä tuntui katoavan. Ei ihme että Yiyun Li on nostettu nuoren polven amerikkalaiskirjailijoiden kärkeen, sinne hän kuuluu.

lauantai 2. kesäkuuta 2012

Teräsleijona

Ilkka Remes tehtailee jännäreitä, ja niitä myös luetaan, mistä esimerkkinä Teräsleijona (WSOY, 2011; ISBN 978-951-0-38419-0). Kirjasta oli Helmet-järjestelmässä tätä arviota kirjoittaessani 48 varausta ja kirjoja oli tarjolla peräti 244 kappaletta.

Menestyskirjailija, se Remes on. Ja menestysreseptiä tässäkin taas varioidaan, ajankohtaisten teemojen pohjalta. Juonen ytimessä on lapsen huoltajuudesta käyty kiista, johon sotketaan Suomen ja Venäjän välistä politikointia sekä kummallista liiketoimintaa jossa tuntuu olevan jotain pielessä.

No, tästä kasautuu ajan mittaan sellainen juonittelujen kokonaisuus, että millään ei enää tunnu olevan mitään rajaa, sopassa on salaliittoja, isänmaallisia ääriliikkeitä, ammattisotilaita ja niin edelleen.

Kyllä, luin kirjan alusta loppuun. Ja kyllä, en lukenut läheskään kaikkea, ehkä puolet tai kolmasosan tekstistä. Remes on ammattikirjoittaja, ja osaa sen mitä menestyskirjailijalta edellytetään: tiukka juoni, koko ajan tihenevä jännitys ja paljastus paljastuksen perään.

Mutta kaavamaisuudesta Remes ei irti pääse.

perjantai 1. kesäkuuta 2012

A dark matter

Peter Straub kirjoittaa kauhukirjallisuutta, ehkä vähän samaan tapaan kuin Stephen King, mutta omaperäisellä tavalla siltikin. Tässä on kirja, josta toisaalta pidin ja toisaalta se jäi jotenkin ikään kuin vajavaiseksi: A dark matter (Phoenix, 2011; ISBN 978-0-7538-2882-3).

Kirjan päähenkilö, menestyskirjailija, yrittää selvittää mitä tapahtui 40 vuotta aiemmin hänen vaimolleen ja tämän ystäville.

Opiskelijat olivat ajautuneet hypnoottisen gurun vaikutuspiiriin. Eräänä iltana he kokoontuivat jonkinlaiseen riittiin kaupungin vieressä olevalle pellolle. Riitissä tapahtui jotakin, joka pirstoi osanottajien mielet, ja yksi osallistujista kuoli jonkinlaisen pedon raatelemana.

Straub kerii tapahtunutta auki kerros kerrokselta, johtolanka johtolangalta, tapahtumaan osallistujien näkökulmista. Mutta vaikka kerrontatapa aluksi viehättää, jossain kohtaa alkaa tuntua siltä että lukijalta pimitetään olennaista tietoa, ja että kaiken keskipisteessä ei oikeastaan olekaan yhtään mitään.

Kuten ei olekaan, tavallaan, mikä jääköön tässä paljastamatta.

Kirja jäi vaisuksi, ja vaikka Straub pystyy uskottavasti kuvaamaan henkilöitään, ovat monet heistä varsin stereotyyppisiä, eivätkä ihmisinä lopultakaan kovin kiinnostavia.