Istun tässä, ihmettelen - valitut runot

Kai Niemisen runoja vuosilta 1971-2010, sellainen on tämä kokoelma: Istun tässä, ihmettelen - valitut runot (Tammi, 2012; ISBN 978-951-31-6648-9). Kovin paksu tämä nide ei ole, huolella on sisältö valikoitu aiemmista teoksista.

Pidin suuresti kokoelman lyhyistä, oivaltavista runoista, semmoisista kuin tämä vuodelta 1977:

Älä sano mitään:
jos sanot sanankin
en enää tiedä mitä ajattelet.

Kenelle noin voisi kirjoittaa - rakastetulle? Jotain mutkatonta ja maanläheistä näissä runoissa on, sellaista mikä tuntuu olevan lähtöisin elämän nöyrästä kuuntelemisesta. Ja runoilija etsii, hitaasti, jotain sellaista joka tuntuu vaikealta saavuttaa, kuten tässä runossa vuodelta 1982:

Kun jatkuvasti yritän,
jonakin päivänä vielä osaan selittää sinulle
sen mikä pakenee sanoja.
Tuon olen tiennyt aina, sanot.
Minä ymmärrän vasta silloin, lopulta.

Monessa runossa puhutaan yhteiskunnasta kuitenkaan puhumatta vain yhteiskunnasta, katsoen ihmistä, hänen osaansa tässä maailmassa, kuten tässä runossa vuodelta 2002:

liika lukeminen
on haitaksi silmille, ne
alkavat nähdä tarkemmin
etenkin pimeässä, jollaiseksi
tämä maailma on
saostunut

Tämä kokoelma on kaikessa minimalistisuudessaan valoisa, osuva, lukijaa suoraan puhutteleva.