sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Luola

En ole päässyt kuin puoliväliin Saramagon romaanissa Luola, mutta mestariteokselta tämä vaikuttaa. (Aiemmin olen jo arvioinut useita kirjoja: a, b, c.)

Kirja kertoo keramiikan tekemisestä perinteisillä menetelmillä - käsin isossa uunissa. Monessa mielessä tästä tuli mieleen Antti Hyryn Finlandia-palkittu romaani Uuni, josta kirjoittelin toiseen blogiini, englanniksi. Hieno teos, tosin näin kirjan jo osin unohtaneena tulee kyllä mieleen, että tiivistämistä kerronnassa olisi voinut olla - vaikkakin koko teoksen teema on tiivistämättömyys, asioiden esittäminen ilman dramatiikkaa.

Mutta miten sitten Saramago pärjää saman kaltaisen teeman kanssa, uuden ja vanhan elämänmuodon kohtaamisen kuvaamisessa. Kun en kirjaa vielä ole loppuun asti lukenut, arvio on luonnollisesti alustava, varsinkin kun Saramagolla on kyky yllättää ja kääntää asiat erilaisiksi romaanin loppupuolella.

Joiltakin osin Luola on helpompi kirja kuin monet muut Saramagon romaaneista, hän ei viljele yhä laajasti omaa erikoista kerrontaansa - jossa dialogi on kirjoitettu sisään tekstiin ihan kuin olisi kyse puhutusta eikä kirjoitetusta tekstistä. Joiltakin osin kerrantatapa on jopa "tavanomaista", tosin Saramagon lempeä pessimismi leimaa tekstiä kaikkialla.

Ja jotenkin Saramagon ja Hyryn otteessa tekstiin on jotain yllättävän samanlaista - nyt vastako sen huomasin? Tosin Saramago on tietoisemmin tekemässä kaunokirjallista romaania, ja hänen rönsyilynsä aiheen sisällä eivät ole satunnaisia rönsyjä vaan ilmeisen tarkkaan harkittuja tapoja syventää tekstiä ja tarpeen mukaan etäännyttää lukijaa hahmoista, auttaa lukijaa ymmärtämään laajempi tarina suppeamman kertomuksen ympärillä.

Mutta mitä teoksen loppupuolella tapahtuu? Sitä en vielä tiedä, mutta odotettavissa lienee jännitteiden kasvua kun perinteinen, katoamassa oleva maaseudun elämäntapa kohtaa Keskuksen modernin ja uuteen teknologiaan käpertyneen, vaihtoehdot pois sulkevan todellisuuden.

Loppusanat: Teoksen nimi olisi voinut olla sama kuin Hyryllä, Uuni, mutta parikymmentä viimeistä sivua muuttivat koko tarinan, tekivät sille uuden alun ja syvensivät kertomusta. Jälleen kerran Saramago osasi yllättää.

Paljastaa ehkä sopii, että lopun yllätys liittyy Platonin luolaan, sekä konkreettisessa että vertauskuvallisessa mielessä, ja jos lukee teoksesta vain lopun, ei kyllä kykene ymmärtämään sen merkitystä.

Ja mikä se merkitys on? Ehkä voisi sanoa, että teoksen Keskus - jonne päähenkilöt joutuvat lopulta muuttamaan - on tiivistetty vertauskuva nykyisestä elämänmuodosta, siitä miten ostoskeskus/huvipuisto/asumislähiö on muuttumassa olemisen keskeiseksi ymäristöksi - mutta mitä ihmiset menettävät kun he siirtyvät elämään tällaisessa maailmassa? Ja onko olemassa vaihtoehtoa muuhun?

Loppu muistuttaa Le Guinin novellia "The Ones Who Walk Away from Omelas", mutta viisaampana, seesteisempänä versiona.

Yleisestikin voisi sanoa, että teoksen päähenkilöt ovat viisaita, omassa rajoittuneessa inhimillisyydessään viisaita, sellaisia hahmoja joita harvoin kukaan pystyy uskottavasti ja kiinnostavasti kuvaamaan. Mutta Saramago tässä onnistuu, ilman turhaa sentimentaalisuutta tai teeskentelyä.

Teos on lempeä, vaikka pohjautuukin pessimistiseen näkemykseen maailmasta, mutta sentään sen keskiössä on viisautta, joka ehkä auttaa korjaamaan - tai lievittämään - elämän vaikeutta. Kaikkeen tottuu. (Ja joitakin asioita ehkä voi oppia muuttamaan.)

Ei kommentteja: