perjantai 31. joulukuuta 2010

Prikaatin kosto

Olen pari kertaa maininnut Jarkko Sipilän dekkarit, joista taas tuli luettua yksi, Prikaatin kosto (Gummerus, 2010). Tässä ehkä mennään hiukan erikoistehosteosaston puolelle alamaailman (ja poliisin) välienselvittelyssä, mutta arkisen selkeää luettavaa tekstiä jälleen kerran.

Ja Sipilä pohtii tärkeitä teemoja, esimerkiksi talouselämästä ja siitä onko kansalainen vain väline yhteiskunnalle. Tämmöisen repliikin Sipilä laittoi Takamäelle: "Tuo on puhdasta pankkiirifilosofiaa ja mun näkökanta on, että voiton maksimointi ei voi olla yrityksen omistajan ainoa etu. Kyllä sen yrittäjän etu on myös se, että yhteiskunta toimii ylipäätään, koska mitä sitä hyödyttää kottikärryllinen rahaa olohuoneessa, jos se ei voi käyttää sitä mihinkään."

Kirja käsittelee Pääkalloprikaati-jengin toimintaa ja tulee verranneeksi sitä yritystoimintaan ja yhteiskuntaan ylipäätään. Mitä jos oman porukan edun tavoitteleminen yleistyisi, ja kovuus ratkaisisi. Millainen yhteiskunta tästä tulisi? Jengistä tulee kirjassa vertauskuva Suomelle, jos emme pidä varaamme.

torstai 30. joulukuuta 2010

Lauri Viita: Kootut runot

Lauri Viidan Kootut runot (WSOY, 2008; 1. painos ilmestyi 1966) on ison kirjailijan pienikokoinen kirja, runoilijan elämäntyö: vähän yli 300 sivua. Aila Meriluoto totesi Lauri Viidan elämänkerrassa, että kirjalliset tuotokset olivat ikäänkuin sivujuonne Viidan tuotteliaisuudessa. Viita puhui kuulijansa pyörryksiin, tunnista tuntiin, joskus päiväkaupalla.

Oli myös mielenkiintoista nähdä, miten vähän Viidan mielisairaudesta loppujen lopuksi näkyy runoissa - paitsi niiden vähyydessä ehkäpä. Vaikkakin Meriluoto oli tästä sitä mieltä, että viimeisinä vuosinaan Viita oli vain varjo entisestään. Mutta silti hän pystyi vakuuttamaan kuulijansa ideoillaan - ainoastaan hänet aiemmin tunteneet tajusivat tragedian syvyyden.

Kirjan esipuheessa pohditaan Viitaa runoilijana, käsittelemättä juuri ollenkaan Viidan myöhempiä elämänvaiheita ja mielisairauden vuosia. Runoilijana Viita oli vakuuttava loppuun asti, ehkä kuitenkin elämänkerran pohjalta on luettavissa oireita sairaudesta runoihin, joita muuten ei niistä osaisi etsiä tai havaita, esimerkiksi "oman kielen" luomisen ilmiö tai saman alkukirjaimen toistuva käyttö, joita voi pitää poikkeavan aivotoiminnan oireina. Toisaalta Viita jo kokoelmassa Betonimylläri osoitti erityisen omaleimaista virtuoosista kielenkäyttöä, joten on vaikea päättää mihin nerous päättyy ja mistä sairaus alkaa.

Koulussa ja lukiossa opettelin joitakin Viidan runoja, jotka ovat pysyneet mielessä siitä asti. Runo Kevät on sellainen:

Räntäseula seudun päällä,
saappaan alla lotinaa,
lantajuova järven jäällä —
kesä tulee, ihanaa!

Runo Tikanpolkka näyttää miten virtuoosinen Viita on sanojen käytössä:

Tikka päätään puuhun nakkaa,
muttei loukkaa,
koskei lakkaa,
vaikka jäistä kuusta hakkaa,
jotta koko kumpu kolkkaa
tikanpolkkaa
— — —

Ja vielä lopuksi yksi näyte, runoilijan lopputaipaleelta, runo Ei pidetä kiirettä, istutaan:

Ei pidetä kiirettä, istutaan.
Ei hätäillä, annetaan mennä;
ei maata somemmin ainoakaan
satelliitti lennä.

Iso runoilija!

keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Jumalan filosofit

James Hannamin teos God's Philosophers: How the Medieval World Laid the Foundations of Modern Science (Icon Books, 2009) on saanut paljon kehuja, joten täytyipä tähän tarttua. Kirjaa on myös kritisoitu siitä, että se yrittää selittää parhain päin joitakin katolisen kirkon toimia keskiajalla ja siitä eteenpäin, mutta itse en kokenut asiaa näin, vaikka paikka paikoin oli kyllä hitusen vaikeaa seurata kirjoittajan esitystä, niin monimutkainen oli tarinan kulku.

Mielestäni Hannam ei yritä puhdistaa katolista kirkkoa väärinkäytöksistä vaan pyrkii osoittamaan mitä tosiasiassa tapahtui, säilyneeseen todistusaineistoon pohjautuen. Hannam tulee osoittaneeksi että tilanne keskiajalla ei ollut läheskään niin mustavalkoinen (tai "pimeä") kuin myöhemmin on ymmärretty ja että "renessanssiaika" ei ollut niin hienoa ja edistyksellistä kuin on yleisesti annettu ymmärtää.

Joiltakin osin voi jopa sanoa, että renessanssi ja "humanismin nousu" oli pikemminkin askel taaksepäin, ja keskiajalla saavutetut edistysaskeleet olivat vaarassa unohtua kokonaan. Kiitos kirjapainotaidon, näin ei onneksi kuitenkaan kokonaan tapahtunut, vaan keskiajalla saavutettu ymmärrys löysi lukijoita jotka osasivat sitä hyödyntää. Kaikki eivät kuitenkaan lähteitään maininneet - esimerkiksi Galileo - jolloin tuli vaikutelma että uusia oivalluksia syntyi ikään kuin tyhjästä suurenmoisten nerojen tuottamina.

Kuten yllä olevasta voi päätellä, pidin kirjasta suuresti, ja sen on ollut mainio lähde sen kaltaiselle nippelitiedolle josta on silloin tällöin hyötyä keskustelussa. Kuten se mistä sana "lunatic" on peräisin, ja miten Oxfordin ja Cambridgen historiat kietoutuvat yhteen. (Monet asiat, kuten yliopistojen autonomia ja valtiokonsernin ulkopuoliset yliopistojen rahoittajat ovat todella vanhoja keksintöjä!)

Kirja kattaa melkoisen ajanjakson, tapahtumia ennen keskiaikaa ja myös sen jälkeistä aikaa. Islam ja arabimaailma oli monessa mielessä keskeisessä roolissa sen suhteen miten asiat Euroopassa kehittyivät, sekä tiedon välittäjänä antiikin kultuureista että kristillisen maailman kokemana uhkana jota vastaan käytiin moneen otteeseen.

Hannam marssittaa kirjan sivuilla esille hämmentävän määrän henkilöitä, joilla oli vaikutusta historian kulkuun. Kirjassa on sata sivua erilaisia liitteitä, mm. aikajana, henkilöhakemisto, aihehakemisto ja huima lista kirjallisuusviitteitä. Työtä on tehty kirjan eteen!

Esimerkiksi tarinan alkuvaiheilta sopii Boethius (480-525), jonka vankilassa kirjoittamalla dialogilla The Consolation of Philosophy oli valtava vaikutus myöhempiin ajattelijoihin ja vallanpitäjiin. Englanniksi sen käänsivät muun muassa Alfred Suuri (849-899) ja Elisabet I (1533-1603).

Monet keskiajalla esiin nousseet filosofiset kysymykset ovat askarruttaneet ihmisiä pitkään, esimerkkinä kysymys "lammasmaisuudesta". Jos lammas määritellään pörröiseksi nelijalkaiseksi niityllä hyppelehtiväksi olioksi, mitä pitäisi sanoa keritystä ja rammasta lampaasta? Entä onko lammasmaisuus olemassa erillään lampaista - onko tällainen käsitteellinen kategoria olemassa vai onko vain yksittäisiä lampaita?

Keskiajan ihmisillä oli suuria lähtökohtaisia haasteita verrattuna nykyihmisiin, johtuen maagisuuteen taipuvasta maailmankatsomuksesta, jossa peruslähtökohdat olivat aivan väärät. Esimerkkinä "sympaattisuus", eli se että samalta näyttävillä asioilla oli tekemistä keskenään, vaikkapa niin että maksasammalta - joka muistuttaa ulkonäöltään maksaa - käytettiin maksaongelmien hoitamiseen. Ja vastaava periaate sopii hasselpähkinään (päänsärky jne.).

Aina 1850-luvulle asti lääkärien määräämien toimenpiteiden (suoneniskentä, laksatiivit jne.) hoitoennuste oli erittäin huono, huolimatta siitä että hoito oli "holistista". Parasta hoitoa sai puoskareilta ja papeilta jotka tarjosivat lohtua ja plaseboa ilman pahoja haittavaikutuksia. Kumma kyllä, lääkärit pystyivät luomaan ammattikunnalleen uskottavuuden joka auttoi heitä velottamaan rikkailta suuria palkkioita - huolimatta huonoista tuloksista ja kipua ja kärsimystä aiheuttavista hoitotoimenpiteistä.

Entä sitten humanismi? Hannam piirtää humanismista - keskiajan oppien unohtamisesta ja paluusta antiikin kreikkalaisiin ajattelijoihin - synkän ja matalamielisen kuvan. Humanisteja voi syyttää suoranaisesta sensuurista tai vähintäänkin aiemman ymmärryksen sokeasta ohittamisesta. Humanismiin kohdistettua aikalaiskritiikkiä on myöhemmin tulkittu väärin tai jätetty huomiotta. Muun muassa Galileo kritisoi humanistien sokeaa luottamusta kreikkalaisiin ajattelijoihin vaikka keskiajalta peräisin oleva todistusaineisto oli osoittanut perustavanlaatuisia puutteita kreikkalaisten ymmärryksessä, esimerkkinä Aristoteleen täysin virheelliset käsitykset ihmisen fysiologiasta.

Yhteenveto: Ajatuksia herättävä, yleisiä käsityksiä kyseenalaistava ja historiaa syväluotaava kirja, jolla on selviä yhtymäkohtia nykymaailman kehitykseen (globalisaatiosta yliopistouudistukseen). Olennaisin oivallus lienee se, että tiede on jatkuvaa haparointia eteenpäin, nerotkin (tai sellaiseksi itseään luulevat) ovat aikansa ja historiansa tuotteita.

tiistai 28. joulukuuta 2010

Kaikki evoluutiosta

Ihan kaikki evoluutiosta? No, ei sentään ihan kaikea, mutta hyvä kirja tämä on, vuoden 2009 Tieteen päivien evoluutio-teeman pohjalta laadittu Kaikki evoluutiosta (toim. Ilkka Hanski, Ilkka Niiniluoto ja Ilari Hetemäki; Gaudeamus, 2009).

Kirjoittajat ovat tutkimuksen ykköskaartia, eikä oikeastaan haittaa että kaikki eivät kirjoita omasta spesiaaliteetistaan vaan oman tieteellisen erityisalueensa ulkopuolella olevista aiheista. Ehkä on niinkin, että kun kirjoittaa vähän oudommasta teemasta, asiat joutuu selvittämään itselleen uusin silmin, ja tekstistä tulee harvinaisen selkeää tieteen popularisointia. Tästä on hyvä esimerkki Mikael Forteliuksen artikkeli ihmisen sapientoitumisesta.

Evoluutiolla ei ole päämäärää, eikä kaikki ole "järkevää". Hyvä esimerkki on metsä: "Puiden muotoja ei voi ymmärtää, ellei ota huomioon sitä, että kukin puu yrittää päästä pois toisten varjosta. [...] Jos latvus on lopulta kymmenen tai vaikkapa viidenkymmenen metrin korkeudessa, puiden taistelu valosta muuttuu entistä intensiivisemmäksi. [...] Mutta kuka tästä hyötyy? [...] Kohti valoa kurottavat puut ovatkin samanlainen hölmöläisjoukko kuin yleisö, jonka jäsenistä muutama nousee seisomaan nähdäkseen paremmin lavalle."

Kirjassa on monta, enemmän tai vähemmän saman suuntaista määritelmää elämälle, joista tämä oli virkistävä: "Elämä on pienten kalvopussien eli solujen sisälle rajautunut monimutkainen kemiallinen järjestelmä, joka pystyy jatkuvasti uudistumaan, tuottamaan itsestään uusia kopioita."

Kirjassa pohditaan ruokavalion merkitystä, erityisesti lihansyöntiä ja kiven työstämistä: "Oliko käärmeen Eevalla tarjoama hedelmä itse asiassa lihakimpale?"

Entä sitten kulttuurievoluutio? "Kulttuurievoluutio poikkeaa darwinistisesta biologisesta evoluutiosta siinä, että sillä on tyypillisesti lamarckilaisia piirteitä: hankitut kulttuuriset ominaisuudet voivat periytyä suoraan jälkeläisille. [...] [K]ulttuurievoluutio on huomattavasti nopeampaa kuin biologinen evoluutio."

Erityisen antoisa oli Arto Mustajoen artikkeli kielen evoluutiosta, mikä tuntuu äärimmäisen kiehtovalta aiheelta. Kielikysymykset ovat usein hankalia, ja kehitys voi olla hämmentävää: "Espanjan koillisrannikolla puhuttava katalaani on Euroopan unionin suurin vähemmistökieli. Osa sen puhujista väittää kuitenkin puhuvansa valencian kieltä. [...] EU:n perustuslaista julkaistiin kaksi versiota, toinen katalaaniksi ja toinen valenciaksi. Ne olivat kieliasultaan täysin identtiset."

Mustajoki antaa positiivisen kuvan englannin käytöstä tilanteessa jossa "puhujat turvautuvat molemmille vieraaseen kieleen yhteisenä välittäjäkielenä". ELF (English as a lingua franca) on tuoreiden tutkimusten mukaan mainettaan paljon parempi: "Kun lähdetään puhujien viestintätarpeista, epätäydelliseltä ja virheelliseltä vaikuttava kielimuoto osoittautuukin tehokkaaksi kommunikaatiovälineeksi. [...] Kun puhujat samalla ovat tietoisia vieraan kielen käyttämisen aiheuttamista väärinkäsitysten riskeistä, he panostavat puhumiseen ja ymmärtämiseen paljon enemmän kuin puhuessaan äidinkieltään."

Yhteenveto: Monitieteinen, monipuolinen ja hyvin kirjoitettu katsaus evoluutio-aihepiiriin.

maanantai 27. joulukuuta 2010

Einari Vuorela: Runot

Unohdettu? Olin kyllä hänet unohtanut, kunnes Markku Envallin esseekokoelma Henkiinjäämisen suunnitelma muistutti Einari Vuorelasta (1889-1972). Envall totesi, että jos Vuorela olisi elänyt kymmenen vuotta kauemmin, hänestä olisi voinut tulla vihreän liikkeen hovirunoilija.

No, tiedä häntä, mutta luonnosta ja luonnossa olemisesta Vuorela inspiraationsa ammensi. Teokseen Runot (toinen, laajennettu painos; WSOY, 1979) on poimittu Vuorelan runoja yhdeksästätoista kokoelmasta, melko perusteellinen katsaus runoilijan tuotantoon siis.

Sanotaan, että runoilijaksi tulemiseen tarvitsee elää runoilijan elämä. Millainen sitten oli Vuorelan elämä, sitä en tiedä, mutta Vuorela vihjaa kaikkea muuta kuin helppoon taipaleeseen runossaan Paimenet:

Sinun helmaasi onnetar jakaa
vain riemuja elämän tien.
Minun tielläni vastukset makaa,
minä murheita metsiin vien.

Jotkut Vuorelan runot ovat klassikoita jotka tuntuvat saaneen oman elämänsä, niillä on yleismaailmallista, tai sanoisiko suomalaiskansallista, pätevyyttä. Tällainen on Kaipaus:

— Mitä mies hämyssä seulot?
— Seulon unta selvemmäksi.
— Mitä utelet unelta?
— Kajastuvaa kahta tietä.


— Mitä tieltä tiedustelet?
— Kohtako tupa tulevi.
— Mitä teet sinä tuvassa?
— Katson kauas ikkunasta.

Vaikka Vuorelalla on runoissaan jonkinlainen pysyvä tunnistettavuus, vaihtelee niiden sävy melko lailla. Osa runoista on satumaisia, melkein kuin lasten loruja toistoineen ja yksinkertaisine teemoineen, osa on hyvinkin humoristisia. Tähän luokkaan ehkä voi laskea Vuorelan tunnetuimpiin kuuluvan runon Vävy:

Oli synkeä salo.
Meni tie.
Tuli talo.


Oli loimuava takka.
Oli tyttö.
Oli akka.


Soma puheitten sävy.
Tuli yö. —
Olin vävy.

Monissa Vuorelan runoissa on syvää filosofista pohdintaa, sellaista jonka aika joko latistaa tai sitten kirkastaa. Jälkimmäiseen kategoriaan kuuluu mielestäni runo Varjo ikkunan takana:

Näen lampun kirkkahan,
se pimeässä palaa,
se on lampun kuvainen,
se tyhjyydessä palaa.


Siellä istuu muuan mies, —
hän vaiti kirjoittaa.
Ken on se muuan mies?
Hän tyhjässä kirjoittaa.


Toinen meistä kirjoittaa,
mut toinen varjo on vain.
Mut kumpi kirjoittaa?
Ja kumpi varjo on vain?

Entä runoilijan kohtalo? Unohdus vai muistaminen? Vuorela pohtii tätä runossaan Epilogi:

Kohtaloni kannan
niinkuin mätäs suolla.
Muistojeni annan
unhon helmaan kuolla.
Peittääköhän hanki
polun, jonka polin.
Unelmien vanki,
runoilija olin.

perjantai 24. joulukuuta 2010

Lauri Viita - Legenda jo eläessään

Aila Meriluoto kirjoitti unohtumattoman kirjan kirjailijasta josta sopii sanoa "iso mies tuli pieneen kylään". Teos Lauri Viita - Legenda jo eläessään (WSOY, 1988) oli kustantajan tilaustyö Meriluodolta, ja millainen se onkaan! "Kirja on ollut raskas kirjoittaa. Siksi olen kirjoittanut sen hyvin kevyesti."

Panu Rajala lainaa paljon Meriluodon tekstiä tuoreessa kirjailijakuvassaan Lasinkirkas, hullunrohkea - Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta (WSOY, 2010). Jotkin asiat jotka Meriluoto antaa ymmärtää rivien välissä tai sivuuttaa liian kipeinä saavat selityksensä Rajalan kirjassa.

Mutta kirjana on Meriluodon teos aivan toista luokkaa kuin Rajalan teos. Tämä on kaunokirjallinen merkkiteos vaikka onkin tosipohjainen. Runoilija osaa sanoa tiukasti ja suoraan, oivaltaen, jotenkin elämää suurempana itsekin.

Viita ymmärsi oman neroutensa, mutta ei kuitenkaan oikein osannut suhtautua siihen, eikä varsinkaan akateemiseen sivistyneistöön: "Se huomio, että hän, työmies, reilusti ylitti nämä ihanne-olennot, professoreita myöten, sekä herätti hänen halveksuntansa että korotti suunnattomasti hänen itsetuntoaan."

Meriluoto jäi Viidan jalkoihin, sopeutui jopa elämään etäisessä saaressa pienen lapsen äitinä ilman mitään mukavuuksia: "Lauri osti Tokosesta sylen koivuhalkoja ja kylältä osuuskaupasta minulle paksut kumirukkaset sekä hakkasi jäähän avannon, jossa sopi huuhdella lapsenpyykkiä." Tässä yhteydessä tuli sytykkeinä poltettua Meriluodon 11 tyttöaikaista päiväkirjaa, ikään kuin kuvastaen halua "päästä koko omasta minuudestani".

Viita muuttui koko ajan aggressiivisemmaksi, mutta lasten kanssa hän tuli toimeen: "Laurin tunne-elämä oli rikkoutunut jo varhaisessa vaiheessa, jostakin syystä se melkein kokonaan keskittyi aggressioksi. Vain pienet lapset, omat tai muitten, siinä ei ollut sanottavaa eroa, vapauttivat hänestä varauksetonta lämpöä, kärsivällisyyttä ja huumorintajua. Lapset — tai muuten avuttomat. [...] En tiedä onko häijyä ajatella, että tämä ihmisluokka ei koskaan sivunnut Laurin rajua kilpailuviettiä — tosiasia se kumminkin lienee."

Lauri puhui puhumistaan, jopa siinä määrin että hänen julkaistut kirjalliset tuotoksensa tuntuvat vain sivujuonteelta hänen äänekkäälle elämälleen, mutta mielisairauden myötä puheesta katosi todellinen syvällisyys: "Opin itse tiedottomasti varsin tehokkaan tekniikan: lakkasin kuuntelemasta. Oli mahdottomuus kestää tuota kovaa, hedelmättömästi jauhavaa ääntä vuorokausikaupalla koko ajan mukana eläen. [...] Laurilla säilyi loppun asti kyky 'ottaa' ihmisiä, ehdottomasti dominoida seurassa. Vain vanhat ystävät, joilla oli vertailutaustaa, tajusivat tragedian syvyyden."

Lyhyt mutta suuri kirja isosta miehestä.

torstai 23. joulukuuta 2010

Muumipappa ja meri

Tässäpä mestariteos: Tove Janssonin Muumipappa ja meri, joka ilmestyi alun perin suomeksi 1965 mutta on nyt saatavilla uusintapainoksena (WSOY, 2010). En olisi kirjaan älynnyt tarttua, ellei sitä olisi niin kovasti kehuttu teoksessa Johtajakirja (SKS, 2010) - erinomaisena kuvauksena muutosjohtajuudesta ja itsensä johtamisesta. Ja toden totta, teos on mestariteos tässäkin mielessä, ja ohittaa tasokkuudellaan mennen tullen Tuntemattoman sotilaan suomalaisen johtamiskirjallisuuden klassikkona.

Mikä itseäni yllätti on teoksen tavaton nykyaikaisuus, se miten hyvin se aukeaa tämän ajan ihmiselle, joka kamppailee arjen ja muutosten ja pyrkimysten ristipaineessa. Muumiperhe on erikoislaatuinen uusioperhe, joka tässä kirjassa lähtee irti (liian!) tutusta ja turvallisesta, seikkailulle kartalla näkyvälle majakkasaarelle, josta ei alussa edes tiedetä onko se vain kärpäsenlikaa (!).

Majakkasaarella joutuvat niin Muumipappa kuin Muumipeikko kuin Muumimamma kosketuksiin omien perimmäisten tavoitteidensa kanssa, etsimään ja löytämään omaa itseään. Kertomuksessa on kyse yhtä lailla kasvamisesta aikuiseksi kuin aikuisen kasvamisesta aidoksi ihmiseksi: suuria, olennaisia teemoja.

Ja onhan siellä myös Myy - joka on enemmänkin luonnonvoima kuin tavallinen henkilö - sekä Kalastaja, josta ei oikein ota selvää, sekä burnoutin kokenut Majakanvartija.

Itse kukin joutuu kohtaamaan omat "mörkönsä", olkoon kyseessä sitten koti-ikävä, arjen askareiden hallitseminen kuin pelkojen kohtaaminen. Ja loppujen lopuksi täytyy kohdata myös meren raivo, katsoa suoraan sitä päin ja sanoa sille suorat sanat.

Tarina on moniulotteinen, henkilöhahmot paljastuvat vähitellen, kerroksittain, suhteessa toisiinsa, liikaa osoittelematta, siten että lukijalla on koko ajan uutta oivallettavaa rivien välistä. Kirjan teemat ovat monimutkaisia, mutta silti universaaleja, iästä ja ajasta riippumatta.

Mielenkiintoista on myös, miten teoksessa on "tutkimuksellinen" pohjavire - muumipappa kirjaa havaintoja ympäristöstään, tekee hypoteeseja, huomaa ne vajavaiseksi, havannoi uudelleen, tekee uusia hypoteeseja, testaa niitä, ja niin edelleen. Tieteellinen menetelmä kuvattuna käytännössä!

Tämä on satu, kaikenikäisille, mutta ehkä sittenkin erityisesti aikuisille. Sillä kun kysytään, "mikä nykyajan lapsia/nuoria vaivaa?", pitäisi oikeasti kysyä, "mikä nykyajan aikuisia vaivaa?" - ja sen kysymyksen Jansson toden totta esittää, ja pakottaa itse kunkin miettimään omaa arkeaan, ja omaa majakkasaartaan.

keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Brändikäs

Lisa Sounion kirja Brändikäs (Talentum, 2010) hengästyttää ja hämmentää, mutta muutamien osuvien huomioiden seasta ei oikein järkevää ajatusta tunnu löytyvän. Loppujen lopuksi kirjassa taitaa olla kyse tekijänsä brändin rakentamisesta - kuten sopii olettaakin, kun miettii kirjan teemaa.

Sounio pudottelee hurjaan tahtiin lauseita lauseiden perään, toistaa itseään toistamistaan, puhuu asian ohi ja vierestä, ja loppujen lopuksi lukijaa tuskastuttaa ja väsyttää. Harmi. Kirjoittajalla olisi varmaan paljon sanottavaa, mutta hän ei tunnu kykenevän pysähtymään koskaan.

Ja mikä hämmentävintä, kun Sounio puhuu siitä että brändin ulkoasun ja sisällön tulee vastata toisiaan, lukija pakostakin alkaa miettiä, että tämän kirjan tapauksessa ehkä niin todella on. Höttöä ja höttöä.

Tuntuu siltä, että ajatus karkaa muutaman lauseen välein, pahimmillaan katko tulee parin sanan välein, tyypillisesti noin tekstiviestin mittaisen pätkän päästä. Ja sitten ne kaikki juorut, joita ilman olisin kyllä voinut elää.

No, kaiketi nyt sitten eletään huomiotaloudessa, tai pikemminkin juorutaloudessa. Mutta tarina "Kirkkonummen Jeesuksen" vaimosta olisi saanut jäädä lukematta. Ja entä tämä etunimeltä mainittu Marko sitten? Hänestä saa kuvan että kovin vaativia tehtäviä ei kaverille voi antaa.

Mutta muutama terävä heitto kirjasta kyllä löytyy, esimerkiksi liittyen siihen miten brändi-käsitteeseen ovat suhtautuneet "kulttuuriväki ja tieteen harjoittajat", siis ne tahot joiden mielestä "paras taide syntyy tuskasta, nälästä ja kärsimyksestä". Sounio toteaa: "Tätä käsitystä tekijän itsenäisyydestä taiteen ja tieteen eliitti vaali vuosikymmeniä. Monellakaan eliitin jäsenellä ei tosin ollut huolta toimeentulosta."

Auts.

Tähän asiaan liittyen Sounio nostaa osaamisen myymisen eturintamaan tunnettuja nimiä: "Vierastamme osaamisen myymistä unohtaen, että esimerkiksi runoilija-kirjailija Goethe, filosofi Ludwig Wittgenstein ja kirjailija-lääkäri Axel Munthe osasivat myydä asiansa, vaikkakin äärimmäisen hienostuneesti. Vastapuoli ei edes ymmärtänyt, että oli kyse kaupankäynnistä."

Jaahah. No, kai tämänkin asian voi tuollaiseksi vääntää, mutta kyllä minä tässäkin miettisin sitä, että mistähän se osaamisen myyminen oikeasti lähtee.

Ja sitten vielä, kun Sounio kerran on puhunut siitä miten aitous ja brändäys kulkevat käsi kädessä, hän vetää itseltään (tai ainakin viestiltään) maton alta: 'Kansainvälisissä liemissä keitetyt suomalaispoliitikot osaavat etsiä apua. Kysein kerran, kunka eräs stara ehtii tuottaa vuodessa kymmeniä kolumneja: "Voi kuule, ei hän niitä itse kirjoita! Katsoo vain teemojen perään." Poliitikkojen ja johtajien puheiden kirjoittajaksi ehdotan viestintätoimistojen sijaan kirjailijoita, tutkijoita ja kulttuurintekijöitä, joilla on sana ja kieli vetävästi hallussa.'

Onko tosiaan niin, että Suomen tohtorinkoulutusjärjestelmästä ei ole muuhun kuin tuottamaan puheita poliitikoille ja johtajille?

Tässä kyllä viedään sanat suusta, tai pikemminkin laitetaan jalka suuhun, ainakin tälle lukijalle.

Jos tämän kirjan erehtyy lukemaan, suosittelen vastalääkkeeksi jotain hyvää kirjaa, esimerkiksi Juha T. Hakalan teosta Pakattu aika ja Tove Janssonin klassikkoa Muumipappa ja meri. Molemmat peittoavat Brändikkään 10-0.

tiistai 21. joulukuuta 2010

Jalat tiukasti ilmassa: Otto Scharmerin U-teoria

Otto Scharmerin kirja Theory U - Leading from the Future as It Emerges (Berrett-Koehler Publishers, 2009) on sekä raivostuttavan haastava että haastavan raivostuttava. Kirja ei pyri sen vähempään kuin maailman ongelmien ratkaisemiseen ihmisten yhteistyön kautta. Kirjoittaja on löytänyt tuoreita ja mahdollisesti jopa käytännössä hyödyllisiä näkökulmia muutoksen aikaansaamiseen. Mutta sanomaa vesittää paikoitellen ontto fraseologia ja ennen kaikkea kaukaa haettu todistusaineisto, jonka käyttöä voisi nimittää äärimmilleen venytetyksi aasinsillaksi.

Teoksen toisena alaotsikkona on The Social Technology of Presencing, missä sana "presencing" on Scharmerin keksimä sana tulevaisuuteen suuntautuvalle yhteisölliselle ajattelulle. Termi jää vähän hämäräksi, vaikka Scharmer yrittää uutterasti rakentaa sille merkitystä.

Scharmerin lähtökohta on joka tapauksessa kiinnostava, tosin ei aivan niin ainutlaatuinen kuin kirjasta voisi ymmärtää. Hän toteaa, että johtamisen analyysissa on kiinnitetty huomiota erityisesti tuotettuihin tuloksiin ja käytettyihin prosesseihin. Mutta sen sijaan on analysoitu vähän niitä lähtökohtia joista johtaminen tapahtuu, kuvitellen lähtökohdan olevan ikään kuin "tyhjä kangas". Toisin sanoen pitäisi kiinnittää huomiota siihen, mitä tapahtuu ennen luomisprosessia, niihin sisäisiin lähtökohtiin, joista kaikki tekeminen saa alkunsa.

Scharmer esittää kirjansa U-mallin, jossa pyritään tiedostamaan omat ja muiden ennakko-odotukset, toisin sanoen ymmärtämään omat ja muiden sokeat pisteet ja näkemään todellisuus sellaisena kuin se on, ilman menneisyyden painolastia. Viisivaiheinen prosessi etenee seuraavasti:

  • 1. Listen to others and to what life calls you to do
  • 2. Go to the places of most potential and listen with your mind and heart wide open
  • 3. Retreat and reflect, allow the inner knowledge to emerge
  • 4. Prototype a microcosm of the new to expore the future by doing
  • 5. Grow innovation ecosystems by seeing and acting from the emerging whole

Abstraktia ja älytöntä? Tai älyttömän abstraktia? No, käytännössä homma ei ole kovinkaan abstraktia vaan ihan todellista tekemistä: kysellä ihmisiltä mitä he ajattelevat, tiedostaa mitä itse omalta elämältään haluaa (ei ihan helppoa!), luoda tilanteita joissa ihmiset avautuvat sanomaan mitä he todella ajattelevat (aina he eivät tiedä itsekään!), antaa tilaa ja rauhaa asian kypsyttelylle, edetä pienin askelein kokeilevalla asenteella uuden ymmärryksen testaamiseen, rakentaa puitteita toimintamallille jossa rakennetaan yhdessä uutta kokonaisuutta uusin silmin.

Teoksessa "Kohtaamisten voima - Tarina yhdessäluovasta uudistumisesta" (Terhi Takanen ja Seija Petrow; Sitra, 2010) kerrotaan käytännössä, miltä tämänkaltainen uudistumisprosessi vaikuttaa, kuvaamalla VTML:n muutosprosessi parin vuoden aikana. Mutta helppoa tämä ei ole - erityisesti tulee päästää irti nykyisestä ymmärryksestä ja yksittäisten ihmisten "paremmasta tiedosta". Ilman omien sokeiden pisteidensä kohtaamista ei voi nähdä uusin silmin. Ja tämä vaatii rohkeutta.

Jotta prosessi toimisi, organisaatioiden on rakennettava itselleen uuden tyyppistä ympäristöä:

  • paikkoja ja infrastruktuuria jossa voidaan tehdä yhdessä ymmärrettäväksi mitä ympärillä maailmassa tapahtuu
  • paikkoja ja rahoittumisen tiloja joissa voidaan hiljentyä miettimään luovasti, yhdessä ja yksittäin
  • paikkoja ja infrastruktuureja joissa voidaan kokeilla uusia toimintamalleja käytännössä niin että tulevaisuutta opitaan tekemisen kautta

Scharmer viittaa "oppivien organisaatioiden" tutkijaan Peter Sengeen, joka toteaa että ihmiset luovat ikään kuin omaa elämäänsä eläviä organisaatioita ja joutuvat sitten näiden vangiksi. Usein sitten valitetaan, että "tämä oli taas organisaation syytä", kun pitäisi huomata että itse kukin luo organisaation, toisin sanoen "teen tämän jutun itse itselleni". Ja tästä voi alkaa ymmärryksen polku siihen, että muuttamalla itseään ja omaa toimintaansa muuttuu myös organisaatio.

Scharmer listaa kolme suurta muutosta jotka näkyvät globaalissa maailmassa:

  • globaalin maailmantalouden nousu
  • verkostoituneen yhteiskunnan nousu
  • uuden ymmärryksen nousu

Kaikissa näissä muutoksissa on sekä varjopuolia että mahdollisuuksia parempaan. Köyhyys, monokulttuuri ja materialismi uhkaavat. Kaikkiin näihin liittyy jonkinlaisen fundamentalismin nousu, olkoon kyse sitten taloudellisesta, kulttuurillisesta tai uskonnollisesta fundamentalismista. Mutta toisaalta on nähtävissä myös vastavoimia, jotka näkevät maailman yhteisenä, moniarvoisena ja inhimillisenä kokonaisuutena, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Tässä yhteydessä on todettava, että Scharmer menee mielestäni turhan pitkälle käsienheiluttelun alueelle, vähän new age -ajattelun tyyppiseen mystismiin, jossa hän esittää (tosin vertauskuvallisesti) että ihmisten välisissä vuorovaikutuksissa syntyy "kenttä", jonka luonne vaikuttaa suuresti siihen miten asioita koetaan ja tulkitaan. Tämä tietysti pitää sinänsä paikkansa - jokainen tietää että kohtaamisen tai tilaisuuden ilmapiiri vaikuttaa suuresti siihen miten tilanne koetaan, olkoon varsinainen viestintä mitä tahansa - mutta Scharmer jatkaa luonnontieteestä lainattujen vertauskuviensa kanssa kyllä vähän turhan pitkälle. Tai ainakin hänen tulisi argumentoida selkeämmin ja todistusvoimaisemmin.

Esimerkiksi sopii ekosysteemiin viittaavien vertausten käyttö, esimerkiksi seuraavaan tapaan:

  • Partnership: life took over the planet not by combat but by cooperation.
  • Diversity: ecosystems achieve stability through diversity—the more diverse, the more resilient.

Mikä näissä ajatuksissa vaivaa on ajattelu, että "luonto on hyvä", ikään kuin luonto olisi rakentamassa tai hakemassa optimaalisia ratkaisuja. Näin ei ole, minkä näkee niin organismien sisällä kuin niiden välisissä suhteissa. Elävistä organismeista löytyy lukuisia evoluution tuottamia ratkaisuja, jotka ovat kaukana optimista. Ja ekosysteemit ovat usein kaukana optimista.

Esimerkiksi metsä toimisi optimaalisesti, jos se olisi noin vyötärön korkuinen - tällöin kaikki auringonvalo saataisiin talteen. Mutta koska metsän kasvit ja puut kilpailevat keskenään, käyttävät ne merkittävän määrän energiaa pitempien runkojen ja varsien kasvattamiseen - mikä kokonaisuuden kannalta on pelkkää haaskausta. Mutta lopetan tämän välihuomautuksen tähän.

Scharmer yrittää rakentaa systeemiteoriasta kehystä omalle U-mallilleen, vedoten siihen että aiemmat lineaariset ja kontekstisidonnaiset mallit eivät toimi nykyisessä maailmassa. Mutta ikävä kyllä hän tuo esille käsitteitä, joiden informaatioarvoa ja käytännön hyötyä on vaikea todentaa, esimerkiksi "self-transcending systems". Mielestäni Scharmer ajautuu tällä tiellä umpikujaan, tai ei ainakaan pysty kommunikoimaan tämän nimenomaisen lukijan kanssa. (Ehkä minulla on sokea piste juuri tällä alueella!?)

Mutta kun mennään enemmän käytäntöön, hyödyllisiä ajatuksia alkaa löytyä, ja itse asiassa hyvin saman kaltaisia oivalluksia kuin Jim Collinsin kirjassa Parhaasta pohjalle - vai vahvana eteenpäin? (Talentum, 2010). Collins tutki sitä, miksi menestyvät yritykset kaatuivat, ja Scharmer esittää yllättävänkin samanlaisen listan syistä:

  • 1. not recognizing what you see
  • 2. not saying what you think
  • 3. not doing what you say
  • 4. not seeing what you do

Collinsilla nämä tuhoon johtavat polut on hahmotettu hieman toisin, mutta ei kovinkaan eri tavalla. Scharmer marssittaa esille neljä kuvitteellista (?) yritysjohtajaa, joista kukin käyttäytyy jollakin edellä kuvatuista tavoista, johtaen yrityksen yhä syvemmälle kriisiin.

Scharmer toteaa, että nykyaikaisissa yrityksissä johto irtautuu todellisuudesta, ja vaikka raportointi toimiikin, on eri asia kuulla asioista välikäsien kautta kuin nähdä ja kokea itse käytännössä. Ongelmaa kärjistää myös nopea loikkaaminen johtopäätöksiin sekä arkuus esittää omia mielipiteitä ja keskustella niistä.

Scharmer esittää oman - varsin omaperäisen - määritelmän johtamistehtävälle: "The primary job of leadership [...] is to enhance the individual and systemic capacity to see, to deeply attend to the reality that people face and enact. Thus the leader's real work is to help people discover the power of seeing and seeing together."

Scharmer viittaa filosofi Martin Buberiin, joka pohtii ihmisen perimmäisen tarkoituksen löytämistä: 'To find it, we must be willing to move into an unknown territory and to go out with "our whole being." It may demand sacrifice. This is not merely about contemplating—it's about listening to the course of being in the world to what is wanting to emerge with the full intention of acting on it. And, once under way, we must pay careful attention.'

Toisin sanoen: voidakseen toteuttaa itseään täytyy ensin herätä, avata silmänsä maailmalle sellaisena kuin se on, ilman pinnallisten ajatusten ja tavoitteiden painolastia. Kun avautuu maailmalle — tarjoaa omat ajatuksensa ja ideansa avoimesti muille — maailmalla on kyky tarjota apua yllättävillä tavoilla, kunhan vain silmät ovat auki.

Scharmer hahmottaa kirjassaan myös U-mallin peilikuvan, tuhoon johtavan käyttäytymismallien ketjun:

  • silencing other views
  • blaming others
  • absencing and hubris
  • intrigue and disinform
  • harassing and bullying
Tämä peilikuva U-mallista selkeytti ja konkretisoi sitä missä U-mallissa on kyse: luottamuksen rakentamisesta, omien sokeiden pisteiden tunnistamisesta ja myöntämisestä, avautumisesta muiden ajatuksille ja maailmankuville, yhdessä tekemisestä, avoimeen toimintamalliin siirtymisestä. Nämä kaikki asiat ovat johtamiskirjallisuudesta tuttuja, mutta Scharmerin U-malli on monessa mielessä looginen, siinä asiat ketjuuntuvat luontevalla tavalla. Mutta helppoa tällainen työskentelymalli ei ole.

Kirjan loppupuolella on varsin käytännöllisiäkin ohjeita siitä, miten toimia jotta pystyy kuuntelemaan toisia osapuolia ja keskittymään tilanteeseen, ilman kiireen ja valmiiksi muodostettujen näkemysten painolastia. Hyvä valmistautuminen, "kuuntele, kuuntele, kuuntele", siinä tärkeimmät niksit. Vain tekemällä oppii.

Yhteenveto: Palkitseva, askarruttava, kritiikkiä herättävä kirja. Ei helppo!

maanantai 20. joulukuuta 2010

Lisää muistia!

Veijo Åbergin teos Lisää muistia! 50 vuotta tietotekniikkaa Helsingin yliopistossa (Helsingin yliopiston tietotekniikkakeskus, 2010) on tietokirja parhaimmillaan: selkeä, tarkka, ajatuksia herättävä. Kyseessä on tilauksesta tehty historiikki, mutta loppujen lopuksi kyse on paljon enemmästä: tietotekniikan tulosta Suomeen ja sen leviämisestä koko yhteiskuntaan. Ja tässä Helsingin yliopistolla on ollut merkittävä rooli alusta alkaen.

Kirja rakentuu niin henkilöiden kuin tietokoneidenkin ympärille, alkaen ensimmäisestä Suomessa rakennetusta tietokoneesta ESKOsta (joka oli vanhentunut jo käyttöön otettaessaan). Mutta siitä se alkoi, isojen keskuskoneiden kautta tämän päivän nettimaailmaan, ja kaikki kehityskulut siinä välissä.

Kirjassa on paljon kuvitusta, mikä auttaa lukijaa näkemään ajan kuvaa, sitä miten ihmiset, ympäristöt ja laitteet ovat ajan kuluessa muuttuneet. Alkuaikoina tietokoneiden parissa puuhattiin puku päällä, sittemmin on menty toiseen ääripäähän, ja ehkä palattu ajoittain myös pukukoodin suuntaan.

Olen konkareilta kuullut miten isoja herroja laskentakeskuksissa oltiin reikäkorttien aikaan. Jos teit virheet, selityksiä ei annettu vaan korttipakka tuli takaisin, korkeintaan ehkä jokin pieni vihje virheestä mukana. Mutta mukavaa oli kuulla, että sentään M.A. Numminen pääsi johon ohi reikäkorttipinoineen - hän kun suostui esiintymään henkilöstön tilaisuudessa.

Kirjasta (ja sen henkilöluetteloista) löytyy monta tuttua hahmoa, mutta koska olen ollut alalla lyhyehkön aikaa, vain 20 vuotta, moni alkuaikojen tapaus ja tilanne on jäänyt hämäräksi, ja näitä kirja mukavasti selventää. Tosin on ollut ilmiselvästi haastavaa (ja joskus tämä näkyy myös tekstissä) selvittää mitä oikeastaan aikoinaan tapahtuikaan. Viime vuodet ovat aina paremmin muistissa kuin vuosikymmenten takaiset asiat.

Teos osuu jotakuinkin kohdalleen niissä asioissa joista jotain tiedän omakohtaisesti, joten on oletettava että muutkin asiat ovat pääosin oikein. Joissakin asioissa on jonkin verran HY-keskeisyyttä, mutta sehän sopii historiikkiin, toisin päin ei voisi ollakaan.

Onnittelut 50 vuodesta - ja menestystä seuraavalle 50 vuodelle!

perjantai 17. joulukuuta 2010

100 kirja-arviota ynnä muuta - Valopolun vuosi 2010

Vuoden loppu lähestyy, myös täällä Valopolku-blogissa. Itselleni jonkinlaisena yllätyksenä on sadan kirja-arvion ilmestyminen tänne vuoden mittaan, keväästä lähtien. Mitenkäs niin?

No, tässä on ollut melkoinen oppimisprojekti työn alla. Kaikenlaista on pitänyt opiskella liittyen organisaatioiden toimintaan, johtamiseen, julkishallintoon, tieteen tutkimusmenetelmiin, ajankohtaisiin tutkimusongelmiin, kokonaisarkkitehtuuriin, IT:n johtamiseen, pilvipalveluihin, tutkimusaineistoihin, jne.

Osaamisen tarve tuntuu kasvamistaan kasvavan, ja kirjoja lukemalla tuntuu kyllä sivistyvän. Mutta pelkkä lukeminen ei riitä, on myös tehtävä jotakin, esimerkiksi on kirjoitettava tai keskusteltava. Ja usein kirjoitus myös johtaa keskusteluun, ja keskustelemista onkin tänä syksynä tullut tehtyä harvinaisen paljon.

Olen huomannut, että kirjoittamalla lyhyenkin kirja-arvion - tai pikemminkin "kirja-arvion", siis vapaamuotoisia ajatuksia kirjan pohjalta - saa teoksesta irti enemmän kuin vain passiivisesti lukemalla.

Toinen on sitten kirjoittamisen tarve muutenkin kuin vain kirjoista kirjoittamiseksi. Tänne blogiin on voinut luonnostella asioita vähän vähemmän valmiina, tai siltä ainakin on tuntunut. Blogi vähentää kirjoittamisen rimakauhua ja tekee kirjoittamisen mahdollisemmaksi vähemmän valmiimpien ajatusten pohjalta.

Työpaikan sisäiseen blogiin kirjoitin reilu 30 postausta syksyn aikana, lisäksi kirjoitin pari kirjoitusta henkilöstölehteen. Iso osa näistä on tekstejä jotka alun perin oli luonnosteltu tänne Valopolkuun, toki myös toisin päin.

Ja osa teksteistä on julkaistu muualla lehdissä: The Mathematical Intelligencer, Tiedetoimittaja, Kemiauutiset, Tietosuoja, Tieteen tietotekniikka ja Tähdet ja avaruus. Usein tekstejä on joutunut editoimaan paljonkin, mutta hyviä lähtökohtia nämä blogikirjoitukset ovat olleet.

Eli hyvältä tuntuu. Toinen asia sitten on, mitä lukijat tästä touhusta ovat ajatelleet. Melko alhaisen kävijämäärän blogi tämä on, 20-30 visiittiä päivittäin, mikä ei ole huono asia, ei tule rimakauhua.

Kävijöistä sen verran, että melko iso osa, yli puolet, tulee tänne Google-haun kautta. Suosituimpia hakusanoja lokakuusta joulukuuhun ovat olleet: kokonaisarkkitehtuuri, minäkertoja, johtajakirja, pikalukeminen, johtajan parempi elämä ja mitä laatu on. - Kyllä noista aiheista kannattaakin tietoa etsiä.

Mutta ei kun eteenpäin. Saa nähdä mitä vuosi 2011 tuo tullessaan.

torstai 16. joulukuuta 2010

Tuhat ja yksi yötä

Onko tämä satukirja lapsille vai aikuisille? Uusi tuore käännös Tuhannen ja yhden yön tarinoista on enemmän aikuisille tai lähes aikuisille kuin lapsille, sen verran dramaattisia ja pelottavia käänteitä se tarjoaa. Kyseessä on Jaakko Hämeen-Anttilan suomennos Tuhat ja yksi yötä (Otava, 2010).

J.R.R. Tolkien kirjoitti teoksen Satujen valtakunta (WSOY, 2010) lopussa olevassa esseessä, että satujen (engl. fairy stories) kohdeyleisö on aikuiset, ei lapset, ja että sadut ovat parhaimmillaan evankeliumia (kursiivi Tolkienin), siis kertomuksia joissa päästään kurkistamaan olevan takana piilevään todellisuuteen.

Sisältääkö tämä kyseessä oleva kokoelma sellaisia satuja joihin Tolkien viittaa? Väittäisin että ei. Mutta omaperäisiä ne silti ovat, vilkaisu kulttuuriin joka monessa mielessä poikkeaa omastamme.

Väittäisin että kokoelman kertomukset ovat joiltakin osin lähempänä seikkailu- ja tieteiskirjallisuutta kuin satuja, vaikka ne saduiksi luetaan. Esimerkiksi Sinbad Merenkulkijan seikkailut sisältävät fantastisia tutkimusmatkojen kuvailuja, jotka kovasti muistuttavat ulkoavaruuden planeetoille kuvattuja maailmoja. Vastaavasti tarina Abdallah Merenmies ja Abdallah Maanmies tuo vahvasti mieleen Jules Vernen kertomuksen merenalaisista maailmoista, puhumattakaan myöhemmistä saman aihepiirin tarinoista.

Ehkä yllättäen monissa kokoelman tarinoissa on vahvoja naishahmoja, jotka ovat ovelampia ja aloitekykyisempiä kuin passiiviset miehet. Hiukan hämmentäen monessakaan tarinassa paha ei saa palkkaansa, vaan pikemminkin "yrittävää ei laiteta", eli sankarit pääsevät vaikeuksien kautta voittoon, olkoon keinot hyviä tai huonoja.

Ja useissa tarinoissa on islamin oppeja muodollisesti noudattava kehyskertomus tai raamit, ei monikaan tarinoista tarjoa uskonnollisia moraliteetteja, joskus pikemminkin päinvastoin: varas kerää omaisuuden ja elää onnellisena elämänsä loppuun asti.

Hämmentävä kirja, josta on vaikea sanoa pitääkö vai inhotako sitä. Kulttuuriteko tämä lienee kuitenkin.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Kun Arktis sulaa

Alun Anderson on kirjoittanut vakavan kirjan vakavasta aiheesta. Teos Kun Arktis sulaa: Elämä, kuolema ja politiikka arktisella alueella (suom. Seija Piippola; Art House, 2010) osoittautui palkitsevaksi, tosin ajoittain raskaaksi luettavaksi perusteellisuutensa takia. Lukija vaikuttuu ja vakuuttuu, sen verran huiman määrän erilaista aineistoa Anderson tarjoaa niin ympäristötieteiden ja tutkimusmatkailun kuin elinkeino- ja aluepolitiikankin näkökulmista.

Kun yleensä maapalloa tarkastellaan "sivulta", tuo tämä kirja aivan uuden näkökulman maapalloon: ylhäältä pohjoisesta päin. Pohjoisnavan ympärillä oleva merialue on myllerryksestä, ei pelkästään ilmastoilmiöiden takia vaan myös alueella olevien luonnonvarojen tavoittelun vuoksi. Ja onhan kyseessä myös kulkureitti, joka näyttää jään sulamisen vuoksi yhä kiinnostavammalta.

Vaikka USA, Kanada, Grönlanti (ja Tanska) ja Norja ovatkin keskeisiä maita napaseudun merialueiden kannalta, Venäjä on se jolla on eniten rantaviivaa ja siten eniten intressejä alueelle. Ja myös valtavat luonnovarat jotka odottavat hyödyntämistä.

Jäämeri on monessa mielessä erityislaatuinen alue, muun muassa mataluutensa vuoksi: "Venäjän joet [...] yhdessä Kanadan Mackenzien kanssa tuovat maailman koko makean veden valumasta 10 prosenttia Jäämereen, mutta se sisältää vain yhden prosentin maailman merivedestä. Vaikutus on yllättävä. Makea vesi leviää matalana kerroksena maata reunustavien mannerjalustojen päälle, jossa se jäätyy helpommin kuin alempi suolainen vesikerros."

Anderson tarjoilee paljon paikallista detaljitietoa, esimerkiksi Grönlannin Tasiilaqissa sijaitsevan kyläkaupan tarjoamasta: "Myynnissä on hyljettä (8 dollaria/kg), jääkarhua (20 dollaria/kg), sarvivalasta (30 dollaria/kg), lahtivalasta (18 dollaria/kg) ja mursua (20 dollaria/kg). [...] Markkinoilla ruokki maksaa 10 dollaria, kiisla 6 dollaria ja pikkuruokki, todella pieni lintu, vain 2 dollaria kappaleelta."

Ja tarjolla on myös suuremman luokan tilastoja: "1970-luvulta 1980-luvun lopulle tultaessa mannerjalusta oli menettänyt 30 gigatonnia jäätä vuodessa, 97 gigatonnia vuonna 1996 ja 239-305 gigatonnia vuonna 2007."

Kirja on paikoitellen vähän luettelomainen ja osittain myös raskassoutuinen, mutta parhaimmillaan Anderson kirjoittaa todella vetävästi ja kiinnostavasti. Hän on selvästi paneutunut aiheeseensa, ja joskus tuntuu että hänen on vaikea irroittautua yksityiskohtien paljoudesta, mutta kokonaisuutena teos toimii hyvin.

Yhteenveto: Jos haluat tietää paljon Aktisen alueen tilanteesta ja sitä uhkaavista tekijöistä, tämä ei ole hullumpi kirja lähteeksi, varsinkin kun sen tiedot ovat kohtalaisen hyvin ajan tasalla, mukaan lukien Meksikon lahden öljyvuoto ja sen implikaatiot Arkitsen alueen riskeihin.

tiistai 14. joulukuuta 2010

Lasinkirkas, hullunrohkea

Tässä se on, vaikkakin vain katkelmittain: runoilija ja elämä. Panu Rajalan Lasinkirkas, hullunrohkea - Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta (WSOY, 2010) ei ole kattava elämänkerta, vaan pikemminkin katkelmallinen kokoelma tapahtumia Aila Meriluodon (s. 1924) elämästä.

Kirjassa on kehystarina, jossa Panu Rajala keskustelee Meriluodon kanssa, teoksen alussa Takatakan piilopirtissä Pieksämäellä ja lopussa Arkadiankadulla. Tämä hiukan häiritsi itseäni, mutta onneksi edes Panu Rajala ei pysty kaappaamaan valokeilaa itselleen: Meriluoto pistää elämänkerturin tehokkaasti ruotuun.

Luin Meriluotoa jonkin verran lukioiaikoinani, eikä pelkästään siksi että hänet mainittiin Lauri Viidan yhteydessä, mutta muutamasta mieleen jääneestä runosta huolimatta - esikoiskokoelma Lasimaalaus oli kyseessä - en häntä sen ihmeemmin tuolloin noteerannut.

Mutta nyt vihdoin ymmärsin, että paitsi Meriluoto teki merkittävän uran ei pelkästään runoilijana vaan myös kääntäjänä, ja eräs suosikkini, Harry Martinsonin Aniara, on Meriluodon suurenmoinen suomennos. Ilman Martinsonin apua suomennos ei olisi onnistunut, ja Martinson muisti kääntäjäänsä Nobel-palkinnon saatuaan, todeten sen olevan yksi harvoista ensiluokkaisista käännöksistä toisille kielille.

Sitäkään en tiennyt, että Meriluoto käänsi Astrid Lindgrenin Eemeli-kirjoja suomeksi, merkittävä kulttuuriteko tämäkin. Muitakin lastenkirjoja Meriluoto käänsi, muun muassa Kasper, Jesper ja Joonatan sekä Kolme iloista rosvoa.

Parhaana kirjanaan Meriluoto pitää elämänkertaa Lauri Viita, legenda jo eläessään, jonka hän kirjoitti WSOY:n pyynnöstä. Skitsofreniaan sairastunut Viita oli Meriluodon aviomies ja neljän lapsen isä, ja monessa mielessä ratkaiseva hahmo: "Lauri Viita ei ollut kirjailija, hän oli luonnonmullistus."

Elämä Viidan kanssa ei ollut helppoa, varsinkin mielen järkkyessä, eikä ollut varmaan kumpi sortuu, Viita vai Meriluoto. Mutta Meriluoto jaksoi, neljän lapsen kanssa, vaikka kirjallinen anti jäikin vähäiseksi näinä vuosina, lähinnä lastenkirjaan Pommorommo, josta Meriluoto toteaa: "Tää oli mun rakkaudentunnustukseni Laurille."

Viita poltatti uunissa niin Meriluodon päiväkirjat - yhtä lukuunottamatta - kuin lasten syntymätodistukset. Mielialahäiriöt veivät hänet lopulta mielisairaalaan, mutta kerta kerran jälkeen hän palasi piinaamaan Meriluodon perhettä, kunnes hän muutti Ruotsiin.

Myöhemmästä tuotannosta Rajala nostaa esiin vuonna 1980 ilmestyneen runokokoelman Talvikaupunki, joka nosti Meriluodon kriitikoiden ylistämäksi runoilijaksi pitkän tauon jälkeen.

Meriluoto on käyttänyt omaelämänkerrallisia aineksia niin runoissaan kuin proosassaan, eikä ole erityisesti vältellyt julkisuutta, joten hänestä tiedetään suhteellisen paljon, jopa siinä määrin että raja teosten ja niiden kirjoittajan välillä voi hämärtyä. Mutta Rajalan elämänkerta - jos tätä voi sellaiseksi sanoa kaikessa katkelmallisuudessaan - tarjoaa silti uudelta tuntuvia välähdyksiä kirjailijaan, joka edelleen on virkeä ja nokkela ja elämässä kiinni. "Terveisiä elämästä, tältä kohtaa."

maanantai 13. joulukuuta 2010

Pilvipalvelut

Petteri Heinon Pilvipalvelut (Talentum, 2010) on tuore kirja melko tuoreesta asiasta, pilvipalveluista (engl. cloud computing). Teoksen esipuhe on päivätty 10.10.2010, ja teos näyttää tosiaankin olevan hyvin ajan tasalla, ainakin nyt ilmestyessään. Toinen juttu on sitten, kuinka nopeasti sisältö vanhenee. Sellaista se on minkä tahansa it-asian suhteen, ja erityisesti sellaisen hype-termin kuin pilvipalvelut.

Entä mitä oikein on pilvipalvelu? Rajanveto käyttöpalvelun ja pilvipalvelun välillä voi olla vaikeaa, koska sekä toimittajat että asiakkaat saattavat haluta vain vähän muutoksia nykyisiin it-ratkaisuihin ja siksi puhuvat pilvestä tarkoittaen jo tuttuja ja koeteltuja ratkaisuja.

Jos jokin piirre pitäisi nostaa pilvipalvelujen olennaiseksi määrittäväksi piirteeksi, se on elastisuus, siis se että palvelua voi skaalata tarpeen mukaan ja että vain käytetystä resurssista maksetaan. Jos ei käyttöä, ei veloitusta. Ja tämä on iso ero verrattuna perinteiseen käyttöpalveluun, jossa useimmiten sitoudutaan monivuotisiin sopimuksiin ja joskus laitteet ovat suoraan asiakkaan taseessa.

Pilvipalvelussa elastisuus tarkoittaa nopeaa käyttöönottoa - nopeimmillaan se tapahtuu minuuteissa - ja myös nopeaa resurssin vapauttamista kun hommat on hoidettu. Toisaalta tämä tarkoittaa myös sitä, että räätälöinti ja kustomointi on vähäisempää kuin normaalissa käyttöpalvelussa puhumattakaan itse hoidetusta it:stä. Mutta tässäkin kehitystä tapahtuu.

Lisäksi on niin sanottu hybridimalli, jossa julkisia pilvipalveluja käytetään oman ympäristön laajentamisena ja varmistamisena - esimerkiksi lisäkapasiteettina sitä tarvittaessa tai varmuuskopioiden tallennuspaikkana. Tällöin käytössä on sekä private että public cloud -palveluja, jolloin saadaan tarvittavaa joustoa mutta voidaan hoitaa myös asiakaskohtaista räätälöintiä. Heino myös esittää yksinkertaistetun mallin siitä, mitä private cloudin pystyttäminen edellyttää: minimissään ei kovin monimutkaista, lähinnä pitää parantaa nykyisten konesaliratkaisujen paketointia ja toiminnallisuutta.

Julkishallinnossa private cloud -ratkaisu voisi olla kaikin puolin toimiva ratkaisu, mutta haasteita riittää, esimerkkinä kuntien palvelurakenneuudistuksen myötä syntyneet "palveluhimmelit", jossa loppujen lopuksi kaupunki maksaa viiden yhtiön katteet ostaessaan uuden palvelimen.

Heinon kirja on käytännönläheinen, jopa siinä määrin että osa informaatiosta, esimerkiksi kustannuslaskelmat pilvipalvelujen hinnoittelusta käyttöpalveluun verrattuna, saattavat olla vanhoja jo ilmestyessään. Sinänsä tällä ei ole niin suurta väliä sillä itse kukin voi tarkistaa hinnat netistä ja tehdä samat laskelmat uusimpien hintojen perusteella.

Heino kuvaa hyvin it-osaston haasteita palvelujen käyttäjien suhteen: "Käyttäjät arvioivat it-osaston tarjoamia virallisia sovelluksia itse päivittäin käyttämiään twittereitä ja facebookeja vasten. [...] Jossakin jokin mättää, kun isoissa yrityksissä työntekijät päivittävät paljon enemmän tietoja itsestään Facebookiin kuin asiakkaistaan yrityksen CRM-järjestelmään. Osallistumisen arkkitehtuuri on uutta it-osastolle, mutta on paljon helpompaa osoittaa sormella kuin olla osa ratkaisua. [...] Ulkomaailman kehitys tukisi ajatusta, että it-osaston olisi tarjottava entistä useampia pieniä työkaluja sen sijaan, että pyrittäisiin rakentamaan sipulin tavoin kerrostuneita suuria sovelluksia. It-toiminnan pitäisi löytää käyttäjät uudestaan ja osata hyödyntää heitä."

Tähän liittyen Heino toteaa: "Suurissa yrityksissä pohditaan nyt vakavasti pc-määrärahaa, jolla käyttäjä voisi oma-aloitteisesti järjestää itselleen työaseman ja etäyhteydet."

Mutta mennäänpä kirjan varsinaiseen pihviin eli yrityselämän konkretiaan, käyttöpalveluihin (managed service) ja näiden palvelukuvauksiin (statement of work) sekä palvelutasoa koskeviin sopimuksiin (Service Level Agreement, SLA). Tässä yhteydessä Heino toteaa: "[Asiakkaalle] voi tulla kalliiksi ylläpitää ympäristöä siten, että kaikista töistä maksetaan tapahtuneen mukaan. Jotkut asiakkaat hankkivat tämän takia palvelutoimittajalta niin sanotun kotikonsultin eli puolivakituisen tukihenkilön. Kotikonsultti hoitaa sopimukseen sisältymättömän työn, ja tätä kautta palvelutoimittajan laskut saadaan tasaisiksi."

Heino kuvaa melko raadollisesti käyttöpalvelujen maailmaa, muun muassa "kikka #1" kertoo miten asiakkaalta voidaan veloittaa korkean palvelutason palvelusta mutta tarjota matala palvelutaso ja hoitaa homma niin että asiakas itse maksaa joka kuukausi itse haluamansa sanktiot. Huh-huh.

Tässä yhteydessä voisi vielä esittää Heinon luettelon siitä, mitkä ovat puhdasoppisen pilvipalvelun ominaisuudet:

  • 1. pilvipalveluissa on elastinen provisiointi
  • 2. pilvipalvelut toteutetaan jaetusta teknisestä multitenant-ympäristöstä
  • 3. pilvipalvelut ovat yksinkertaistettuja volyymi- ja bulkkipalveluja
  • 4. pilvipalvelut ovat riippumattomia käytettävästä päätelaitteesta ja käyttöpaikasta
  • 5. pilvipalveluiden toimintaa voidaan mitata.

Entä tallennus pilveen? Siis levytilan ostaminen pilvipalvelun tarjoajalta. Heinon mukaan todennäköisin käyttömuoto on pilveen varmistaminen, siis internetkiintolevyn käyttäminen kopioiden säilytyspaikkana. Olennaisena edellytyksenä on tietoliikenteen kaistanleveys.

Kotikäyttäjälläkin alkaa olla mahdollisuuksia saada 100 mbit/s yhteyksiä, joilla varmistaminen pilveen onnistuu jouhevasti isojenkin mediatiedostojen osalta. Gigatavujen siirto onnistuu minuuteissa. Varsinaisen varmistusohjelmiston sijaan voidaan käyttää replikointia, joka synkronoi pilvessä olevat tiedot käyttäjän eri laitteille.

Yritysten osalta pilveen siirtyvä tallennus voi olla iso trendi, kunhan Amazonin Dynamon kaltaisia palveluja opitaan tosissaan hyödyntämään. Mutta on myös paljon tietoa johon pilvitoimijoiden volyymipalvelut eivät sovellu, esimerkkinä julkisen sektorin aineistoasioiden hoitaminen. Mutta aina voi tehdä pilvitallennusjärjestelmän itse, kunhan on riittävästi kriittistä massaa jotta alkuinvestointi kannattaa.

Entä sitten laskenta pilvessä? Prototyyppiesimerkki on Amazonin Elastic MapReduce, jota yritys voi käyttää isojen havaintoaineistojen käsittelyyn. Tämä massa-ajopalvelu on rakennettu Apachen Hadoop-projektin teknologian pohjalle, ja tässä onkin mielenkiintoinen mahdollisuus monen suuryrityksen big data -tyyppisten havaintoaineistojen käsittelyyn. Tarvittavaa palvelinkapasiteettia ei tarvitse ostaa omaan taseeseen, ja kapasiteetin voi poistaa käytöstä heti kun sitä ei enää tarvita.

Pilvessä toimiva MapReduce on mainio esimerkki yleisemmästä kysymyksestä: miksi it-kulut eivät voisi olla liiketoiminnan laajuuden mukaan muuttuvia? Pilvipalveluiden avulla saadaan kiinteistä kustannuksista muuttuvia, ja lisäksi kustannussäästöjä kun kapasiteettia ei tarvitse makuuttaa tyhjänä "varmuuden vuoksi".

Entä sitten tietojenkäsittelyn ostaminen palveluna? Tämä ei ole uusi asia, tarjontaa on ollut 1960-luvulta lähtien. Heino esittää hyvän analyysin syistä, joiden vuoksi palvelunostoon lähdetään, muun muassa kapasiteetin puute, aikataulut ja elinkaari. Kiinnostavin syy on halu muuttaa it-toiminnot kokonaan, siis se että it-toiminnot halutaan paremmin vastaamaan organisaation substanssitoimintoja.

Yhteenveto: Ajankohtainen, kiinnostava, konkreettinen ja selkeä esitys merkittävästä aiheesta. Kirjoittaja kuvaa hyvin tämänhetkisen hämärähkön tilanteen ja sen, että vaikka pilvipalvelujen tulevaisuutta ei voikaan ennustaa, nyt on lähdetty uudelle tielle jolta ei ole paluuta. Onko paras ratkaisu jokin yhdistelmä nykyisin käytetyistä pilvipalvelun malleista, sen aika näyttää.

perjantai 10. joulukuuta 2010

1001 Albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään

Robert Dimeryn teos 1001 Albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään (WSOY, 2010) on melkoinen aarreaitta, vaikkakaan sitä ei voi pitää kaikenkattavana - eikä tarkoituksena ole ollutkaan tarjota viimeistä sanaa "parhaista" populaarimusiikin albumeista.

Kustantaja toteaa teoksesta seuraavasti: "[Kirja] esittelee populaarimusiikin kuuden vuosikymmenen tärkeimmät levytykset rockista jazziin, punkista folkiin ja hiphopista progeen. Tuttujen klassikoiden ohella mukana on suurelle yleisölle tähän asti vieraampia helmiä – käsillä on todellinen musiikillinen löytöretki."

Löytöretki tämä tosiaan on, vaikka muutamia harmittavia juttujakin matkalta löytyy. Teos on käännetty suomeksi melko mallikkaasti, vaikkakin tuntuu siltä että paikoin sekä suomentajien että alkuperäistekstien kirjoittajien into on lopahtanut eikä albumien esittelytekstejä voi pitää aina erityisen valaisevina. Mutta parhaimmillaan teos tarjoaa todellakin löytämisen iloa. Kirjaan kannattaakin tarttua ehkä pikemminkin löytääkseen albumeja jotka itseltä ovat jääneet huomaamatta kuin tutkiakseen löytyvätkö kaikki omat suosikit kirjasta (eivät luultavasti löydy).

Suomennettuun versioon on sisällytetty 80 suomalaista albumia, joista monet valinnat saivat kyllä miettimään lähtökohtia? Hector? Mikko Alatalo?? No, ainakin valinnoista syntynee keskustelua.

Alla muutama oma poiminta eri vuosikymmeniltä, albumeja joita itseltäni ei löydy iTunesista. Puoli tusinaa alunperin tällä listalla ollutta albumia piti poistaa, kun ne minulla jo olikin, unohdettuina.

Alla olevista albumeista teoksessa oli sen verran mainiot esittelytekstit, että pitänee tavalla tai toisella tarkistaa, ovatko levyt tosiaan niin hyviä kuin väitettiin.

1950-luku:
Frank Sinatra | In The Wee Small Hours
Machito | Kenya
Billie Holiday | Lady in Satin

1960-luku:
Stan Getz & Charlie Byrd | Jazz Samba
Stan Getz And Joao Gilberto | Getz/Gilberto
Cream | Disraeli Gears
Van Morrison | Astral Weeks
Nick Drake | Five Leaves Left

1970-luku:
Crosby, Stills, Nash & Young | Déjà Vu
James Taylor | Sweet Baby James
Dolly Parton | Coat of Many Colors
Carita Holmström | We Are What We Do
Pihasoittajat | Hattukauppiaan aamu
Bob Dylan | Blood On The Tracks
Patti Smith | Horses
Willie Colón & Ruben Bládes | Siembra
Sister Sldege | We Are Family
The Undertones | The Undertones

1980-luku:
Peter Gabriel | So
Dolly Parton, Linda Ronstadt, Emmylou Harris | Trio
Ladysmith Black Mambazo | Shaka Zulu
The Sugarcubes | Life's Too Good
John Lee Hooker | The Healer
Madonna | Like A Prayer

1990-luku:
Sir Elwoodin Hiljaiset Värit | Kymmenen tikkua laudalla
Koffi Olomidé | Haut De Gamme – Koweït, Rive Gauche
Jamiroquai | Emergency On Planet Earth
J. Karjalainen yhtyeineen | Tähtilampun alla
Robbie Williams | Life Thru A Lens
Beth Orton | Central Reservation

2000-luku:
Goldfrapp | Felt Mountain
Ute Lemper | Punishing Kiss
Madonna | Music
Björk | Vespertine
Maija Vilkkumaa | Ei
The Coral | The Coral
The Five Corners Quintet | Hot Corner
Asa | Loppuasukas
Joanna Newsom | Ys
Fleet Foxes | Fleet Foxes
Grizzly Bear | Veckatimest

torstai 9. joulukuuta 2010

Maailmanhistorian huonoimmat keksinnöt

Keksijöillä ei mene aina putkeen. Eric Chalinen teos Maailmanhistorian huonoimmat keksinnöt ja ihmiset niiden takana (suom. Salla Korpela ja Riikka Toivanen; Schildts, 2010) pureutuu epäonnistumisiin. Kirjassa on 50 tarinaa epäonnistumisista, jotka vaihtelivat naurunalaiseksi tulosta koko maapallon ekosysteemin muuttamiseen.

Kirja on selkeä, paikoin melkeinpä selkokielinen, eikä mihinkään yksittäiseen aihepiiriin mennä kovin syvälle. Paikka paikoin olisi toivonut syvällisempää esitystä, ja jossakin määrin tuntui siltä että kirjoittaja yritti liikaakin popularisoida tekstiään niin että lukijalle tuli jopa vähän epämukava olo.

Mutta otetaan muutama esimerkki kirjan teemoista. Ensinnäkin asbesti, jonka yhteyttä keuhkotauteihin epäili jo roomalainen Plinus vanhempi (23-79). Mutta 1900-luku oli asbestin haittavaikutusten peittelyn surkeaa tarinaa: "Suurtehollisuus onnistui 1940-80-luvuilla pitämään lääketieteellisen todistusaineiston poissa julkisuudesta. Sen edustajat vastustivat kaikkea asbestin käyttöä rajoittavaa lainsäädäntöä ja kansalaisten alistamista asbestin vaaroista."

Kirjassa on paljon esimerkkejä terveysongelmiin johtaneista keksinnöistä, kuten tupakka, pikaruoka ja virvoitusjuomat. Ilmiselvää on, että vaikka ongelmat tiedetään, ihmiset silti eivät näistä nautintoaineista ole valmiita luopumaan.

Hassunkurisimpia "keksintöjä" oli puutarhuri William Radamin keksimä tuote, jonka voi katsoa kuuluvan käärmeöljyjen joukkoon. Radam päätteli seuraavasti: "On vain yksi tauti ja yksi taudin syy, riippumatta siitä, miten monenmoisia oireet eri tapauksissa ovat." Radamin kehittämä lääke, "mikrobintappaja", tepsi kaikkeen mahdolliseen, muun muassa spitaali, isorokko ja keuhkotauti. Liittovaltion viranomaiset määräsivät rohdon analysoitavaksi lopult vuonna 1912: "Sen havaittiin sisältävän 99,38 prosenttia vettä, hivenen rikkihappoa ja suolahappoa sekä tilkan punaviiniä värin ja maun vuoksi."

Entä mitä kirjasta jäi lopulta käteen? Ei kovin paljon. Muutama hupaisa anekdootti, ja muutama uusi asia josta huolestua. Teoksen tarkoitus on hyvä, tarjota valaistusta ihmiskuntaa ja ympäristöä uhkaavista vaaroista, mutta loppujen lopuksi teos on, no, pikaruokaa.

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Helena Anhava: Runot 1991-2010

Luulin lukeneeni Helena Anhavan (s. 1925) runoja, mutta ehkä erehdyin. Tai ainakaan yhtään tuttua, tai erityisen tutun kuuloista, runoa ei tästä kokoelmasta löytynyt. Mutta hyvä tuttavuus tämä kokoelma on, parhaita mihin olen vuosiin tarttunut.

Kyseessä on kokoelmateos Käyn siellä vain unessa - Runot 1991-2010 (Otava 2010), joka ei ole runokirjaksi kovinkaan ohut, yli 300 sivua, mutta toisaalta tässä onkin kaksi vuosikymmentä runoilijan työtä.

Mutta aloitetaan, lyhyellä runolla teoksen alusta:

Raskas paikka on maailma sille
joka ei tahdo miellyttää
vain olla itse.

Olisiko tässä runoilija piirtämässä omakuvaansa? Anhavalla on suuri kyky: yksinkertaisia, selkeitä säkeitä, lauseita jotka ovat melkein kuin selkokieltä, mutta sittenkin syvempiä kuin silmä antaa myöten nähdä, jonnekin takaraivoon ne uppoavat. Kuten vaikkapa tämä:

Miten monta sukupolvea se lävistää
pelästytettyjen kauhu.
Tsekkiläiselokuvan motto:
Lumi ei sada
peittääkseen maailman
vaan jotta kaikki eläimet
näyttäisivät jälkensä.

Ja sitten, niin yksinkertaisen väistämätöntä:

Niin paljon kuvittelee tietävänsä
vain tästä todellisuudestansa.

Anhava pohtii paljon sodan, ihmisen heikkouden, maailmankuvan teemoja, ja uskaltaa käydä vaikka skeptismiä vastaan, ymmärtäen mutta tiukasti:

Sen mitä Tiede ei ymmärrä,
                 pysty selittämään,
se julistaa hulluudeksi.
Ei sovi 'nähdä'
jollei voi sitä tieteellisesti todistaa,
ei 'kuulla'
                 olematta skitsofreenikko.
Ei sovi olla
                 Jonkun Korkeamman käytössä,
sen kumoamiseen riittää
Skepsis ja professori Nils Mustelin.

Itse pidin eniten Anhavan lyhyistä, rivin tai kahden pituisista - tai pikemminkin: lyhyisistä - runoista, joissa jää tilaa ajattelulle:

Että ei kuulla kivun taakse,
                            rivien väliin.

Ja voisiko yksinkertaisemmin riisua keisarilta vaatteet:

Sivusta näet,
ylhäältä et.
Silti sinne kaikki haluavat.

Nykyinen maailma kuuluu toisistaan irrallaan eläville spesialiteeteille, jotka sulkevat toisensa pois kuvioista, syyttäen kokemattomuudesta ja osaamattomuudesta niitä jotka eivät kuulu ammattikunnan sisäpiiriin. Anhava näkee sen mitä ammattilaiset eivät näe, sokeuttaan:

Kukin ammattiryhmä varjelee mustasukkaisesti omaa reviiriään.
Vain heillä on totuus tästä asiasta, oikeus selittää tietynlaista ihmistä
tai ideologiaa. 'Maallikolla' ei ole lupa nähdä.

Ja tämä osuu ja uppoaa:

Kaiken iltaa koko maailma paastosi sähkön vuoksi:
poltti kynttilää.
Sai synninpäästön ja tilasi oitis
kaksi uutta ydinvoimalaa.

Loppuun sopii tämä lainaus:

Jonakin päivänä kaikki vastaantulijat
muistuttavat jotakuta vainajaa.
Olen juuri tervehtiä kun tajuan:
hänhän on kuollut.

tiistai 7. joulukuuta 2010

Yritys kumppanuudeksi

Millaista on Virossa? Sen voi tietää vain virolainen, mutta jonkinlaisen kurkistuksen virolaisuuteen tarjoaa Igor Korjuh suomennetussa kokoelmassaan Yritys kumppanuudeksi (suom. Jukka Mallinen ja Hanna Samola; Savukeidas Kustannus, 2010). Korjuh on virolainen mutta hänen äidinkielensä on venäjä, joka tekee hänestä ikään kuin kahden maailman kansalaisen, tai ehkä pikemminkin kahdesta maailmasta ulkopuolisen.

Korjuh on ilmeisen omaperäinen kirjoittaja, ja kokoelman ensimmäinen runo ehkä kuvaa hänen päätymistään runoilijaksi, mahdollisesti sen kautta että muutakaan ei löytynyt:

Mielikuvitus piirtää, mutta käsi ei pysty.
Melodia pyörii, mutta laulu ei kulje.

Miltei menetetty mies.

Jos runoja ei olisi,
joutuisi eksyksiin.

Kokoelmassa on runoja useista alkuperäiskokoelmista, ja vaikka onkin epäilemättä ollut vaikeaa kääntää suomeksi vironvenäläistä tekstiä, ei se lukijalle asti kovin suuressa määrin näy. Ehkä syy on siitä, että kokoelmaan valitut runot ovat juuri niitä helpommin käännettäviä tai suomalaisille avautuvia.

Osa Korjuhin runoista on klassisen tyylistä, voisi sanoa että jopa ajatonta, mutta mukana on myös äärimmäisen modernia, kirjallisuuden tutkimuksesta ponnistavaa ja - voisi melkein näin ajatella - PowerPoint-kalvosulkeisten maailmaan ironisesti suhtautuvaa. Kirjoittaja toteaa virolaisten ja venäläisten suuren kulttuurisen eron, jossa hän on itse välinputoajana, ja ammentaa tästä aiheita runoihinsa.

Korjuh pohtii nykymaailman tendenssiä rakentaa abstraktioita runossa Milloin huominen koittaa?, josta seuraavassa katkelma:

Miksi niin harvoin 
siirrymme yleisestä yksityiseen?
Miksi rakennamme
palasista kokonaisuuden?

Me puhumme rakkaudesta,
mutta vaikenemme rakastuneista,
puhumme rahasta,
mutta vaikenemmä kättemme känsistä.

Käännöskokoelman nimikkorunossa puhutaan runoilijan ja lukijan suhteesta, tästä siis nimi Yritys kumppanuudeksi. Seuraavassa on muutama ote tästä runosta:

voivatko runoilija ja lukija puhua samaa kieltä
onko runoilijalle tärkeää se mistä lukija elää
onko lukijalle tärkeää se mistä runoilija elää

– – –

ehdotan riippumatonta tutkimusta
on analysoitava viisi lukijan perustyyppiä
joiden kanssa runoilija voisi puhua heidän kielellään

ehdotan riippumatonta tutkimusta
on analysoitava viisi aihetta
jotka ovat kiinnostavia itse runoilijalle

ja vastattava kysymykseen

mitä retorisia konstruktioita pitää rakentaa
että runoilija ja lukija puhuisivat samaa kieltä

Paikka paikoin teksti on kuin tutkimusraportista, mutta toimii runona!

Runossa Pienen pojan kirje Korjuh pohtii nykyisen maailman monimutkaisuutta. Tässä ote:

Vain langat ympärillä. Vaikkakin näkymättömät, mutta
niin vahvat! Kirjoitat hakusanaksi
oma nimesi ja löydät kirjoituksesi ja kirjoitukset sinusta.
Ihmiset muistuttavat robotteja: rakentavat imagoa, takovat kontekstia.
Ja minä haluaisin nähdä pikemmin tämän
tyhjän näytelmän lopun. Mietin, milloin
ihmiset leikkaavat verkot,
joilla maailma on sidottu, ovat näytelleet kyllikseen 
– — –

maanantai 6. joulukuuta 2010

Maan valo ja muisti

Teos Maan valo ja muisti - Eino Mäkisen valokuvia (toim. Kai Vase; SKS, 2008) on aivan erinomainen valokuvakirja, mutta kirjana siinä on paha vika: tekstien lukeminen ei onnistu helposti typografian takia.

Miksi teoksen teksteissä käytetään versaalia, siis ISOJA KIRJAIMIA? ONKO PAKKO HUUTAA? Nimittäin myös pienet kirjaimet ovat olemassa, ja ne tekevät lukemisesta olennaisesti helpompaa. Versaali kirjasin tekee vähänkin pitempien tekstien lukemisesta hankalaa; sanojen lukemisen sijasta täytyy katsoa kirjaimia.

Ehkä tämä kuvastaa sitä, että elokuvista ja valokuvista kertovassa teoksessa teksti saa toissijaisen roolin, ja tässä tapauksessa teksti todellakin on sivuroolissa. Mikä on harmi, sillä esseissä kerrotaan kiinnostavia asioita Eino Mäkisestä, jos tekstejä nyt jaksaa tavata läpi.

Tai oikeastaan tässä on kyse samasta asiasta kuin siinä, että maailma on täynnä tavaroita jotka näyttävät hyviltä mutta eivät toimi: ovenkahvoja joita ei osata käyttää, astioita jotka rikkoutuvat tai eivät pysy pystyssä, laitteita joiden kanssa menee hermot. Toisin sanoen: design haluaa tehdä itsestään numeron eikä palvella käyttäjiä.

Ja tässä on melkoinen ristiriita sen kanssa, millaisia valokuvia kirja sisältää: nöyrästi tarkoitustaan palvelevia, sellaisia jotka eivät tee numeroa itsestään mutta toimivat sekä dokumentaarisesti että taiteellisesti. Mäkinen ei temppuile sävyjen, perspektiivien tai kohteidensa kanssa, vaan ottaa ne sellaisina kuin ne ovat.

Mäkisen valokuvat ovat aivan loistavia. Mustavalkoinen valokuva on vaikea laji, ja tässä teoksessa on lisäksi vielä neliön mukaan rajattuja kuvia, jotka ovat äärimmäisen haastavia sommittelun suhteen, ja kaikki kuvat toimivat. Mäkinen on valokuvaajana ennen kaikkea ammattilainen, joka tietää miten kuvakulma valitaan, miten valoitus saadaan kohdalleen ja miten sommittelulla saadaan kuva toimimaan. Ja tämä näkyy kuvissa alusta loppuun.

Opin paljon sommittelusta Mäkisen kuvia katsomalla, esimerkiksi siitä miten kuvan reunassa osittain pois leikattu elementti täydentää kuvan - jos se olisi näkyvissä kokonaan tai poistettu kuvasta, kokonaisuus ei toimisi, mutta nyt se toimii. Tasapaino on hallussa.

Eikä tässä vielä kaikki. Teoksen kuvat kertovat suomalaisesta menneestä ajankuvasta ja perinteestä, elämästä ja elämisen taidoista ennen vanhaan, esimerkiksi tervanpoltosta, haaparuuhen teosta, lehmien paimentamisesta haassa, lehmisavuista, ja monen moisesta käden taidosta 1900-luvun alkupuolen maaseudulla.

Itselleni mieleenpainuvin oli kuvasarja haaparuuhen teosta, alun haapapölkyn veistämisestä valmiiseen ruuheen asti. Melkoista teknistä kompetenssia tarvittiin entisaikaankin, että tämmöisiä työnäytteitä saatiin alusta loppuun aikaan. Ei meikäläinen taito kulkea vesireittejä pitkin jää yhtään jälkeen intiaanien tai eskimojen vastaavasta.

Etnografisen aineiston lisäksi kirjassa on arkkitehtuuriin liittyvää kuva-aineistoa, sillä Eino Mäkinen oli Alvar Aallon töiden luottokuvaaja, joka hoiti niin esineiden kuin rakennusten kuin näyttelyidenkin valokuvaustehtäviä.

Hieno kirja valokuvien osalta, ja jos typografia toimisi paremmin, voisi tätä kehua enemmänkin.

perjantai 3. joulukuuta 2010

Uskonto ja ihmismieli

Huippututkimusta! Tässä on yksi niistä tieteenaloista, joilla suomalainen tutkija esiintyy kansainvälisellä "leading researchers" listalla.

Teos Uskonto ja ihmismieli - Johdatus kognitiiviseen uskontotieteeseen (Gaudeamus, 2008) on kolmikon Kimmo Ketola, Ilkka Pyysiäinen ja Tom Sjöblom toimittama artikkelikokoelma, jota voi pitää melkein oppikirjana, ainakin teoksen ensimmäinen osa "Kognitiiviseen uskontotieteen perusteet" tarjoaa hyvän lähtökohdan varsinaisten artikkelien lukemiseen.

Google Scholar tarjoaa runsaasti aineistoa tutkimuksesta. Englanniksi tutkimusalue on "cognitive science of religion".

Jokin aika sitten tuli Julkaisufoorumi-hankkeen johtorymässä puhetta siitä, mihin yhteyteen uskontotiede oikein kuuluu. Olisiko teologian tai filosofian?

Nyt vihdoin tämän kirjan lukeneena on todettava, että eipä ehkä kuulu kummankaan yhteyteen, pikemminkin ehkä yhteiskuntatieteiden tai ihmistieteiden seuraan, voisi jopa miettiä neurotieteiden tai evoluutiobiologiankin näkökulmaa. Kyseessä on joka tapauksessa hyvin monitieteiden tutkimusalue, ja semmoisen luokittelu johonkin lokeroon on aina hyvin hankalaa.

Luin jo aiemmin Pascal Boyerin teoksen Ja ihminen loi jumalat. Miten uskonto selitetään, ja tässä viitattiin Ilkka Pyysiäisen tutkimuksiin. Tämä oli myös se teos joka innosti tarttumaan artikkelikokoelmaan, tosin kirjan lueskelu jäi aika myöhään. Mutta hyvä että teokseen tartuin, sen verran kiinnostavasti asiaa hahmotetaan, vieläpä sujuvalla suomen kielellä.

Jälleen kerran on annettava kiitokset Helmet-järjestelmälle, josta tämäkin helmi löytyi. On oikeastaan yllättävää kuinka paljon tieteellistä ja ammattikirjallisuutta Helmetin kautta on saatavissa. Ehkä selityksenä on se, että suomalaiset ovat niin pitkälle koulutettuja nykyään että yleissivistykseen kuuluu jo hyvinkin pitkälle huippuosaamiseen pureutuvia teoksia.

Tutkimusala hyödyntää moderneja menetelmiä, muun muassa aivokuvantamisen tuloksia kurkistaakseen ihmisen pään sisäiseen toimintaan. Tässä kirjassa voisi sanoa olevan - yhteiskunta- ja ihmistieteiden yleisen metodiikan lisäksi - kaksi keskeistä lähestymistapaa: neurotiede ja evoluutiopsykologia. Kummatkin ovat tuottaneet runsaasti uutta ymmärrystä ihmismielen toiminnasta, vaikkakin kokonaiskuva on vieläkin epäselvä, puhumattakaan mielen toiminnan yksityiskohdista.

Entä mikä on uskontotieteen suhde uskonnollisuuteen? Johdannossa kirjoitetaan asiasta seuraavasti: "Monet tuntuvat pelkäävän, että mikäli uskonnollisia ilmiöitä selitetään luonnollisilla tekijöillä ja mekanismeilla, uskonnonharjoittajien katsotaan samalla olevan perustavalla tavalla väärässä uskoessaan vaikutusten lähteenä olevan jumalan ja/tai muita näkymättömiä voimia. [...] Sekä ateistit että teistit voivat toki selittää uskontotieteelliset tutkimustulokset edukseen, mutta tähän väittelyyn tarvitaan tieteeseen kuulumattomia lisäoletuksia todellisuuden metafyysisestä luonteesta. [...] Uskontotiede voi tutkia ainoastaan sitä, miksi ihmiset uskovat, ei sitä, ovatko heidän uskonsa kohteet olemassa."

En mene tässä syvällisempään pohdiskeluun kirjan annista. Muun muassa intuitionvastaisuudesta tai intuitiivisesta ontologiasta löytyy kirjasta hyvin mielenkiintoista pohdiskelua. Siis siitä, miten mielen tiedostamattomat prosessit toimivat ja mitä vaikutuksia tällä on tietoisen tason toimintaan. Ehkä tämän voi tässä todeta: "Uskonnollisissa intuitionvastaisissa representaatioissa on olennaista nimenomaan se, että niiden intuitionmukaiset elementit tekevät niistä ymmärrettäviä ja hyödyllisiä samalla kun intuitionvastaiset elementit tekevät niistä huomionarvoisia." (Hiukan kärjistäen tässä yhteydessä intuitionvastaisuus = yliluonnollisuus.)

Kirjassa on laaja-alaista ja poikkitieteellistä pohdintaa, esimerkiksi narratiivisesta psykologiasta: "[N]arratiivien rooli on erityisen merkittävä juuri lapsuudessa, ja lähes kaikki opittu sidotaan ensi alkuun kertomuksiin. Kertomukset tekevät käsitteellisistä ja itselle oudoista asioista omakohtaisia."

Samaten evoluutiobiologialla on suuri merkitys tutkimukselle: "[Ihmisen] yhteisöelämää tukevilla taipumuksilla on kulttuurinen alkuperä, mutta koska kyky kulttuuriin on ollut ihmislajilla jo noin puoli miljoonaa vuotta, siitä on tullut myös geneettiseen evoluutioon vaikuttava voima. Kulttuuriset instituutiot ovat siis jo pitkään olleet osa sitä ihmisen ympäristöä, jossa yksilöiden kelpoisuutta testataan."

Mielenkiintoista pohdintaa syntyy signaalien luotettavuuden probleemasta, siitä miten kollektiivisen toiminnan ongelmat - esimerkiksi vapaamatkustajat jotka eivät tuota vaan vain kuluttavat resursseja - saadaan ratkaistua: "[A]inoat uskottavat signaalit aikomuksesta ottaa osaa yhteistyöhön ovat sellaisia, joita on vaikea väärentää. Teorian mukaan uskonnollisissa rituaaleissa on kyse juuri tästä: niissä osallistujat lähettävät toisilleen viestin voimakkaasta sitoutumisesta ryhmään ja sen ideaaleihin. Jotta tätä viestiä ei voitaisi väärentää helposti, sen täytyy käydä lähettäjälleen kalliiksi."

Tästä löytyy luonteva selitys tuhlaileville uhriseremonioille ja uhraamisen ajatuksen keskeisyydelle uskonnossa. Itselleni tuli tässä yhteydessä mieleen myös "menestyksen teologia", joka saattaa olla tämän kaltaisista lähtökohdista nähtynä itseään toteuttava mekanismi: ne jotka sitoutuvat saavat todellakin menestystä yhteisönsä avulla.

Entä sitten paratiisi, niissä uskonnoissa jossa tämä käsite esiintyy? Ihmisillä näyttää olevan yleismaailmallinen taipumus tietynlaisiin ympäristöpreferensseihin. Savannin kaltaiset maisemat ovat vetovoimaisia: isoja puita siellä täällä, kumpuileva maisema (mutta ei liikaa korkeuseroja), joki tai muu juomaveden lähde, suora näköyhteys horisonttiin. Nämä ympäristöpreferenssit tulevat esiin myös paratiisikäsityksissä, jotka ovat kunkin yhteisön elinympäristöön mukautuneita versioista yleisistä ympäristöpreferensseistä. Meren lähellä puhutaan saarista, aavikolla keitaista, ja niin edelleen, mutta perusprinsiipit ovat samoja. Paratiisissa luonnollisesti on vielä se hieno puoli, että pedot ja muut uhkat puuttuvat sieltä.

Uskontotieteilijät tekevät myös haastattelututkimusta, muun muassa teologian opiskelijoiden parissa, ja hyvin kiinnostavia tuloksia tätä kautta saadaankin, erityisesti liittyen uskonnon abstraktin ja käytännön tason eroihin. Jumala-käsitykset ovat käytännön tasolla varsin spontaaneja, ilmaistuina kuin huomaamatta, ilman sen kummempia perusteluja.

Kirjasta löytyy mielenkiintoista termistöä, esimerkiksi agenttien käsite, pääsy strategiseen informaatioon, ja niin edelleen. Hauska termi: hyperactive agent-detection-device, HADD.

Entä tulevaisuus? Tämä tieteenala on mainio esimerkki tutkimuksesta, joka tarttuu ihmiskuntaa aina askarruttaneisiin kysymyksiin uudesta lähtökohdasta, hyödyntämällä eri alojen uusinta tutkimustietoa ja metodiikkaa. Uusin, modernein lähestymistavoin saadaan vanhoistakin asioista uutta ymmärrystä.

Ja tutkimusalue on todella laaja: uskonnolliset tekstit, sadut, uskonnonharjoittajien ajattelu ja toiminta, ihmisaivojen rakenne ja toiminta, ihmisen evoluutiohistoria ja geneettinen perusta toiminalle. Jne. Jne. Tutkimusaineistoja täytyy yhdistellä hyvin monelta eri alueelta. Ja mahdollisuuksia on valtavasti: rekisteritutkimuksen, haastattelututkimuksen, tekstikorpusten analyysin, aivokuvantamisen, geenitutkimuksen jne. aineistot ovat kaikki relevantteja tälle tutkimusalueelle.

Yhteenveto: Erinomaisen kiinnostava ja selkeästi kirjoitettu teos, joka tarjoaa jokaiselle jotakin, yleisinhimillisestä näkökulmasta, tutkimustietoon perustuen.

torstai 2. joulukuuta 2010

Tuottavuusohjelma sivuraiteella

Eduskunnan tarkastusvaliokunta totesi vastikään (liittyen Valtiontalouden tarkastusviraston lausumaan), että valtion tuottavuusohjelmaa nykymuodossaan ei ole syytä jatkaa:

[...] nykymuotoisen valtion tuottavuusohjelman jatkaminen seuraavalla hallitus- ja kehyskaudella ei ole tarkoituksenmukaista. Kun arvioidaan tuottavuusohjelman merkitystä erityisesti yksityisen sektorin työvoimatarpeen turvaajana, on syytä huomioida, että valtion työvoima on vain noin 4 % koko työllisestä työvoimasta.

Valiokunnan mielestä valtion tuottavuusohjelma on painottunut mekaanisiin henkilöstövähennyksiin tuottavuuden kustannuksella. Esimerkiksi tietotekniikan käytöstä ei ole saatu toivottuja tuottavuushyötyjä.

Yle uutisoi samasta asiasta: "Valtiontalouden tarkastusviraston mukaan ohjelma ei ole lisännyt tuottavuutta, vaikka valtiolta on vähennetty noin 8 000 työpaikkaa. Palkansaajajärjestöt ja eduskunnan tarkastusvaliokunta ehdottavat ohjelman lopettamista."

Kelataanpa vähän taaksepäin, vuoteen 2007, jolloin valtion tuottavuusohjelma alkoi toden teolla vaikuttaa. Eläkkeelle jääneiden tilalle ei palkattu uusia henkilöitä samaan tahtiin. Mutta työn tuottavuus ei ole lisääntynyt, ja väen vähentämisestä on tullut itseisarvo.

Mutta mitä tapahtui vuonna 2007? Tuolloin Vanhasen I hallitus käytti kansainvälistä konsulttiyhtiötä McKinseytä hahmottelemaan ohjelmaehdotusta Vanhasen II hallitukselle. Tässä poimintoja tuolloisesta McKinseyn ehdotuksesta:

  • tilaaja-tuottajamallit ja liikelaitostaminen kunnallisissa palveluissa
  • yritysten aseman vahvistaminen yliopistojen hallinnossa
  • korkeakoulupaikkojen kohdentaminen yritysten tarpeiden mukaan
  • opetuksen maksullisuus muualta tuleville
Hyvin ovat nämä asiat edenneet toteutukseen. Konsulteilla on ollut vaikutusta, tai siltä vaikuttaa.

Tämän vuoden keväällä kävi ilmi, että hallitus (tai oikeammin pääministerin esikunta) pestasi McKinseyn ideoimaan myös tulevaa hallitusohjelmaa: 'Konsulttiyritys lupaa hallitukselle jopa ”miljardien säästöjä”, jos julkinen valta keskittää hankintojaan nykyistäkin enemmän valtion hankintayritykselle Hanselille, julkisten laitosten ostot keskitetään yhteisiin hankintaorganisaatioihin ja kunnat pannaan ostamaan tuotteita ja palveluita yhdessä.'

Jotenkin kyllä tuntuu, että päätöksentekijöiden piuhat ovat vähän ristissä, sillä tuottavuusohjelman ja muiden samankaltaisten kehittämisohjelmien argumenttina on käytetty sitä, että julkishallinnosta täytyy vähentää työpaikkoja jotta yrityksille riittää tulevaisuudessa työvoimaa. Ihan mielenkiintoinen väite, mutta pitääkö sekään paikkansa!

Mutta nyt McKinsey toteaa, että Suomi tarvitsee 100 000 uutta yksityistä työpaikkaa: "Yhtiön tekemän raportin mukaan yksityissektorin työpaikat uhkaavat merkittävästi vähentyä, mikä uhkaa hyvinvointiamme." Eli minne valtiolta vapautunut työvoima joutuu, kortistoon?

No, tässä pitää tietysti vielä huomata ihan alussa ollut Eduskunnan tarkastusvaliokunnan huomio, että koska valtion työvoima on vain noin 4 % koko työllisestä työvoimasta, ei työvoiman saatavuuden suhteen vähennyksillä ole suurta merkitystä. Työpaikkoja tietysti on vähemmän, ja osaamista valtiolla.

Olennaista on huomata, että tuottavuusohjelman myötä valtiolle ja julkishallintoon on syntynyt vakava osaamistyhjiö, tilanteeseen jossa pitäisi saada aikaan suuria uudistuksia suomalaisessa yhteiskunnassa. Konsulttien voimin ei uudistuksia saada aikaan, tarvitaan valtion ja julkishallinnon toimijoita jotka ymmärtävät asioita ja pystyvät saamaan tuloksia aikaan käytännössä, ei vain paperilla.

Osaamistyhjiö näkyy erityisen hyvin tietotekniikkahankkeissa, joissa satsataan isoja määriä rahaa hankkeisiin joissa valtion ja julkishallinnon puolella ei ole kunnon kompetenssia valvoa tekemistä, varsinkaan kykyä toimia IT-kehitysprojektin ohjausvastuussa ja hallinnoida järjestelmäintegraatiossa vaadittavaa toiminta- ja tietoarkkitehtuuria.

Sutta on tuloksena, ja lisää on tulossa jos nykymeno jatkuu. Jos ei ymmärretä mitä tehdään, tulos on arpapeliä, ja kasino aina voittaa. Tässä tapauksessa kasino ei ole valtio vaan kaikki ne toimijat jotka optimoivat omaa etuaan ympäristössä jossa kukaan ei katso yhteiskunnallisen edun perään.

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Parhaasta pohjalle

Tässäpä ajateltavaa! Jim Collins - joka tunnetaan menestyvien yritysten toiminnan analyyseistään - paneutuu tällä kertaa yrityksiin, jotka sortuvat menestykseensä.

Teos Parhaasta pohjalle - vai vahvana eteenpäin? (Talentum, 2010) analysoi yrityksiä viisivaiheisen kriisiytymismallin mukaan:

  • 1. menestyksen synnyttämä ylimielisyys
  • 2. pidäkkeetön kasvun tavoittelu
  • 3. riskien ja vaarojen kieltäminen
  • 4. hätäinen pelastuksen etsiminen
  • 5. tuholle ja pientoimijaksi antautuminen.
Olennainen syy ongelmiin on menestyksen pitäminen itsestään selvänä asiana: "Tosiasia on, että yritysten menestymisen syy on usein paljolti vain onnekkuus ja sattuma. Jos tätä ei ymmärretä ja myönnetä, vaan uskotaan menestyksen johtuvan vain omista ansioista ja kyvyistä, muututaan ylimielisiksi."

Ylimielisyyttä seuraa yliyrittäminen tai liian pitkälle kurkottaminen. Se että on aiemmin onnistuttu ei tarkoita että hypyt uusille alueille tuovat menestystä. Tämän jälkeen tullaan silmien sulkemisen vaiheeseen: "Huipputiimille tunnusomaiset tarmokkaat ja faktapohjaiset vuoropuhelut ja väittelyt alkavat hiipua tai loppuvat tyystin."

Kun riskit alkavat toteutua, mitä sitten? "Vaihtoehtoja ovat kuumeinen nopean pelastuksen etsiminen tai työläämpi tehtävä palauttaa yritys alkuaikojen kurinalaisuuteen, jolla huipulle aikanana noustiin." Ne jotka valitsevat äkkipelastuminen tien, putoavat kriisin neljänteen vaiheeseen.

Mitä kauemmin kokeillaan milloin mitäkin ihmereseptiä, sitä todennäköisemmin taantumiskierre jatkuu. Väärät liikkeet kumuloituvat. Pelastuminen ei ole todennäköistä.

Collins maalaa pessimistisen kuvan hybriksestä, joka voi kaataa maailman huippuyrityksen parissa vuodessa. Kirjassa esimerkkeinä käytetyt yritykset eivät ole samanlaisia, vaikka peruskaava on vakio; täysin universaalia katastrofin reseptio Collins ei pysty esittämään. Tässä Collins viittaa Anna Kareninaan: "jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan".

Onneksi taantuminen ja kriisiytyminen ei ole väistämätöntä, yritys voi toipua ongelmista, mistä esimerkkejä ovat muun muassa Disney ja IBM. Toisaalta tuore finanssikriisi osoittaa, että putoaminen voi myös tapahtua hetkessä, siihen ei välttämättä tarvita vuosia tai vuosikymmeniä.

Collins nostaa keskiöön kysymyksen, mitä tietää että menestymisen takana olevat syyt on varmasti ymmärretty oikein? "Parhaat tutkimamme johtajat eivät edes kuvittele löytäneensä siihen lopullista vastausta tai ymmärtäneensä täydellisesti, miksi heidän yrityksensä on menestynyt. Tämä ilmenee heidän jatkuvana irrationaalisena pelkonaan, että menestys onkin oikeasti ollut paljolti vain hyvää onnea tai suotuisien olosuhteiden tulos."

Pidäkkeetöntä kasvun tavoittelua leimaa yliyrittäminen, eli ylimielisyys, mitä voi pitää jonkin laisena yllätyksenä: "yrityksiä voivat viedä katastrofiin juuri sellaiset ihmiset, jotka tekevät paljon töitä ja ovat sitoutuneita, tarmokkaita ja luovia." Kyseessä on kasvun pakkomielle: "ongelmat eivät johdu kasvusta itsessään vaan pidäkkeettömästä ja ei-kurinalaisesta pyrkimyksestä saavuttaa jatkuvasti enemmän ja enemmän." Tässä vaiheessa ongelmaksi tulee myös osaavien ihmisten puute: kasvuvauhti on liian iso jotta oikeisiin paikkoisiin riittäisi oikeita ihmisiä. Ja kun virhteitä tulee, ruvetaan työtä kontrolloimaan entistä tarkemmin, mikä johtaa siihen että parhaat osaajat alkavat lähteä.

Collins esittää seuraavan kriteeristön teemalle "oikeat ihmiset avainpaikoilla":

  • oikeat ihmiset sopivat yhteen yrityksen ydinarvojen kanssa
  • oikeita ihmisiä ei tarvitse johtaa tiukasti
  • oikeat ihmiset ymmärtävät, että heillä ei ole "työpaikkaa" vaan vastuita
  • oikeat ihmiset toteuttavat, mihin sitoutuvat
  • oikeat ihmiset suhtautuvat intohimoisesti yritykseen ja tehtäväänsä
  • oikeat ihmiset antavat tunnustusta muille ja kantavat vastuun itse.
Mutta entä sitten riskien ja vaarojen kieltäminen? Metsään mennään siinä, ettei havaita mitkä riskit toteutuessaan kaatavat yrityksen tai ainakin vakavasti sitä haavoittavat. On syytä kysyä: "Voidaanko pahimpien seurausten kanssa elää ja onko huonon vaihtoehdon toteutuessa tilanne kuitenkin hallittavissa?"

Tässä vaiheessa ajaudutaan helposti puuhastelun kierteeseen: "Uudelleenorganisoinnit ja rakennejärjestelyt antavat harhaisen tunteen siitä, että yrityksessä muka tapahtuu ja tehdään jotain tuloksellista." Collins vertaa tätä siihen, että syöpädiagnoosin saatuaan järjestäisi olohuoneen huonekalut uudestaan.

Entä sitten kun kriisiltä ei voi enää sulkea silmiään, kun se on ilmiselvää kaikille? Tässä vaiheessa ruvetaan etsimään epätoivoisia keinoja, ihmelääkettä. Hyvä esimerkki tästä on HP, joka vaikeuksissaan päätti ostaa Compaq-yhtiön kehuskellen seuraavasti: "... voidaan kertaiskulla radikaalisti parantaa... kaksinkertaistamme hetkessä... yhdellä strategisella liikkeellä... koko toimiala muuttuu..."

Mitä sitten pitäisi tehdä? Ainakaan ei pidä tehdä liikkeitä jotka voisivat vaarantaa yrityksen pitkän aikavälin toimintaedellytykset. Ihmelääkkeiden sijaan pitää keskittyä selviin aikaansaannoksiin ja antaa ensisijaisesti saavutettujen tulosten ratkaista, mihin suuntaan pitää mennä. "Kun taantuminen pitää katkaista ja kääntää nousuksi, on oltava erityisen tarkkana, mitä ei pidä tehdä."

Kaikki toivo ei ole vielä menetetty edes 4-vaiheessa. "Paluu on lähtökohtaisesti mahdollista niin kauan kuin on käytettävissä resursseja, joiden avulla hapuilun kierre voidaan katkaista ja alkaa rakentaa askel askeleelta uutta nousua." Myöskään kriisimielialaa on turha lietsoa: "hyvää johtajaa ajaa pakottavuuden tunne, olivatpa ajat hyviä tai huonoja tai vastassa uhka tai tilaisuus."

Yhteenveto: Kiinnostava, tosin pamflettimainen teos, joka jää anniltaan vähäisemmäksi kuin oletin. Ei huono kirja kuitenkaan, ja tietynlaista optimismia syntyy myös siitä kun lukee muiden vaikeuksista.