Pascal Mercier - joka on Peter Bierin taitelijanimi - sai romaaninsa Yöjuna Lissaboniin suomennetuksi Tammen Keltaisessa kirjastossa. Jonkinlainen myyntimenestyskin kirja on ollut, mikä ihmetyttää. No, ehkä 600-sivuisille jaaritteleville elämäntapaohjeille riittää kysyntää.
Kirjan ensimmäinen kolmannes on teoksen parasta antia, ja lukemisen voisi oikeastaan lopettaa sivun 200 tienoille. Loppuosa on tylsää saman asian toistamista. Päähenkilö tuntuu yhä vähemmän todelliselta toimijalta ja yhä enemmän kirjailijan olkinukelta joka käy läpi pakollisia kuvioita jotta kirjoittaja pystyy esittämään ajatuksiaan maailmasta ja elämästä.
On teoksella myös arvoja. En itse ollut aiemmin lainkaan perehtynyt Portugalin diktatuuriin, niihin kauheuksiin joita Salazar teki ja joita hänen nimissään tehtiin.
Mutta tässäkään en jaksa luottaa kirjoittajan ymmärrykseen - esimerkkinä se että hän antoi eräälle hahmoista nimen Fatima, jolla oli diktatuurin aikaisessa Portugalissa erityinen merkitys, avaamatta tätä merkitystä kuitenkaan lukijalle.
Teoksessa on myös koulussa tapahtuva jakso, joka toi vahvasti mieleeni portugalilaisen nobelistin Salamagon teoksen Kaikkien nimet, mikä häiritsi ja vihjasi jonkinlaisesta omaperäisyyden puutteesta. Salamagon kirjoittamana tuo koulukohtaus oli mestarillinen; Mercierin käsissä kohtaus muuttuu tavanomaiseksi, varsinkin kun hän yrittää lypsää siitä irti paljon enemmän kuin on järkevää.
Teoksen loppuosaa en jaksanut lukea muuta kuin sieltä täältä selaamalla, mitä suositan muillekin teokseen tarttuville. Hyvä kirja, jos kirjoittaja olisi malttanut lyhentää sen kolmasosaan.
Tekstit
he’s right
9 tuntia sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti